Uupuneena huomasin, että elämässäni ei ollut tilaa minulle

uupumus

Kun neljä vuotta sitten havahduin uupumukseeni, huomasin samalla, että elämäni tuntui olevan totaalisen tukossa.

Vuosien varrella kuorma oli vähitellen hiipinyt nurkan takaa iholleni. Koti oli tulvillaan tavaraa, kalenteri täynnä ohjelmaa, muiden ihmisten pyynnöt ja toiveet tunkivat puhelimen ja sähköpostin kautta suoraan stressaantuneeseen mieleeni ilman minkäänlaisia rajoja.

Kaikki oli niin lähellä, että minun oli vaikea hengittää. En enää erottanut, mikä oli minua, mikä oli muita.

Kun ulkopuolelta kaikki kaatuu syliin, oma sydämen ääni vaimenee. Rajat itsen ja ulkomaailman välillä hämärtyvät. Yhteys sisimpään katoaa kiireen ja arkisten ajatusten alle.

Aika ajoin onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään muutama kysymys ja selvittää, onko elämässäsi tilaa sinulle.

tilaa tunteille

1) Onko elämässäsi tilaa tunteillesi? Onko arjessasi aika, paikka ja kanava tunteiden ilmaisuun ja rakentavaan käsittelyyn? Onko sinulla ihmistä, jonka seurassa sinulla on lupa purkaa sisältäsi mitä haluat – ja oletko sellainen ihminen edes itse itsellesi? Onko sinulla lupa ja oikeus tunteisiisi, itseltäsi ja muilta?

2) Onko elämässäsi tilaa tarpeillesi? Onko arjessasi sopivassa suhteessa tilaa liikunnalle ja levolle – tai edes toiselle? Ehditkö toipua ja palautua työn, lastenhoidon, harrastusten ja kotitöiden tuomista rasituksista? Saatko olla riittävästi yksin, kun sitä kaipaat, tai hyvässä seurassa, kun olet ystävää vailla?

3) Onko elämässäsi tilaa tärkeimmille toiveillesi? Onko sinulla aikaa ja rauhaa kuunnella sydäntäsi? Tiedätkö, mitä aidosti ja oikeasti elämältä kaipaat? Vai ovatko salaiset haaveesi niin salaisia, että ne ovat jääneet sinulta itseltäsikin piiloon?

Tilan ottaminen voi alkaa tapahtua pikku hiljaa – voit aloittaa siitä, että silloin tällöin sanot ei jollekin tekemiselle tai ulkoa tulevalle vaatimukselle, ja varaat pienen hetken ainoastaan itseäsi varten.

Kysymysten kysyminen ei aina ole helppoa eivätkä vastaukset välttämättä nouse esiin heti, mutta rehellisyys itseään kohtaan on lopulta suunnattoman vapauttavaa. Se antaa mahdollisuuden ottaa ensimmäiset askeleet kohti sydämen ohjaamaa elämää. Joko sinä olet lähtenyt liikkeelle?

Kun kaipaat tilaa itsellesi ja tärkeille kysymyksille, tule mukaan Kohtaamisia sydämen kanssa -verkkokurssille. Kurssilla meditaatiot ja intuitiivinen kirjoittaminen auttavat löytämään vastauksia. Ilmoittaudu mukaan!

Kuvat: Depositphotos.com

Kolme ajatusta ja voimakuvaa uupuneelle

Depositphotos_29286007_l-2015._OMA

1. Entä jos lepoa ei tarvitsisi ansaita vaikeimman kautta?

Yksi syy uupumiseen voi olla vanhakantainen uskomus, jonka mukaan työt tehdään ensin, sitten vasta huvitellaan. Töitä täytyy mielellään tehdä paljon, muuten on laiska ja saamaton, eikö? Vähempi ei riitä.

Työpäivä toki usein sijoittuu kalenterissa ennen vapaa-aikaa, mutta ongelma syntyy tunteesta, että KAIKEN täytyy olla valmista ja täydellistä, ennen kuin saa levätä. Sitä hetkeä ei koskaan tule.

Depositphotos_74905861_OMA

2. Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi.

Kontrollin tarve synnyttää kiireen ja stressin tunnetta. Luottamuksen puute saa ihmisen juoksemaan edestakaisin, suorittamaan ja huolehtimaan. Kun yrität varmistella tulevaa, et huomaa hyvää tässä hetkessä. Kontrollifriikki kuvittelee, että hanskaamalla kaiken myös saa kaiken.

Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit joskus antaa ohjat elämälle? Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi. Elämä ei ole Kaikki tai ei mitään -laji. Sinun ei tarvitse heittäytyä täysin holtittomaksi – kunhan hieman kevennät kuormitusta. Huomaat, että luottamus saa asiat hoitumaan päivä päivältä helpommin. Koet helpotuksen tunteen.

Depositphotos_34561227_l-2015OMA

3. Sinulla on lupa tuntea, niin kuin tunnet, ja tarvita, sitä mitä tarvitset.

Sinulla on lupa olla väsynyt. Sinulla on lupa olla heikko. Sinulla on lupa tarvita apua, tukea ja lohtua. Siitäkin huolimatta, että naapurissa viiden lapsen yh-äiti näyttäisi kantavan vielä suurempaa kuormaa kuin sinä.

Toki kaikki on suhteellista, joten katkennutta kynttä ei kannata mennä itkemään todellisten pulmien kanssa kamppailevalle. Mutta uskomus, jonka mukaan ”Minun pitäisi kyllä jaksaa, koska tuo toinenkin näyttää jaksavan”, uuvuttaa entisestään. Pärjäämistä ja stressinsietokykyä elämän realiteettien edessä on mahdotonta ja vähintäänkin tarpeetonta vertailla. Jokaisella meillä on omat pulmamme ja ilonaiheemme, ja saamme kokea ne juuri niin kuin koemme.

Uupuneelle tueksi: Melko lempeä joogahaaste on kevään rentouttavin verkkokurssi. Se alkaa 15.2., ilmoittaudu mukaan nyt. Tämä on se kurssi, jota olisin itse uupuneena kaivannut!

Turha meditoida, koska olen niin levoton!

dog meditation

”En pysty joogaamaan tai meditoimaan, koska mieleni on niin levoton!”

Kuulen aika ajoin vastalauseita rentoutusharjoituksille. Ymmärrän ne hyvin. Monilla on mielikuva, että jooga- tai meditaatioharjoitus on onnistunut vasta, kun kokee muuttuneensa hetkessä Dalai Lamaksi. Harva muuttuu.

Se on kuitenkin sama kuin sanoisi, että ei voi mennä salille, koska on niin heikko. Että ei voi lähteä lenkille, koska hengästyy ja hikoilee eikä jaksa vielä maratonia. Silloin tavoitellaan lopputulosta, vaikka matka ei ole vielä edes alkanut.

Lähes jokaisen ihmisen mieli on luonnostaan levoton. Useimpien kohdalla elämäntyyli ruokkii levottomuutta entisestään. Levottomuus ei kuitenkaan ole syy olla meditoimatta, vaan päinvastoin: se on nimenomaan syy meditoida.

Levottomuus ei kuitenkaan ole syy olla meditoimatta, vaan päinvastoin: se on nimenomaan syy meditoida.

Shokkipaljastus: myös joogaopettaja saattaa ajatella joogamatolla kauppalistaa tai työsähköposteja. Harjoittelen mielen hiljentämistä silti. Joskus se onnistuu sekunniksi, aika ajoin puhutaan jo minuuteistakin. Oloni on joka tapauksessa jälkikäteen levollisempi kuin aloittaessa, oli harjoitus sujunut miten tahansa.

Vaikka tavoitteenasi olisi maraton tai 150 kilon maastaveto, kehosi ei juurikaan piittaa siitä, toteutuvatko tavoitteet. Sille on olennaisempaa, että teet säännöllisesti kunnollesi sopivia harjoituksia tasaisesti vaatimustasoa nostaen, välillä keventäen ja leväten. Ei lenkki ole epäonnistunut, vaikka joutuisit vaihtamaan juoksun kävelyyn hieman odotettua aiemmin. Liikkuminen ylläpitää terveyttäsi joka tapauksessa.

Vastaavasti astut ison askeleen kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia jo sen myötä, että ylipäätään alat harjoitella mielesi hiljentämistä, vaikkei se aina helppoa olisikaan. Jooga ja meditaatio tutkitusti edistävät terveyttäsi, vaikka huomio välillä siirtyisikin hengityksestä päivän palaveriin. Kiireisessä elämässä pienikin levollinen hetki on aivoillesi, hermostollesi ja koko kehollesi suunnattoman arvokas.

