Wake Up Call – mitä vielä odotat?

27.1.2015 nostin korttipakasta kortin, jonka otsikkona oli Wake Up Call. Kortti kertoi, että tulossa on jokin pysäyttävä tapahtuma, kuten onnettomuus tai menetys, jonka myötä tulen tietoiseksi elämäni tarkoituksesta.

Ihmettelin sitä hieman. Olin ajatellut olevani suhteellisen hyvin kartalla siitä, mitä olen täällä tekemässä. Olen vuosia auttanut ihmisiä ymmärtämään mielensä voimaa ja ohjaamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Tämän työn olen kokenut ammatin sijaan elämäntehtävänä ja pohdin, mitähän oivallettavaa asiassa vielä on. (Jo tuon ajatuksen olisi tietysti pitänyt herättää minut. Miten sitä välillä erehtyykin kuvittelemaan, että olisi millään tavalla valmis?)

Kolme päivää myöhemmin tavallinen perjantai-iltapäivä sai odottamattoman käänteen, kun tein lähtöä viikonlopuksi Espooseen poikaystäväni luo. Pian liikkeelle päästyäni jouduin kolmostien sijaan kääntämään autoni nokan kohti eläinlääkäriä, sillä mukana matkustava koirani sai äkillisen voimakkaan kohtauksen. Puolessa tunnissa se saatiin päivystykseen tippaan ja lisähapelle, mutta tarkemmat tutkimukset näyttivät sen sisäelimissä olevan suuria muutoksia ja sydänpussissa runsaasti nestettä, jonka syyksi epäiltiin kasvainta. Hoitaminen nesteen poistamisesta alkaen olisi vaikeaa ja todennäköisesti kivuliasta, eikä sen tuloksista olisi takeita.

Kävin iltapäivän aikana useita keskusteluja eläinlääkärin ja muutaman ystävän kanssa sekä erityisen syvän keskustelun itseni kanssa. Niiden tuloksena neljä tuntia kohtauksen alkamisesta rakas koirani sai nukahtaa rauhallisesti eläinlääkärin lattialle viimeiseen uneensa.

1.2.2015 Sunnuntaipäivänä kalenterissani oli koira-aiheinen koulutustilaisuus, joka ei noin normaalitilanteessakaan olisi ollut työnä helpoimmasta päästä: Ongelmakoiraseminaari, jossa minun tarkoitukseni oli puhua ongelmakoiran pitämisestä ja kouluttamisesta henkisen valmentajan näkökulmasta. Omaakin kokemusta aiheesta minulla on, sillä juuri lähteneen koirani edeltäjä oli ollut varsin haastava luonteeltaan, ja se päädyttiin lopulta lopettamaan heikon hermorakenteen vuoksi.

Nyt minun piti mennä jakamaan näitä ajatuksia juuri, kun kaikki koiriin liittyvät tunteet olivat pinnassa ja haavat avonaisimmillaan. Olisin toki voinut jättää menemättä, mutta jostain syystä minulla oli tunne, että menen kuitenkin – katsomaan ja tunnustelemaan, mitä tapahtuu.

Se, mitä tapahtui, oli nimenomaan suuri tietoisuuden hetki.

Olin jo monta vuotta tehnyt henkisen valmentajan työtä koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta viime aikoina minulla oli ollut työssä epämääräinen tunne, että asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluisi olla. Olin kiertänyt yhdistyksissä kouluttamassa, miten harjoitus- ja kilpailutilanteissa voi vaikuttaa omaan henkiseen tilaansa, ja se oli tuntunut unelmatyöltäni, niin kuin se varmasti aluksi olikin. Mutta jossain kohtaa olin kasvanut urheilusta sivuun enkä ollut vielä sanonut ääneen niitä asioita, jotka minulle olivat oikeasti tärkeimpiä. En ehkä ollut uskaltanut tulla kaapista, sillä urheilupuolella toimiminen oli helppo ajatella yleisesti hyväksytympänä valmennuksen muotona kuin syvällisemmät, pehmeämmät lähestymistavat.

Mutta kun makasin eläinlääkärin lattialla raskaasti hengittävän koirani vierellä ja yritin tehdä päätöstä sen elämän jatkamisesta tai lopettamisesta, kaikki eläinurheiluun liittyvä tuntui äärimmäisen kaukaiselta ja epäolennaiselta. Toki treenit, kilpailut ja niihin liittyvä sosiaalinen elämä on usein erittäin antoisaa ihmiselle ja koirallekin, ja niin saakin olla. Lukuisat viime vuosien kokemukset ja pisteenä i:n päällä tämä viimeisin saivat minut kuitenkin kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oma elämäntehtäväni on muualla.

