Miksi haastaisin itseni?

Haasteita löytyy itsensä kehittämisen ja hyvinvoinnin saralla moneen makuun. Suosituimmat haasteet, kuten 30 päivän lankkuhaaste, ovat (ainakin Facebookissa) keränneet kymmeniä tuhansia osallistujia.

Osallistuin itse heinäkuussa joogahaasteeseen, jonka tarkoituksena oli joogata 30 päivän ajan joka päivä. Harrastan muutenkin joogaa monta kertaa viikossa, joten mihin tarvitsin haastetta?

Itsensä ajoittaiseen haastamiseen on minusta monta hyvää syytä.

1. Uuden tavan omaksuminen

Elämän Flow - joogahaasteJonkin asian päivittäinen toistaminen tietyn ajan auttaa luomaan kyseisestä asiasta tavan. Terveellinen elämäntapa muodostuu lukuisista yksittäisistä, ehkä pienistäkin tavoista ja valinnoista. Kaikkea ei tarvitse eikä aina kannatakaan mullistaa kerralla, mutta jos vaikka vuoden ajan haastat itsesi joka kuukausi omaksumaan jonkin uuden tavan, olet vuoden päästä jo kaksitoista hyvää tapaa pidemmällä terveellisen elämän luomisessa.

Eri lähteiden mukaan uuden tavan luomiseen tarvittava aika vaihtelee kolmesta viikosta kahteen kuukauteen. En lähtisi miettimään turhan tarkasti, mitä tiede asiasta sanoo – tärkeämpää on että valitset jonkin sinulle sopivalta tuntuvan ajanjakson.

2. Intensiivisempi kehittyminen

Monesti päivittäiset toistot nopeuttavat kehitystä ja tulokset tulevat selkeämmin näkyviin. Opittavat tiedot ja taidot eivät ehdi unohtua eikä aina tarvitse aloittaa alusta. Kehittymisen tunne pitää motivaatiota yllä.

Uuden terveellisen, puhdistavan tai kehittävän tavan aloittamiseen saattaa liittyä erilaisia muutosoireita, kuten lihaskipuja, detox-oireita tai tukahdutettujen tunteiden purkautumista. Siksi alku ei aina olekaan helppoa – monesti parhaat tulokset tulevat vasta, kun uutta tapaa on jaksanut pitää yllä säännöllisesti jonkin aikaa. Parhaimmillaan haaste auttaakin jaksamaan tuon alkuvaiheen yli, euforiavaiheeseen asti.

3. Mukavuusalueelta poistuminen ja itsensä ylittäminen

Mittakaavaltaan oikein määritelty haaste ohjaa sinua poistumaan sopivassa määrin mukavuusalueeltasi ja venyttämään rajojasi. Nämä kokemukset pakottavat kohtaamaan ja hyväksymään monenlaisia tunteita ja opettavat siten joka kerta uutta itsestäsi.

Rajojensa koetteleminen tuo väistämättä tullessaan myös palkitsevia itsensä ylittämisen kokemuksia sekä mahdollisuuksia muuttaa omia uskomuksiaan. Kun selätät yhden haasteen, huomaat, että minähän pystyin tähän! Se taas herättää usein kysymyksen, mihinköhän muuhun minä vielä voisin pystyä… Prosessia kutsutaan kasvamiseksi 😉

Elämän Flow - haaste Joogahaaste oli erittäin onnistunut kokemus. Se muistutti minulle, että joka päivä ON ainakin viisi minuuttia aikaa mennä matolle ja tehdä edes vähän jotakin! Sain huomata taas kerran, että viisi minuuttiakin liikkumista on hyvinvoinnin kannalta parempi kuin ei mitään. Lyhytkin harjoitus tuotti aina jotakin hyvää.

Lisäksi haaste opetti lisää kehoni kuuntelemista. Kilpirauhas- ja uupumustoipilaana en pysty urheilemaan kovin rankasti ja väsyn treeneistä välillä kovastikin. Aiemmin suurimpina väsymyksen päivinä olen jättänyt harjoittelun väliin kokonaan, mutta nyt oli pakko käyttää mielikuvitusta ja muotoilla itselleen kyseiseen jaksamisen tilaan sopiva harjoitus.