Kyse ei siis ole siitä, että pitäisi pystyä täydelliseen suoritukseen ja odottaa valaistumista heti – jos koskaan. Älä soimaa itseäsi mielen hälinästä, koska silloin syntyy vain lisää hälinää. Anna itsellesi lupa harjoitella ja olla keskeneräinen. Ei kannata jäädä tuijottamaan kapeakatseisesti määränpäätä, sillä jo matka itsessään tuottaa terveyttä ja hyvää oloa. Sen varrelta voi myös löytyä paljon sellaista, mitä et osannut etsiäkään. Ensimmäisen askeleen voit ottaa heti!

Kuva: Depositphotos.com

Kun kaipaat ohjausta rentoutumiseen, tule mukaan 15.2. verkossa alkavaan Melko lempeään joogahaasteeseen. Saat lyhyitä, rentouttavia joogaharjoituksia, joita voit tehdä kotona videolta oman aikataulun mukaan. Ilmoittaudu mukaan nyt!

 

Älä sure säröjäsi – ne tekevät sinusta täydellisen

4185498_heartikkeli

Minulla oli pitkään tunne, että minusta puuttuu jotakin. Jokin ominaisuus, taito tai saavutus, joka auttaisi minua menestymään niin hyvin kuin mahdollista. Näin ympärilläni muita, joissa tuntui olevan ”kaikki” – mitä se ikinä tarkoittikin.

Vuosien pohdinnan mieleeni juolahti ajatus, että mitä jos elämä onkin niin taitavasti järjestetty, että minussa nimenomaan kuuluu olla puuttumisen tunne. Että juuri se tunne tekeekin minusta sen, mitä minun kuuluu olla. Että keskeneräisyys ja puutteellisuus ovat osa täydellisyyttä – mitä täydellisyys ikinä tarkoittaakin.

Samalla suhtautumiseni itseäni kohtaan muuttui. Vuosia olin selitellyt itselleni, että olen riittävä ja arvokas puutteistani huolimatta. Nyt tunne kääntyi toiselle tolalle. Aloin tuntea, että olenkin riittävä ja täydellinen juuri puutteideni ansiosta.

Mitä jos ei olisikaan pelkästään ok ja hyväksyttävää olla keskeneräinen? Mitä jos epätäydellisyys nimenomaan olisikin Se Juttu? Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?

Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?

Jokainen voisi tunnustaa, että kyllä, minulla on joskus poskessa finni ja välillä kiukustun tyhmistä asioista. Se ei tarkoita, että voisi luvan kanssa olla toisille ilkeä, vaan mieluummin sitä, että ymmärrettäisiin haavoittuvuutta, epävarmuutta ja erilaisuutta – sekä itsessä että toisissa. Ymmärrettäisiin niitä tunteita, jotka yleensä aiheuttavat toisille kiukustumisen. Kun piilotetut ja hävetyt heikkoudet pääsisivät rauhassa esiin, ei tarvitsisi käyttää energiaa ulkokuoren rakentamiseen ja kannattelemiseen.

IMG_5484Japanilaisilla on periaate nimeltä wabi sabi. Se tarkoittaa kauneuden ja arvon näkemistä keskeneräisyydessä ja kuluneisuudessa: siellä, missä on säröjä ja epätäydellisyyksiä. Wabi sabin mukaan juuri kolhu tai naarmu, joka perinteisesti nähtäisiin maljakossa virheenä, tekeekin siitä kauniin ja ainutlaatuisen. Samaa periaatetta voi soveltaa vaikkapa sisustukseen, parisuhteeseen – ja itseensä.

Uusi tunne tuntui niin merkittävältä, että halusin muistaa sen aina. Niinpä otin tatuoinnin, jossa sydämen keskeltä puuttuvat kokonaan loistokkaat värit. Sen sijaan, että huomaisin jonkin puuttuvan, näenkin kuun. Se kuvastaa samalla sitä, että pimeätkin puolet saavat tulla esiin ja näyttää kauniilta. Jokaisella meillä on omamme.

Pääkuva: Depositphotos.com
Tatuointi: Toni Kosketus / Tattoo Shop Ink Pistols, Tampere

Haluaisin seurata kutsumustani (mutku mieluummin selittelen)

Oletko jäämässä lomalle työstä, jossa et viihdy? Haluaisitko viettää päiväsi tekemällä sitä, mitä rakastat? Kiehtooko oman kutsumuksen löytäminen ja toteuttaminen?

Monia kiehtoo – oman elämäntehtävänsä pariin astuminen on yksi henkisen kasvun inspiroivimmista askelista. Kuitenkin hyvin moni sanoo tässä kohtaa MUTKU.