Huippusuoritusten sijaan minua kiinnostaa nyt enemmän se, mitä kaikkea yhteistyö ja yhteinen elämä eläinten kanssa voi ihmisille antaa, ihan muulla kuin tekemisen tasolla. Mitä kaikkea eläin voi minulle opettaa, jos en vaadikaan sitä asettumaan kilpailusääntöjen tai minun mieleni mukaisiin raameihin? Miten eläin voi hoitaa niitä kipupisteitä, joita olen ehkä itse yrittänyt paikata suorittamalla treenaamista tai tavoittelemalla kilpailumenestystä? Millaista on aito läsnäolo? Millaista on eläimen ihmistä kohtaan osoittama ehdoton rakkaus, ja mitä voisin siitä oppia? Millaisia sielullisia tehtäviä ihmisillä ja eläimillä voi toisilleen olla?

Tässä kohtaa minulla on selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän kuitenkin, että työni koira- ja hevosharrastajien parissa tulee muuttumaan ratkaisevasti. Oivalluksen hetki tämän asian suhteen ajaessani seminaarista kotiin oli poikkeuksellisen kirkas.

Mitä tarkoitan sielullisilla tehtävillä? Uskon, että kaikilla on tarkoituksensa ja tehtävänsä, myös jokaisella eläimellä, joka elämäämme tulee. Eläinurheilija saattaa ajatella, että minä otan tämän koiran tai hevosen suorittaakseni sen kanssa tätä lajia ja menestyäkseni tuolla tasolla, mutta itse ajattelen, että eläimet tulevat tekemään omistajansa elämään aivan muunlaisia tehtäviä: opettamaan meille tarpeellisia oppiläksyjä, auttamaan, pitämään meidät kosketuksissa itseemme ja luontoon silloin, kun muu maailma ympärillä kaatuu.

Oman koirani osalta olin ajatellut, että sen yksi ratkaiseva tehtävä oli auttaa minua toipumaan uupumuksesta. Se vei minua rennoille päivittäisille kävelyille metsään ja oli seuranani tosi yksinäisinä hetkinä, joita koin vuosi pari sitten usein. Se ei yrittänyt mitään erityistä. Se vain oli läsnä, ja pelkällä olemuksellaan se sai minut voimaan paremmin.

20.1.2015 olin kirjoittanut blogissa, että nyt minusta alkaa tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Kun tehtävä oli tehty, auttajan oli aika lähteä. Vielä lähtönsä jälkeenkin se onnistui tekemään mullistuksen mielessäni: sen tehtävä oli olla pysäyttävä, ravisteleva Wake Up Call, jonka tarvitsin, jotta uskallan oikeasti ottaa askeleen kohti sitä, mitä olen täällä tekemässä. Jotta myöhemmin muut ihmiset ja eläimet voivat voida vähän paremmin.

Hilma muistutti, että oikea hetki seurata sydäntään on nyt.

Kiitos Hilma.

Ps. En kirjoituksellani halua sanoa mitään pahaa eläinurheilumaailmasta. Tiedän, että urheiluharrastus ei sulje pois sitä, etteikö voisi silti pitää etusijalla ihmisen ja eläimen suhdetta ja hyvinvointia. Kyse on painopisteen muutoksesta omassa työssäni. Työskentelen edelleen mielelläni koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta kouluttaminen tulee painottumaan tavoitteiden saavuttamisen ja suoritusten sijasta hyvinvointiin, henkiseen kasvuun ja vuorovaikutukseen. Tervetuloa tutustumaan uusittuihin valmennussivuihini.

Värikuvat: Matti Lahtinen

Maailmanmuuttajan muistilista

 

 

 

 

Moni meistä haluaa välittää eteenpäin hyvää, auttaa muita ja jollakin tapaa olla tekemässä maailmasta parempaa paikkaa. Parhaimmillaan haluamasi muutos alkaa sinusta ja siitä tavasta, jolla pyrit muutosta edistämään.

Jos haluat ohjata maailmaa ja sen ihmisiä parempaan suuntaan…

…puhu haluamasi asian puolesta, älä keskity ensisijaisesti vastustamaan toista äärilaitaa. Joskus toki on hyvä nostaa epäkohtia esiin, mutta jatkuva kovaääninen vastustus synnyttää usein vain lisää vastustusta. Jos haluat tehdä maailmasta paremman paikan, käytä positiivisia, innostavia, oivaltavia keinoja. Hyvien tapojen tai lain rajalla keikkuvat, pelkästään pelotteluun perustuvat keinot vain lisäävät negatiivisen energian määrää. Kun haluat tehdä hyvää, tee se niin, että hyvä lisääntyy heti siitä alkaen, kun ryhdyt töihin. Anna omasi ja muiden huomion virrata haluttuun suuntaan.