Haaste päättyi heinäkuun lopussa, mutta päivittäinen joogani on yhtä välipäivää lukuunottamatta jatkunut. Tapa on siis erinomaisella alulla!

Joogahaasteen lisäksi olen osallistunut muun muassa selfdev-sektorilla laajalti tunnettuun 21 päivän valittamattomuushaasteeseen (http://www.acomplaintfreeworld.org), joka oli varsin tehokas väline omien ajatusmallien ja ääneen lausumieni asioiden tiedostamiseen. Sääntöihin kuuluu, että jos valittaa ilman, että esittää rakentavaa kehitysehdotusta, joutuu aloittamaan kolmen viikon jakson jälleen alusta. Ei haittaisi, vaikka kyseisen haasteen tekisi joskus uusiksikin… Olen myös haastanut itseni olemaan puoli vuotta ilman sokeria (tässä saldo). Molempia voin suositella lämpimästi!

Olennaisinta haasteeseen ryhtymisessä mielestäni on, että muotoilet haasteen itsellesi ja elämääsi sopivaksi: niin että se todella kannustaa ja motivoi juuri sinua, mutta ei vaadi noutamaan kuuta taivaalta jokaikinen päivä. Aseta säännöt, jotka haastavat jossain määrin venyttämään rajojasi ja muuttamaan tähänastisia tapojasi, mutta älä ruoski itseäsi mahdottomuuksiin (paitsi tietysti jos mahdottomuudet motivoivat sinua eniten!). Paras haaste palvelee itsesi kehittämistä, eikä aiheuta ylimääräistä ahdistusta.

Mihin sinä voisit haastaa itsesi seuraavaksi?


Kun haluat kokeilla, miten monella tapaa päivittäinen kirjoittaminen edistää henkistä hyvinvointiasi, kannattaa tutustua kahden viikon kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 1.9.2014. Ilmoittautuminen on jo käynnissä! 
 
Joogahaasteesta voit puolestaan lukea lisää täältä: Yogobe. Vinkki: kampanjakoodilla JOOGA pääset kokeilemaan Yogobea 10 päivää ilmaiseksi! Palvelusta löytyy kymmeniä suomenkielisiä joogaharjoitusvideoita, joista olen ainakin itse tykännyt kovasti. 


(Kuvat: Matti Lahtinen)

Ei tässä täydelliseksi pyritä, mutta jos edes keskitielle…?

Elämän Flow - onko terveys itse tarkoitusAlkuvuodesta bongasin erään keskusteluohjelman esittelystä kysymyksen ”Milloin terveydestä tuli itse tarkoitus?”. Se nousi uudestaan mieleeni eilen, kun luin Imagen sivuilta Heikki Valkaman kirjoituksen Kohti täydellistä ihmistä.

Juttu oli varmaan koottu täyteen kärjistyksiä, jotta me ”ruokavalio- ja terveysfanaatikot” näkisimme punaista. Olen kuitenkin aamuisen meditaationi jäljiltä sen verran zen-tilassa, etten jaksa kiihtyä. Muutama ajatus aiheesta nousee silti mieleen.

Jos jostain olisin tässä maailmassa huolissani, en ainakaan siitä, että ”Kuntoilu ja terveelliset elämäntavat ovat megatrendi”. Kun WHO:n tuoreen raportin mukaan ylipaino surmaa jo enemmän ihmisiä kuin ruuan puute, niin kaukana ollaan vielä huolestuttavista massoista kuntosalilla (ihmis- tai lihasmassoista). Sanoisin pikemminkin, että aiheeseen aletaan vasta vähitellen herätä.

Totta on, että usein kun joku jostain innostuu, homma saattaa aluksi lähteä käsistä. Tolkuttomalla treenillä tai tiukalla ruokavaliolla VOI saada itsensä sairaaksi. Sitten paikalle rynnistää media, joka tykkää nostaa esiin räikeimmät esimerkit, koska ne saavat aikaan enemmän klikkejä nettisivuilla kuin tasapaksut ohjeet, joka useimmilla ihmisillä johtaisivat hyvään terveyteen. Mieluummin tuodaan esiin eksoottisia extremedieettejä tai treeniohjelmia, jotka joko tekevät superterveeksi tai tappavat (usein ne ovat samoja, lopputulos vain vaihtuu parin viikon välein).