1. ”Mutku en mä tiedä, mikä mun unelmahomma olisi.”

Harva automaattisesti tietää. Koska olet täysin ainutlaatuinen, ei myöskään sinun näköistäsi työtä ole jokaisessa puljussa.

Unelmatyössä yhdistyvät sinun vahvuutesi ja rakkaimmat intohimon kohteesi. Jotta toimenkuvasi tai yritysideasi voi alkaa muotoutua, saatat tarvita aikaa, itsetutkiskelua ja asioiden jäsentämistä mielessäsi. Mistä innostut? Minkälaisten asioiden parissa voisit viettää aikaa loputtomiin? Missä olet hyvä? Mitä vahvuuksia käytät mieluiten? Leikittele ajatuksilla. Yhdistele luovasti erilaisia vaihtoehtoja. Älä sano ajatuksille ei, anna niiden tulla. Sinun ei tarvitse toteuttaa mitään, mutta mutkuttelun sijaan ala laajentaa mieltäsi erilaisilla mahdollisuuksilla.

Et ehkä keksi heti, mitä haluaisit tehdä. Älä yritä pakottaa vastausta esiin. Luultavasti tarvitset myös ajanjaksoja, jolloin annat asian hautua ilman aktiivista ajatustyötä.

21502537_xl (raj)

Aloin itse kaivata alanvaihtoa toimittajan työstä yhdeksän vuotta sitten. Selvittelin koulutusvaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Joidenkin vuosien ajan pyörittelin ylläolevia kysymyksiä paperilla. Odotin esiripun avautuvan silmieni edessä, mutta niin ei käynyt.

Luotin siihen, että asia selkenee joskus. Ensin siirryin silloisella alallani yrittäjäksi. Yrittäjyyden myötä sain ensimmäiset maistiaiset siitä, miltä tuntuu toimia inspiraation ohjaamana. Viisi vuotta sitten osasin ottaa konkreettisia askelia kohti kiinnostuksen kohteitani. Vähitellen uusi työ valmentajana hyvinvoinnin parissa alkoi muotoutua.

Pian huomasin myös, että se mikä on unelmatyötäni nyt, ei välttämättä ole sitä enää parin vuoden päästä. Unelmatyön ei tarvitse olla staattinen tila. Se saa kasvaa ja kehittyä jatkuvasti tekijänsä mukana.

2. ”Mutku en mä tiedä, miten mun lempijutuista voisi tulla työ tai kuka siitä maksaisi.”

Harva intohimoyrittäjä on kerrasta ryhtynyt tienaamaan harrastuksellaan kolmen tonnin kuukausipalkkaa. Niinkin voi tapahtua, mutta jos kannattavan asetelman rakentaminen tuntuu haastavalta, sitä ei kannata suoraan tavoitella.

Kutsumuksen löytäminen ja siitä ammatin tekeminen ei tapahdu selkein hyppäyksin, vaan se on erilaisten askelten ottamista omalla tiellä: välillä eteen ja välillä taakse, joskus loikka eteenpäin ja sitten kolme haparoivaa heilahdusta sivuun. Oppaana toimii tunne. Mikä tuottaa iloa? Mikä houkuttelee ja innostaa? Miten voin auttaa muita parhaiten? Mikä tuntuu takkuilevan? Kannattaako sitä jatkaa?

Muista, että myös työn muodot muuttuvat koko ajan. Sähköisten palveluiden myötä oma toimenkuvani on viime vuosina mullistunut kokonaan. Kolme vuotta sitten en mitenkään olisi osannut kuvailla, millainen työpäiväni on nyt. Voi hyvin olla, että yhtä suuria mullistuksia tapahtuu jatkossakin. Jos unelmatyötäsi ei vielä ole olemassa, se ei tarkoita, etteikö tulevaisuudessa voisi olla. Se rakentuu vähitellen: kokeilemalla, yrittämällä, erehtymälläkin. Jokainen askel matkallasi tuottaa osaamista ja ymmärrystä, joka auttaa sinua jatkossa.

33164191_xl (raj)

3. ”Mutku ei näillä resursseilla ja tässä tilanteessa (talo, lapset, autolaina, koiratarha, mummon omaishoitajana toimiminen, huono matikkapää, huono kielitaito, mitä näitä nyt on) pysty tuollaisiin muutoksiin.”