…annostele viestisi oikein, älä kaada sitä rekkakuormalla jokaisen vastaantulijan niskaan. Tarjoile tietoa pieni palanen kerrallaan, tai sen mukaan, mitä ihminen on halukas ottamaan vastaan. Kun olet läsnä ja seuraat toista ihmistä, huomaat kyllä, riittääkö hänen kiinnostuksensa yhteen lauseeseen vai kokonaiseen luentoon. Anna toisen innostua itse ja kysellä, tällöin oppiminen on paljon tehokkaampaa.

…hyväksy se, ettet voi muuttaa muita väkisin. Anna muiden inspiroitua sinusta, koska he itse haluavat, ei siksi, että pakotat tai vaadit. Vapaus on paljon hedelmällisempi lähtökohta muutokselle. Ihminen on niin sanotusti avoinna vain asioille, joista hän on sillä hetkellä kiinnostunut ja jotka mielellään sopivat hänen uskomusjärjestelmäänsä. Aivot pitävät luontaisesti oikeassa olemisesta, ja siksi ihminen ei tyypillisesti halua ottaa vastaan uutta, jos se ei tue hänen olemassa olevia uskomuksiaan. Tieto ei silloin välttämättä mene perille loputtomienkaan toistojen kautta. Muita ohjaavan, neuvovan ja auttavan henkilön (ja maailmanparantajan) onkin olennaista osata joustaa viestinnässään ja tarpeen tullen kääriä sanomaansa erilaisiin paketteihin, jotta erilaisten ihmisten on helpompi se ottaa vastaan.

…ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä, kuten Gandhin väitetään sanoneen. Suutarin lapsella ei välttämättä tarvitse olla täydellistä kenkäkokoelmaa, mutta yksi pari olisi syytä olla ainakin tekeillä. Noudata siis omia oppejasi ja anna muiden huomata muutos sinussa – he huomaavat sen kyllä, jos ja kun he ovat siihen valmiita. Valittamisen, mouhoamisen ja saarnaamisen sijaan ole innostava ja rohkaiseva esimerkki, jolta on mielekästä omaksua uusia asioita.

Taikatempusta toiseen (ja muita todellisen oppimisen esteitä)

Itsensä kehittämisen ja minkä tahansa opiskelun ja treenaamisen parissa törmää välillä siihen, että opiskelusta ei meinaa tulla loppua – mutta siitä kuitenkin puuttuu pitkäjänteisyys. Haetaan jatkuvasti uutta valmentajaa, uutta kirjaa, uutta taikatemppua toisensa perään, ja mikään ei tunnu riittävän.

Mistä ilmiö johtuu? Luultavasti ainakin näistä syistä:

1) Jo opittua ei ole sisäistetty millään tavalla tai ainakaan hyvin. Oppeja saatetaan ehkä toistaa papukaijana, mutta niiden mukaan ei aidosti eletä niin, että ne todella hyödyttäisivät omaa elämää. Tieto ei ole jalostunut taidoksi. Siksi on sellainen olo, että tarvitsee vielä jotakin.

Monesti todellinen testi tulee vasta vastoinkäymisten kohdalla – on eri juttu julistaa olevansa positiivinen silloin kun kaikki on hyvin, ja oikeasti toteuttaa sitä silloin, kun asiat menevät heikommin. Vaikkapa eläinkoulutuksessa kuka tahansa tietää, että johdonmukaisuus on valttia, mutta osaatko OIKEASTI toteuttaa sitä käytännössä?

Kun siis luulet oppineesi jotakin hyödyllistä, mieti vielä sen jälkeen, mitä tämä sinun elämässäsi todella tarkoittaa. Miten muutat toimintaasi niin, että tieto auttaa sinua eteenpäin?

2) Itseluottamuksen puute. Tunne siitä, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä. Monesti näin toki onkin, mutta aina voit aloittaa ongelman ratkomisen siitä, että kysyt ensin itseltäsi. Miten neuvoisit nyt itseäsi? Tai jos katsot tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten hän neuvoisi sinua? Vastaukset voivat lähempänä kuin luuletkaan. Et kai ole turhaan opiskellut tähänkään asti…?

