

Alkuvuodesta bongasin erään keskusteluohjelman esittelystä kysymyksen ”Milloin terveydestä tuli itse tarkoitus?”. Se nousi uudestaan mieleeni eilen, kun luin Imagen sivuilta Heikki Valkaman kirjoituksen Kohti täydellistä ihmistä.
Juttu oli varmaan koottu täyteen kärjistyksiä, jotta me ”ruokavalio- ja terveysfanaatikot” näkisimme punaista. Olen kuitenkin aamuisen meditaationi jäljiltä sen verran zen-tilassa, etten jaksa kiihtyä. Muutama ajatus aiheesta nousee silti mieleen.
Jos jostain olisin tässä maailmassa huolissani, en ainakaan siitä, että ”Kuntoilu ja terveelliset elämäntavat ovat megatrendi”. Kun WHO:n tuoreen raportin mukaan ylipaino surmaa jo enemmän ihmisiä kuin ruuan puute, niin kaukana ollaan vielä huolestuttavista massoista kuntosalilla (ihmis- tai lihasmassoista). Sanoisin pikemminkin, että aiheeseen aletaan vasta vähitellen herätä.
Totta on, että usein kun joku jostain innostuu, homma saattaa aluksi lähteä käsistä. Tolkuttomalla treenillä tai tiukalla ruokavaliolla VOI saada itsensä sairaaksi. Sitten paikalle rynnistää media, joka tykkää nostaa esiin räikeimmät esimerkit, koska ne saavat aikaan enemmän klikkejä nettisivuilla kuin tasapaksut ohjeet, joka useimmilla ihmisillä johtaisivat hyvään terveyteen. Mieluummin tuodaan esiin eksoottisia extremedieettejä tai treeniohjelmia, jotka joko tekevät superterveeksi tai tappavat (usein ne ovat samoja, lopputulos vain vaihtuu parin viikon välein).
Tosielämässä äärimmäisyydet ovatkin kuitenkin suhteellisen harvassa. Terveyttä ihannoivallakaan tavoitteena ei tarvitse olla mikään ääripää. Mutta ihmisen on mahdotonta jakaa yhteisössään mitään hyvää eteenpäin, ellei sitä ole ensin itsellä. Siksi terveys on oikeasti aika hyvä ”itse tarkoitus”, jos se nyt jonkun elämässä sellaiseksi nousee. (Useimmille terveys lienee kuitenkin väline johonkin muuhun.)
Itsensä saa sujuvasti sairaaksi myös mitensattuu-syömisellä ja liikkumattomuudella – tai millä tahansa itselleen sopimattomilla elintavoilla. Sitten onkin hyvä herätä syyttämään ”järjestelmää”, jos joko vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan lilluu itse sen kannateltavana.
En ole purkamassa systeemiä enkä heittämässä heitteille lapsia, vanhuksia tai sairaita, mutta kysyn silti:
Entäpä jos koko järjestelmää (tai ainakin sosiaali- ja terveystoimea) tarvittaisiin huomattavasti vähemmän, kun jokainen terve aikuinen oppisi ymmärtämään elämäntapavalintojensa ratkaisevan vaikutuksen sekä hyvinvointiinsa että suorituskykyynsä ja suostuisi ottamaan vastuun niistä? Mitä tapahtuisi jatkossa, kun sama opetettaisiin myös tuleville polville?
Entäpä jos koko yhteiskunnan rattaat pyörisivät huomattavasti sujuvammin, kun siellä toimisi enemmän aidosti terveitä, tasapainoisia ihmisiä? Kuten Valkamakin myöntää: ”Kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella.” Olisiko siinä riittävästi syytä antaa tämän ”megatrendin” kasvaa oikeasti megaluokkaan ihan rauhassa?
Entäpä jos ”terveysfanaatikoiden” tavoitteena ei olekaan ”fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen” vaan yksinkertaisesti hyvä, terve, pitkä onnellinen elämä?
Jos WHO joskus raportoi, että kuntoilu ja terveelliset elämäntavat tappavat enemmän kuin ylipaino ja ruuan puute, lupaan kääntää kelkkani.
Itsensä kehittämisen ja minkä tahansa opiskelun ja treenaamisen parissa törmää välillä siihen, että opiskelusta ei meinaa tulla loppua – mutta siitä kuitenkin puuttuu pitkäjänteisyys. Haetaan jatkuvasti uutta valmentajaa, uutta kirjaa, uutta taikatemppua toisensa perään, ja mikään ei tunnu riittävän.
Mistä ilmiö johtuu? Luultavasti ainakin näistä syistä:
1) Jo opittua ei ole sisäistetty millään tavalla tai ainakaan hyvin. Oppeja saatetaan ehkä toistaa papukaijana, mutta niiden mukaan ei aidosti eletä niin, että ne todella hyödyttäisivät omaa elämää. Tieto ei ole jalostunut taidoksi. Siksi on sellainen olo, että tarvitsee vielä jotakin.
Monesti todellinen testi tulee vasta vastoinkäymisten kohdalla – on eri juttu julistaa olevansa positiivinen silloin kun kaikki on hyvin, ja oikeasti toteuttaa sitä silloin, kun asiat menevät heikommin. Vaikkapa eläinkoulutuksessa kuka tahansa tietää, että johdonmukaisuus on valttia, mutta osaatko OIKEASTI toteuttaa sitä käytännössä?
Kun siis luulet oppineesi jotakin hyödyllistä, mieti vielä sen jälkeen, mitä tämä sinun elämässäsi todella tarkoittaa. Miten muutat toimintaasi niin, että tieto auttaa sinua eteenpäin?
2) Itseluottamuksen puute. Tunne siitä, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä. Monesti näin toki onkin, mutta aina voit aloittaa ongelman ratkomisen siitä, että kysyt ensin itseltäsi. Miten neuvoisit nyt itseäsi? Tai jos katsot tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten hän neuvoisi sinua? Vastaukset voivat lähempänä kuin luuletkaan. Et kai ole turhaan opiskellut tähänkään asti…?
3) Etsitään nopeita taikatemppuja, jotka olisivat hot ja pop, vaikka useimmilla aloilla osaamisessa on kyse pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista perusasioista ja niiden säännöllisestä toistamisesta riittävän pitkään. Ammattitaito on monesti sitä, että perusasiat ovat selkäytimessä ja niistä pidetään kiinni, vaikka tuloksia ei heti näkyisikään – ammattilainen ei automaattisesti juokse jokaisen viehättävän uutuuden perässä. Hän ei myöskään odota, että kaikki olisi valmista tännemullekaikkiheti-tyylillä. Hän tietää, ettei ole. Jos olisi, niin kaikki olisivat jo huipulla.
4) Ei uskalleta epäonnistumisen pelossa ryhtyä tekemään itse. Odotetaan SITKU-hengessä, että seuraavan kirjan, kurssin, sertifikaatin tai valmennuksen jälkeen olen jotenkin taitavampi, parempi, uskottavampi, mieluiten hetivalmis. Mutta kun joskus täytyy oikeasti uskaltaa ja aloittaa ja vieläpä (mikä on usein se suurin este) tehdä tietty määrä työtä ihan itse – ellei siis halua jäädä ikuisiksi ajoiksi opiskelijaksi. Ja opiskelu ei kai liene useimmilla kuitenkaan se itse tarkoitus.
Epäonnistumiset ovat välttämätön osa matkaa, jos haluaa tulla paremmaksi. Matkan varrella huomaa kuitenkin, että niihin ei kuole. Kun ei tätä hommaa nimeltä Elämä nyt ihan niin vakavasti tarvitse ottaa 🙂