Selityksiä on paljon. Todellisia esteitä on paljon vähemmän. Selityksillä voi suojata itseään – ja kyllä, jos haluat jäädä siihen, missä nyt olet, sinulla on täysi oikeus tehdä niin.

Mutta jos et ole tyytyväinen tilanteeseesi, ja tunnet jonkun suunnan kutsuvan sinua enemmän kuin nykyisen työsi, kannattaa tarkastella, voisitko päästää irti selityksistä ja tarttua toimeen juuri niistä lähtökohdista, jotka sinulla on. Oli tilanteesi mikä tahansa, luultavasti paljon vaikeammista olosuhteista ja heikommilla resursseilla on pystytty tekemään ihmeellisiä elämänmuutoksia.

Kertaloikka kutsumuksensa perään ei ehkä ole jokaisen juttu, eikä sen tarvitsekaan olla. Suurimmalle osalle sopii mieluummin vähitellen tapahtuva muutos, jossa ei yhdellä irtiotolla kasata omalle intohimolle suuria taloudellisia menestyspaineita.

Voit hyvin nykyisen päivätyösi ohella ryhtyä edes hetkittäin antamaan lisäaikaa omille intohimoillesi. Anna niiden laajentua ja taitojesi karttua vähitellen. Kun osaamisesi kasvaa, todennäköisesti myös taidoillesi tulee kysyntää. Ensin saatat joutua tarjoamaan palveluitasi ilmaiseksi, mutta vähitellen voit myös asettaa niille hinnan. Kunnioita omaa osaamistasi.

Anna lähtökohtiesi kääntyä mieluummin vahvuuksiksi kuin heikkouksiksi. Ehkäpä olet ainutlaatuisen elämäsi aikana oppinut jotain sellaista, mistä on apua muille. Itse koin unelmatyöni ensimetreillä uupumuksen, mutta se ei ollutkaan este, vaan se auttoi minua ymmärtämään hyvinvointia entistä kokonaisvaltaisemmin.

Lakkaa vastustamasta ja selittelemästä. Maailma ei voi tarjota sinulle mahdollisuuksia, jos et halua nähdä niitä.

4. ”Mutku jos mä aloitan nyt ja unelmatyön luomisessa kestää kymmenen vuotta, olen sitten jo XX vuotta vanha!”

Olet kymmenen vuoden päästä joka tapauksessa XX vuotta vanha. Ikää kertyy väistämättä, teit millaista työtä tahansa. Mutta valinnoilla ja uskalluksella voit vaikuttaa elämänlaatuusi niin ratkaisevasti, että kymmenen vuoden kuluttua et välttämättä tunne vanhentuneesi lainkaan, ehkä jopa päinvastoin nuorentuneesi.

Oman kutsumuksensa seuraaminen tuottaa niin paljon energiaa, etten ikinä olisi voinut kuvitella. Olit minkäikäinen tahansa, olet ansainnut sen, että teet sitä, mikä sinua eniten inspiroi.

_DSC4920 (blogiin)

Itselleni suuri innostuksen lähde oli muutama vuosi sitten artikkeli 93-vuotiaasta joogaopettajasta Veikosta, joka oli tutustunut joogaan nelikymppisenä. Hän opetti edelleen ja suunnitteli jäävänsä satavuotiaana varhaiseläkkeelle. Veikon innostamana minäkin uskalsin lähteä joogaopettajakoulutukseen 37-vuotiaana. En ollutkaan vielä liian vanha, vaikka olin niin ajatellut.

***

Mutkuttelu on helppo vaihtoehto. Se ei vaadi rohkeutta, heittäytymiskykyä, luottamusta tai luovuutta. Silloin saa siirtää vastuun olosuhteille, joita pitää oman kutsumuksensa seuraamisen esteenä.

Entä jos kuitenkin jättäisit seuraavan mutkun väliin ja antaisit elämäntehtävällesi mahdollisuuden?

Kuvat: 123rf.com ja Matti Lahtinen

Mitä jos tulisit ulos laatikostasi?

Tein äskettäin jotain sellaista, mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Otin tatuoinnin. Sellainen ei mitenkään mahtunut aiempaan käsitykseeni itsestäni. Nyt yhtäkkiä ihollani on kuva, joka on paitsi minulle tärkeä symboli, myös merkki siitä, että olen ainakin jossain määrin jotain muuta kuin olen ajatellut olevani. Olen rikkonut rajojani, tullut ulos laatikosta, johon olin itseni mielessäni huomaamatta laittanut.