3) Etsitään nopeita taikatemppuja, jotka olisivat hot ja pop, vaikka useimmilla aloilla osaamisessa on kyse pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista perusasioista ja niiden säännöllisestä toistamisesta riittävän pitkään. Ammattitaito on monesti sitä, että perusasiat ovat selkäytimessä ja niistä pidetään kiinni, vaikka tuloksia ei heti näkyisikään – ammattilainen ei automaattisesti juokse jokaisen viehättävän uutuuden perässä. Hän ei myöskään odota, että kaikki olisi valmista tännemullekaikkiheti-tyylillä. Hän tietää, ettei ole. Jos olisi, niin kaikki olisivat jo huipulla.

4) Ei uskalleta epäonnistumisen pelossa ryhtyä tekemään itse. Odotetaan SITKU-hengessä, että seuraavan kirjan, kurssin, sertifikaatin tai valmennuksen jälkeen olen jotenkin taitavampi, parempi, uskottavampi, mieluiten hetivalmis. Mutta kun joskus täytyy oikeasti uskaltaa ja aloittaa ja vieläpä  (mikä on usein se suurin este) tehdä tietty määrä työtä ihan itse – ellei siis halua jäädä ikuisiksi ajoiksi opiskelijaksi. Ja opiskelu ei kai liene useimmilla kuitenkaan se itse tarkoitus.

Epäonnistumiset ovat välttämätön osa matkaa, jos haluaa tulla paremmaksi. Matkan varrella huomaa kuitenkin, että niihin ei kuole. Kun ei tätä hommaa nimeltä Elämä nyt ihan niin vakavasti tarvitse ottaa 🙂

Omaa tarkoitusta toteuttamassa

Yrittäjänä on joskus vaikea sanoa, milloin loma loppuu ja työt alkavat. Jossain määrin työt ovat olleet mielessä pitkin kesää, ja välillä on saanut ihan käytännössäkin tehdä työaiheisia askareita. Tämä päivä taitaa kuitenkin olla se rajapyykki, josta eteenpäin en enää ajattele olevani lomalla.

En silti ajattele myöskään olevani töissä.

Olen jo pitkään laittanut hanttiin ”työ”-sanalle ja varsinkin sen negatiivisille sivumerkityksille: pakolle, vastenmielisyydelle, tätä-täytyy-tehdä-jotta-mikään-mukava-on-mahdollista -ajatukselle. Olen jo pitkään ajatellut, että työni ei ole minulle työtä, vaan se on osa minua. Se on sitä, mitä olen täällä tekemässä, mitä varten olen olemassa. Harrastaisin samaa, vaikka voittaisin lotossa enkä tarvitsisi senttiäkään rahaa.

Kesän aikana tämä ajatus vahvistui entisestään. Kävin muutamien viikkojen aikana läpi massiivisen henkisen prosessin, jonka aikana minulle kirkastui monta asiaa. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani totesin, valitsen nyt järkeilyn tilalle enemmän sydäntä ja luottamusta. Ymmärsin, että tämä koskee myös ”työtäni”: haluan muuttaa tekemiseni lähtökohtaa.

Vaikka kuinka olen ”yrittäjä”, ja minulla on ”liiketoimintaa” (kylläpä nuo sanat tökkivät nyt, ne tuntuvat liian kylmiltä ja rationaalisilta), en halua kulkea liiketoiminta edellä. Ei sitä, mikä on järkevää, ei seuraavaa loogista askelta. Eihän niissäkään olisi ainoita oikeita ratkaisuja – järkivalintoja on taatusti yhtä monta kuin bisnestietäjiäkin mielipiteineen.

Siksi kallistun jatkossa valinnoissa intuitioni puoleen. Haluan, että tekemiseni lähtee sydämestäni, siitä mikä tuntuu oikealta. Silloin olen parhaimmillani, ja silloin voin myös parhaiten auttaa muita. Valmennettavat ja kurssilaiset: lupaan, että saatte jatkossa vieläkin aidomman valmentajan.

Muutos ajatusmallissa ei ole pelkästään helppo. Aloitinkin tämän päivän istahtamalla alas ja kohtaamalla epäröivät ajatukset, joita tähän liittyy. Pohdin, mitä pelkään ja mikä siinä on pahinta. Entä mikä sitten olisi pahinta? Entä sitten? Näin pääsin ajatusporras kerrallaan syvemmälle kohti pahimpia pelkojani. Eivätkä ne loppujen lopuksi olleetkaan niin kauheita. Hyväksyin ja ymmärsin, että tällaista on lupa pelätä, ja sillähän nuo suurimmaksi osaksi jo haihtuivatkin.