Tosielämässä äärimmäisyydet ovatkin kuitenkin suhteellisen harvassa. Terveyttä ihannoivallakaan tavoitteena ei tarvitse olla mikään ääripää. Mutta ihmisen on mahdotonta jakaa yhteisössään mitään hyvää eteenpäin, ellei sitä ole ensin itsellä. Siksi terveys on oikeasti aika hyvä ”itse tarkoitus”, jos se nyt jonkun elämässä sellaiseksi nousee. (Useimmille terveys lienee kuitenkin väline johonkin muuhun.)

Itsensä saa sujuvasti sairaaksi myös mitensattuu-syömisellä ja liikkumattomuudella – tai millä tahansa itselleen sopimattomilla elintavoilla. Sitten onkin hyvä herätä syyttämään ”järjestelmää”, jos joko vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan lilluu itse sen kannateltavana.

En ole purkamassa systeemiä enkä heittämässä heitteille lapsia, vanhuksia tai sairaita, mutta kysyn silti:

Entäpä jos koko järjestelmää (tai ainakin sosiaali- ja terveystoimea) tarvittaisiin huomattavasti vähemmän, kun jokainen terve aikuinen oppisi ymmärtämään elämäntapavalintojensa ratkaisevan vaikutuksen sekä hyvinvointiinsa että suorituskykyynsä ja suostuisi ottamaan vastuun niistä? Mitä tapahtuisi jatkossa, kun sama opetettaisiin myös tuleville polville?

Entäpä jos koko yhteiskunnan rattaat pyörisivät huomattavasti sujuvammin, kun siellä toimisi enemmän aidosti terveitä, tasapainoisia ihmisiä? Kuten Valkamakin myöntää: ”Kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella.” Olisiko siinä riittävästi syytä antaa tämän ”megatrendin” kasvaa oikeasti megaluokkaan ihan rauhassa?

Entäpä jos ”terveysfanaatikoiden” tavoitteena ei olekaan ”fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen” vaan yksinkertaisesti hyvä, terve, pitkä onnellinen elämä?

Jos WHO joskus raportoi, että kuntoilu ja terveelliset elämäntavat tappavat enemmän kuin ylipaino ja ruuan puute, lupaan kääntää kelkkani.

Taikatempusta toiseen (ja muita todellisen oppimisen esteitä)

Itsensä kehittämisen ja minkä tahansa opiskelun ja treenaamisen parissa törmää välillä siihen, että opiskelusta ei meinaa tulla loppua – mutta siitä kuitenkin puuttuu pitkäjänteisyys. Haetaan jatkuvasti uutta valmentajaa, uutta kirjaa, uutta taikatemppua toisensa perään, ja mikään ei tunnu riittävän.

Mistä ilmiö johtuu? Luultavasti ainakin näistä syistä:

1) Jo opittua ei ole sisäistetty millään tavalla tai ainakaan hyvin. Oppeja saatetaan ehkä toistaa papukaijana, mutta niiden mukaan ei aidosti eletä niin, että ne todella hyödyttäisivät omaa elämää. Tieto ei ole jalostunut taidoksi. Siksi on sellainen olo, että tarvitsee vielä jotakin.

Monesti todellinen testi tulee vasta vastoinkäymisten kohdalla – on eri juttu julistaa olevansa positiivinen silloin kun kaikki on hyvin, ja oikeasti toteuttaa sitä silloin, kun asiat menevät heikommin. Vaikkapa eläinkoulutuksessa kuka tahansa tietää, että johdonmukaisuus on valttia, mutta osaatko OIKEASTI toteuttaa sitä käytännössä?

Kun siis luulet oppineesi jotakin hyödyllistä, mieti vielä sen jälkeen, mitä tämä sinun elämässäsi todella tarkoittaa. Miten muutat toimintaasi niin, että tieto auttaa sinua eteenpäin?

2) Itseluottamuksen puute. Tunne siitä, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä. Monesti näin toki onkin, mutta aina voit aloittaa ongelman ratkomisen siitä, että kysyt ensin itseltäsi. Miten neuvoisit nyt itseäsi? Tai jos katsot tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten hän neuvoisi sinua? Vastaukset voivat lähempänä kuin luuletkaan. Et kai ole turhaan opiskellut tähänkään asti…?