Hämmentävintä on se, että sama on tapahtunut minulle viime vuosina lukuisia kertoja, ja silti se aina yllättää. Kuinka monta kertaa minun pitää rikkoa rajani ymmärtääkseeni, että voin olla niin paljon muutakin kuin nyt luulen olevani?

Mielessäni on edelleen hurjasti rajoituksia, vaikka kuinka niitä olen sieltä purkanut. Niin on todennäköisesti sinullakin.

Kun näet kadulla rastatukkaisen tytön joogamatto kainalossa, mitä uskot hänen ulkonäkönsä perusteella tietäväsi hänestä? Tai kun vastaan tulee järeä moottoripyöräkuski nahkakamppeissaan, millaisia ominaisuuksia liität häneen?

37508740_l (blogiin)Luultavasti mieleesi tulee ainakin jotain. Ehkä tunnistat, että kyse on mielesi luomuksesta, joka ei ole millään tapaa automaattisesti totta, mutta silti katsot ihmistä tietynlaisten linssien läpi. Rastatukkainen tyttö on varmaan kasvissyöjä ja matkalla joogatunnilta eläinsuojeluyhdistyksen kokoukseen. Motoristi lienee pelottava moottoripyöräjengiläinen. Vai onko sittenkään?

Yleistäminen on ihmisen tapa jäsentää valtavaa ärsykkeiden ja informaation määrää, joka ympärillämme on. Aiemmin elämässä opitun ja koetun perusteella teemme – tiedostaen ja tiedostamatta – päätelmiä siitä, miten asiat ovat. Niputamme ominaisuuksia ja tapahtumia yhteen sekä uskomme, että asiasta A seuraa väistämättä B (koska niin on pari kertaa aiemminkin tapahtunut).

Yleistäminen säästää aivokapasitettiamme. Mutta samalla tulemme luoneeksi voimakkaitakin kategorioita eri asioille, kuten sille, mitä ja millaisia ihmiset ovat, miten he elävät, mihin he elämässään pystyvät ja miten heidän elämänpolkunsa kulkevat. Saatamme jopa uskoa, että ajatuksemme ovat tosia. Voivat ne ollakin. Mutta läheskään aina eivät.

Mitä kaikkea näkisitkään, jos yrittäisitkin katsoa ympärillesi avoimesti? Uteliaana, ilman mitään odotuksia. Riisuisit kerros kerrokselta linssejä silmiesi edestä ja kohtaisit ihmiset ja tapahtumat sellaisena kuin ne ovat, etkä sellaisena kuin ajattelet niiden olevan. Saatat yllättyä.

Entä mitä ajattelet itsestäsi ja omasta elämäntarinastasi? Mihin pystyt elämässäsi nyt? Mihin uskot, että sinun lähtökohdistasi voi ponnistaa? Millaisia askelia sinun elämänpolkuusi voi ja ei voi kuulua? Määrääkö menneisyys tai nykytilanne sitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua? Haluatko antaa sen määrätä?

Suosittelen kokeilemaan joskus yksinkertaista ajatusleikkiä. Sen nimi on ”Mitä jos?”. Voit leikkiä joko itseksesi miettien tai kirjoittaen tai vaikkapa kaverin kanssa ääneen jutustellen. Aloitat lauseen sanoilla ”Mitä jos” ja jatkat millä tahansa mieleesi juolahtaa.

”Mitä jos menisin iltakävelylle uuteen kaupunginosaan?”
”Mitä jos pukeutuisin huomenna hameeseen?” (Tai juuri siihen vaatteeseen, jossa et osaa itseäsi kuvitella!)
”Mitä jos hakisin hierojakouluun?”
”Mitä jos kokeilisin seinäkiipeilyä?”
”Mitä jos lähtisin aupairiksi Englantiin?”
”Mitä jos hankkisin kesämökin Saimaalta?”

Heittäydy, käytä mielikuvitusta, äläkä sano mielessäsi ei, vaikka ajatus tuntuisi kuinka omituiselta. Sinun ei tarvitse toteuttaa mitään oikeasti, mutta leikittele ajatuksilla. Huomaa, millaisia reaktioita ne nostavat esiin sinussa. Mikä herättää vastustusta, ja mikä puolestaan kutkuttaa houkuttelevasti? Mikä nostaa esiin uskomuksen, että et voi tai et pysty? Missä kulkevat sinun laatikkosi rajat? Ovatko esteet todellisia vaiko vain mielessäsi – ja mitä pitäisi tapahtua, että uskaltaisit ylittää ne?

Jatka leikkiä niin kauan kuin haluat. Varoitus: sillä voi olla elämää muuttavia vaikutuksia!

Ps. Sinä, joka et uskonut pystyväsi minkäänlaiseen joogaharjoitukseen: Mitä jos lähtisit mukaan Melko lempeään joogahaasteeseen? Tartu tilaisuuteen nyt! Se on sinua varten.

Wake Up Call – mitä vielä odotat?

27.1.2015 nostin korttipakasta kortin, jonka otsikkona oli Wake Up Call. Kortti kertoi, että tulossa on jokin pysäyttävä tapahtuma, kuten onnettomuus tai menetys, jonka myötä tulen tietoiseksi elämäni tarkoituksesta.

Ihmettelin sitä hieman. Olin ajatellut olevani suhteellisen hyvin kartalla siitä, mitä olen täällä tekemässä. Olen vuosia auttanut ihmisiä ymmärtämään mielensä voimaa ja ohjaamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Tämän työn olen kokenut ammatin sijaan elämäntehtävänä ja pohdin, mitähän oivallettavaa asiassa vielä on. (Jo tuon ajatuksen olisi tietysti pitänyt herättää minut. Miten sitä välillä erehtyykin kuvittelemaan, että olisi millään tavalla valmis?)

Kolme päivää myöhemmin tavallinen perjantai-iltapäivä sai odottamattoman käänteen, kun tein lähtöä viikonlopuksi Espooseen poikaystäväni luo. Pian liikkeelle päästyäni jouduin kolmostien sijaan kääntämään autoni nokan kohti eläinlääkäriä, sillä mukana matkustava koirani sai äkillisen voimakkaan kohtauksen. Puolessa tunnissa se saatiin päivystykseen tippaan ja lisähapelle, mutta tarkemmat tutkimukset näyttivät sen sisäelimissä olevan suuria muutoksia ja sydänpussissa runsaasti nestettä, jonka syyksi epäiltiin kasvainta. Hoitaminen nesteen poistamisesta alkaen olisi vaikeaa ja todennäköisesti kivuliasta, eikä sen tuloksista olisi takeita.

Kävin iltapäivän aikana useita keskusteluja eläinlääkärin ja muutaman ystävän kanssa sekä erityisen syvän keskustelun itseni kanssa. Niiden tuloksena neljä tuntia kohtauksen alkamisesta rakas koirani sai nukahtaa rauhallisesti eläinlääkärin lattialle viimeiseen uneensa.

10376156_10152233128674102_117661824318961222_n
1.2.2015 Sunnuntaipäivänä kalenterissani oli koira-aiheinen koulutustilaisuus, joka ei noin normaalitilanteessakaan olisi ollut työnä helpoimmasta päästä: Ongelmakoiraseminaari, jossa minun tarkoitukseni oli puhua ongelmakoiran pitämisestä ja kouluttamisesta henkisen valmentajan näkökulmasta. Omaakin kokemusta aiheesta minulla on, sillä juuri lähteneen koirani edeltäjä oli ollut varsin haastava luonteeltaan, ja se päädyttiin lopulta lopettamaan heikon hermorakenteen vuoksi.

Nyt minun piti mennä jakamaan näitä ajatuksia juuri, kun kaikki koiriin liittyvät tunteet olivat pinnassa ja haavat avonaisimmillaan. Olisin toki voinut jättää menemättä, mutta jostain syystä minulla oli tunne, että menen kuitenkin – katsomaan ja tunnustelemaan, mitä tapahtuu.

Se, mitä tapahtui, oli nimenomaan suuri tietoisuuden hetki.

Olin jo monta vuotta tehnyt henkisen valmentajan työtä koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta viime aikoina minulla oli ollut työssä epämääräinen tunne, että asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluisi olla. Olin kiertänyt yhdistyksissä kouluttamassa, miten harjoitus- ja kilpailutilanteissa voi vaikuttaa omaan henkiseen tilaansa, ja se oli tuntunut unelmatyöltäni, niin kuin se varmasti aluksi olikin. Mutta jossain kohtaa olin kasvanut urheilusta sivuun enkä ollut vielä sanonut ääneen niitä asioita, jotka minulle olivat oikeasti tärkeimpiä. En ehkä ollut uskaltanut tulla kaapista, sillä urheilupuolella toimiminen oli helppo ajatella yleisesti hyväksytympänä valmennuksen muotona kuin syvällisemmät, pehmeämmät lähestymistavat.