3) Etsitään nopeita taikatemppuja, jotka olisivat hot ja pop, vaikka useimmilla aloilla osaamisessa on kyse pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista perusasioista ja niiden säännöllisestä toistamisesta riittävän pitkään. Ammattitaito on monesti sitä, että perusasiat ovat selkäytimessä ja niistä pidetään kiinni, vaikka tuloksia ei heti näkyisikään – ammattilainen ei automaattisesti juokse jokaisen viehättävän uutuuden perässä. Hän ei myöskään odota, että kaikki olisi valmista tännemullekaikkiheti-tyylillä. Hän tietää, ettei ole. Jos olisi, niin kaikki olisivat jo huipulla.

4) Ei uskalleta epäonnistumisen pelossa ryhtyä tekemään itse. Odotetaan SITKU-hengessä, että seuraavan kirjan, kurssin, sertifikaatin tai valmennuksen jälkeen olen jotenkin taitavampi, parempi, uskottavampi, mieluiten hetivalmis. Mutta kun joskus täytyy oikeasti uskaltaa ja aloittaa ja vieläpä  (mikä on usein se suurin este) tehdä tietty määrä työtä ihan itse – ellei siis halua jäädä ikuisiksi ajoiksi opiskelijaksi. Ja opiskelu ei kai liene useimmilla kuitenkaan se itse tarkoitus.

Epäonnistumiset ovat välttämätön osa matkaa, jos haluaa tulla paremmaksi. Matkan varrella huomaa kuitenkin, että niihin ei kuole. Kun ei tätä hommaa nimeltä Elämä nyt ihan niin vakavasti tarvitse ottaa 🙂

Don’t put your workout in a box

Sunnuntai-ilta keskellä viidakkoa, parikymmentä ihmistä tummanpunasävyisessä temppelimäisessä katoksessa. Hyttyset on jätetty ulkopuolelle tiiviillä verkolla. Sama verkko tuntuu pitävän tunnelman sisäpuolellaan, yksikään värähdys energiaa ei karkaa tilasta. Luvassa on sunnuntai-illan erikoismeditaatio: Ecstatic dance.

Kuvailin aiemmin, että irtiottomatkani voisi tiivistää kahteen tavoitteeseen: pysähtyminen ja heittäytyminen. Ecstatic dance antoi loistavan tilaisuuden heittäytyä vapaasti liikkumalla ja samalla välittämättä… no, kutakuinkin mistään mitään.

Suljimme silmämme ja keskityimme tunnustelemaan omaa oloamme. Musiikin alkaessa tehtävänä oli alkaa liikkua siihen suuntaan ja sillä tavalla kuin keho halusi. Välillä saimme ohjeita kiinnittää huomiomme tiettyyn kehon osaan, vaikkapa jalkateriin, polviin tai käsiin, ja tuo osa kehoa sai johtaa liikettä. Musiikki oli intensiivistä ja voimakasta.

Kokemus oli hyvin erityinen. Jokainen oli omassa maailmassaan, ja energian määrä oli käsittämätön. Aivan kuin olisimme yökerhossa, jossa egot jätetty narikkaan, kukaan ei yritä tehdä vaikutusta keneenkään ja jokainen keskittyy bileilemään itsekseen kuin viimeistä päivää. Lopputuloksena oli keskittymistä, hikeä, raukeutta ja onnellisuutta peräti kahden tunnin ajan, joskin se tuntui korkeintaan puolelta tunnilta. (Kuvailin jälkikäteen olotilaa, että tuntui kuin olisi juossut maratonin ja harrastanut seksiä samaan aikaan. Ei sikäli että tietäisin – en ole koskaan juossut maratonia… :))

Ecstatic dance oli ainutlaatuinen henkinen harjoitus. Vapaa liikkuminen on tehokas tapa poistaa negatiivisia tunnetiloja kehosta ja mielestä. En myöskään muista aiemmin kokeneeni mitään, joka antaisi niin täyden mahdollisuuden kiinnittää huomion sataprosenttisesti sisäänpäin. Huomasin, että olen lähes aina tottunut jossain määrin seuraamaan ympäristöäni ja peilaamaan itseäni sen kautta. Mutta nyt heiluin, hytkyin ja vapisin minne sattuu, miten sattuu. Hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin ja hiki lensi. Tolkuttoman hauskaa 🙂

Ecstatic dance vahvisti jo aiemmin matkan aikana tekemääni oivallusta, jota olen jo alkanut hyödyntää fyysisessä harjoittelussa. Ymmärsin entistäkin selkeämmin, että tyypillisesti liikuntaharjoituksemme ja -harrastuksemme perustuvat johonkin ulkoiseen tekijään: teemme konseptin mukaisia Bodypump-treenejä, noudatamme personal trainerin laatimaa kuntosaliohjelmaa tai harjoittelemme lajiamme valmentajan ohjeiden mukaan, usein vieläpä kilpailusääntöjä noudattaen. Meillä on mielessämme (todennäköisesti jonkun muun määrittelemä) mielikuva siitä, millainen on ihanteellinen treeni.

Kaiken lisäksi jos todellisuus ei jonain päivänä vastaakaan ihannekuvaa, saatamme tuntea itsemme huonoksi treenaajaksi. Minä ainakin olen joskus tuntenut ahdistusta siitä, että salitreeni on jäänyt ohjelmaan verrattuna ”vajaaksi” tai että kotiharjoitukseni joogamatolla ei ole ollut samanlainen kuin 90 minuuttia kestävä joogatunti opettajan alaisuudessa. Asanat eivät ole seuranneet toistaan oppikirjojen mukaisesti, enkä ole aina jaksanut pysyä niissä mielestäni riittävän pitkään (mitä ”riittävä” ikinä tarkoittaakaan…).

Mutta voisiko olla niin, että joskus oma keho kertoisikin parhaiten, millainen harjoitus tänään on hyväksi? Mitä jos päästäisi irti ihanteellisen harjoituksen mielikuvasta, kuuntelisi kehoaan ja antaisi kroppansa liikkua juuri siihen suuntaan ja sillä tahdilla kuin se haluaa? (Urheilussa lajitaitojen kehittäminen vaatii toki jollakin tavalla säädeltyä harjoittelua, mutta puhun nyt liikkumisesta, jonka tavoitteena on yksinomaan hyvä fyysinen ja henkinen kunto, ei jonkin normin mukainen suoritus.)

Don't put your workout in a boxKuten eräs joogaopettaja neuvoi: ”Don’t put your yoga practice in a box. It can be anything, it doesn’t even have to happen on the mat.”

Tuo ohje täydensi mukavasti oivallustani. Nyt minulla on lupa hahmottaa onnistunut harjoitus entistä laajemmin. Hassua sinänsä, että ratsastuksessa minulle on itsestään selvää, että treeni etenee yleensä kelloa tai toistomääriä seuraamatta, hevosta kuunnellen ja tunnustellen. Omassa treenissä sama filosofia on vaatinut vähän pidemmän aikaa toteutuakseen, mutta parempi myöhään ja niin edelleen… Nyt en ota enää treenin lähtökohdaksi opettajan vetämää tuntia tai muuta ulkoista mallia. Onnistunut salitreeni voi kestää vaikka vain vartin. Joogaharjoitus voi yhtenä päivänä olla kymmenen minuuttia aurinkotervehdyksiä, toisena tunti voimaa ja tasapainoa, ja kolmantena parikymmentä minuuttia yin joogan pitkiä venytyksiä päivän päätteeksi. Viihdyn matolla niin kauan kuin hyvältä tuntuu ja yhdistelen mukaan pilateksesta ja syvävenyttelystä oppimaani.

Treenin jälkeen voin olla tyytyväinen siihen, että olen ylipäätään liikkunut, vieläpä kehoani kuunnellen. Ei tarvitsekaan tuntea tuskaa siitä, että olen harjoitellut ”väärin” tai ”huonosti”. Kun raamit väljenevät, myös kynnys liikkumiseen alenee – ja mikä tahansa liike on plussaa paikalla istumiseen verrattuna.


Lisää aiheesta postauksessa Oma keho on mainio personal trainer



Oma keho on mainio personal trainer

Retriittikohteessani järjestetään kolme ohjattua joogaa ja yksi pilates päivittäin – minun paratiisini siis. Suorastaan niin paratiisi, että etukäteen muistutin itseäni, että tämän ei ole tarkoitus mennä suorittamiseksi… Ja heti ensimmäisenä päivänä jouduin kiivaaseen keskusteluun sisäisen suorittajani kanssa.