10952401_10152766120429102_5264338502980066210_nMutta kun makasin eläinlääkärin lattialla raskaasti hengittävän koirani vierellä ja yritin tehdä päätöstä sen elämän jatkamisesta tai lopettamisesta, kaikki eläinurheiluun liittyvä tuntui äärimmäisen kaukaiselta ja epäolennaiselta. Toki treenit, kilpailut ja niihin liittyvä sosiaalinen elämä on usein erittäin antoisaa ihmiselle ja koirallekin, ja niin saakin olla. Lukuisat viime vuosien kokemukset ja pisteenä i:n päällä tämä viimeisin saivat minut kuitenkin kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oma elämäntehtäväni on muualla.

Huippusuoritusten sijaan minua kiinnostaa nyt enemmän se, mitä kaikkea yhteistyö ja yhteinen elämä eläinten kanssa voi ihmisille antaa, ihan muulla kuin tekemisen tasolla. Mitä kaikkea eläin voi minulle opettaa, jos en vaadikaan sitä asettumaan kilpailusääntöjen tai minun mieleni mukaisiin raameihin? Miten eläin voi hoitaa niitä kipupisteitä, joita olen ehkä itse yrittänyt paikata suorittamalla treenaamista tai tavoittelemalla kilpailumenestystä? Millaista on aito läsnäolo? Millaista on eläimen ihmistä kohtaan osoittama ehdoton rakkaus, ja mitä voisin siitä oppia? Millaisia sielullisia tehtäviä ihmisillä ja eläimillä voi toisilleen olla?

Tässä kohtaa minulla on selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän kuitenkin, että työni koira- ja hevosharrastajien parissa tulee muuttumaan ratkaisevasti. Oivalluksen hetki tämän asian suhteen ajaessani seminaarista kotiin oli poikkeuksellisen kirkas.

Mitä tarkoitan sielullisilla tehtävillä? Uskon, että kaikilla on tarkoituksensa ja tehtävänsä, myös jokaisella eläimellä, joka elämäämme tulee. Eläinurheilija saattaa ajatella, että minä otan tämän koiran tai hevosen suorittaakseni sen kanssa tätä lajia ja menestyäkseni tuolla tasolla, mutta itse ajattelen, että eläimet tulevat tekemään omistajansa elämään aivan muunlaisia tehtäviä: opettamaan meille tarpeellisia oppiläksyjä, auttamaan, pitämään meidät kosketuksissa itseemme ja luontoon silloin, kun muu maailma ympärillä kaatuu.

Oman koirani osalta olin ajatellut, että sen yksi ratkaiseva tehtävä oli auttaa minua toipumaan uupumuksesta. Se vei minua rennoille päivittäisille kävelyille metsään ja oli seuranani tosi yksinäisinä hetkinä, joita koin vuosi pari sitten usein. Se ei yrittänyt mitään erityistä. Se vain oli läsnä, ja pelkällä olemuksellaan se sai minut voimaan paremmin.

20.1.2015 olin kirjoittanut blogissa, että nyt minusta alkaa tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Kun tehtävä oli tehty, auttajan oli aika lähteä. Vielä lähtönsä jälkeenkin se onnistui tekemään mullistuksen mielessäni: sen tehtävä oli olla pysäyttävä, ravisteleva Wake Up Call, jonka tarvitsin, jotta uskallan oikeasti ottaa askeleen kohti sitä, mitä olen täällä tekemässä. Jotta myöhemmin muut ihmiset ja eläimet voivat voida vähän paremmin.

Hilma muistutti, että oikea hetki seurata sydäntään on nyt.

Kiitos Hilma.
10367583_10152233128784102_7973011008722137894_n
Ps. En kirjoituksellani halua sanoa mitään pahaa eläinurheilumaailmasta. Tiedän, että urheiluharrastus ei sulje pois sitä, etteikö voisi silti pitää etusijalla ihmisen ja eläimen suhdetta ja hyvinvointia. Kyse on painopisteen muutoksesta omassa työssäni. Työskentelen edelleen mielelläni koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta kouluttaminen tulee painottumaan tavoitteiden saavuttamisen ja suoritusten sijasta hyvinvointiin, henkiseen kasvuun ja vuorovaikutukseen. Tervetuloa tutustumaan uusittuihin valmennussivuihini.

Värikuvat: Matti Lahtinen