Iltapäivällä huomasin nimittäin, että jos heti lähtisin liikkeelle, ehtisin vielä päivän viimeiselle joogatunnille.

Koska ajattelin, että ehtisin vielä tunnille, aloin heti tuntea itseäni häviäjäksi, jos en menisikään.

(Sisäisen suorittajani supermiellyttäviin periaatteisiin kuului – käytän tarkoituksella imperfektiä – se, että kaikki, mikä on TEORIASSA mahdollista, täytyy myös käytännössä tehdä. Sen logiikalla aina, jos jätin jotakin väliin ilman todella hyvää syytä, olin laiska ja saamaton. Olin edellisinä kahtena päivänä matkustanut yhteensä 33 tuntia ja nukkunut lentokoneessa kolmisen tuntia, mutta se ei tietenkään ollut ”todella hyvä syy”. Todella hyväksi syyksi laskettiin korkeintaan töiden tekeminen, jossain toisessa paikassa oleminen tai ehkäpä omat hautajaiset.)

Lopulta kysyin itseltäni, mitä kehoni oikeastaan sillä hetkellä halusi. Vastaus oli nopea: RUOKAA.

Olen muun ylisuorittamisen ohella onnistunut myös urheilemaan itseni ylikuntoon. Jos jotakin olen kokemuksestani oppinut niin sen, että oma keho on yksi parhaita personal trainereita. Sitä vain täytyy a) osata ja b) muistaa kuunnella. Vaikka seuraisit jotakin valmennusohjelmaa tai vilkuilisit kuntosalin jumppalukkaria, sen ei kannata antaa vääränlaista tunnetta siitä, mitä sinun ”pitäisi” tehdä – varsinkin jos kyse ei ole ammattilaistason urheilusta.

Laadukas valmennusohjelma on loistokeksintö. Se antaa tukea, innostusta ja tietoa siitä, mitä hyvä harjoittelu on ja miten saadaan kehitystä aikaan. Oma tietämys tehokkaiden treenien suunnitteluun riittää vain harvalla.

Treeniohjelma on kuitenkin yhdenlainen ideaali, ja elämä ei aina mene niin kuin ohjelman kirjaimellisen noudattamisen näkökulmasta olisi ihanteellisinta. Ohjelma antaa periaatteet harjoittelun rytmittämiseen, mutta vastuu sen toteuttamisesta on liikunnan harrastajalla itsellään.

Mielestäni paras treenirytmi muotoutuu käytännön elämässä siten, että mahdollinen paperille kirjattu suunnitelma saa jonkin verran elää omien tuntemusten mukaan. Tuntemuksilla en tarkoita ”Tänään kehoni haluaisi neljättä päivää peräkkäin pizzan, leffan ja kaljaa” -tyyppisiä ajatuksia. Tarkoitan sitä, että jos kroppa on aiemmista treeneistä totaalisen väsynyt tai jumissa, kannattaa ehkä tehdä raskaimman mahdollisen treenin sijaan kevyempi tai vaihtaa se kehonhuoltoon tai kävelyyn – oli paperiin kirjattu mitä tahansa. Joskus se voi tarkoittaa ylimääräistä lepopäivää ohjelmaan merkityn lisäksi, joskus useampiakin. Kun valitsee itsensä kuuntelemisen ja hyväksyy mahdolliset suunnitelman muutokset kehon viestien mukaan, syntyy myös vähemmän oletuksia ja sitä kautta vähemmän pettymyksiä ja itsensä syyllistämistä.

Kehittyminen vaatii toki sitä, että vähän väliä on hyvä venytellä mukavuusalueensa rajoja. Se on kuitenkin eri asia kuin jatkuva äärirajoilla tekeminen.

Jos tuijottaa kelloa, kalenteria tai treeniohjelmaa, ei samaan aikaan voi tunnustella, millainen oma energiataso sillä hetkellä on. Kun siirtää huomion kehoonsa, saa valtavasti tietoa siitä, miten juuri tänään kannattaa liikkua. (Uskon, että myös laiskimman sohvaperunan kroppa oikeasti pyytää liikuntaa, mutta peruna vain kuuntelee mieluummin sohvansa kutsuhuutoa!)

Ensimmäisenä päiväni täällä menin joogatunnin sijaan syömään salaattia ja smoothien. Kehoni sanoi kiitos.