Nyt alan nauttia tekemisestäni enemmän kuin koskaan ennen ❤

Little less hesitation a little more action

Blogi on viettänyt viime viikkoina tahatonta hiljaiseloa. Blogin pitäjä sen sijaan ei.

Sen jälkeen kun monena vuonna työskentelin itseni aivan piippuun, ja kun talvella palmun alla vannoin, että tästä eteenpäin otan rennommin, siihen perään olikin loogista tehdä oikein kunnon työrypistys. Sellainen, joka samaan aikaan innostaa tolkuttomasti, mutta joka vie viikkokausilta yöunet ja saa välillä itkupotkun partaalle asti.

Mitä ihmettä tapahtui ja miten näin pääsi käymään? Enkö ole oppinut mitään?

Olen.

Tosiasiassa tapahtui se, että minä nimenomaan kuuntelin itseäni. Kun minulle esitettiin idea verkkovalmennusprojektista, ääni sisälläni ei pelkästään sanonut vaan suorastaan huusi, että tämä on Se Juttu! Ja jos jotain olen oppinut, niin luottamaan intuitiooni.

(Olen rationaalisen yrittäjän irvikuva: teen satunnaisesti jonkinasteista strategista suunnittelua, mutta minulla ei ole mitään ongelmaa muuttaa suuntaa, jos jokin asia alkaa tuntua väärältä. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, jos se ei enää tunnu täysin oikealta. Tuhatkertainen tunne korvaa loputtomat laskelmat. En mainosta tätä ihanteena, mutta minulle se on oikea tapa toimia.)

Osasin kuunnella itseäni myös projektin aikana. Kuvausaikoja siirrettiin, jos tunsin itseni liian väsyneeksi. Lepäsin välillä silloinkin, kun se tuntui aikataulujen kannalta kaikkein hassuimmalta. Tosin aivan viime metreillä myönnän puskeneeni itseäni läpi harmaan kiven ja muutaman kallionkin. Mutta koska olen nykyään armollisempi itselleni kuin ennen, annan sen anteeksi. Katri, se on ihan ok.

Yksi tärkeimmistä muutoksista entiseen oli se, että ryhdyin kerrankin tekemään heti.

Viisi vuotta vanha minä olisi pohtinut, epäröinyt ja todennut, että eeeeiiii, en minä tiedä verkkovalmennuksista mitään, en minä videokameran edessäkään osaa olla eikä tästä nyt varmaan muutenkaan mitään tule, miksi tulisi? Jos olisinkin uskaltanut aloittaa, olisin tarvinnut vuoden pari suunnitteluaikaa, siis ihan vain sitä varten, että lopputulos olisi täydellinen.

Nykyinen minä aloitti työt välittömästi. Pari kuukautta myöhemmin käynnistyivät videokuvaukset ja äänitteiden nauhoitukset. 110 päivää idean syttymisestä kurssi oli valmiina julkaistuna verkossa. Ei se täydellinen ole, mutta niin hyvä, että entinen perfektionisti on tyytyväinen.

Kun kolmisen vuotta sitten NLP-valmentajakurssilla kävimme läpi arvojamme, lisäsin arvoihini uutena kohtana rohkeuden. Näyttää siltä, että nyt korjataan tuon lisäyksen todellista satoa. Ja jos tämä on mahdollista, niin mikä muu on mahdollista?

Melkein mikä tahansa. Sinullekin.

Ps. Verkkovalmennus auttaa ratsastajia pääsemään eroon kilpailujännityksestä. Blogini lukijana saat nyt koodilla ELAMANFLOW kurssista 50 euron alennuksen. Voit tutustua kurssiin täällä: http://www.ridingflow.fi/eroon-kilpailujannityksesta/

Mikä estää sinua ottamasta ratkaisevaa askelta?

Saan blogin ja FB-päivitysteni vuoksi jonkin verran viestejä ja avunpyyntöjä. Yhteydenotoissa on usein yhteinen teema: ihmiset kaipaavat rohkeutta tehdä muutoksia elämäänsä.

Moni on tilanteeseensa tyytymätön, mutta tarvitsee jonkun pitämään kädestä kiinni uskaltaakseen lähteä lentoon. Ojennan mieluusti käteni, mutta jatkossa lähetän ensin linkin tähän postaukseen 😉 Ehkä nämä kysymykset antavat uusia näkökulmia muillekin.

Askel 1. Onkohan joku pielessä?

Ihmiset elävät usein ikään kuin automaattiohjauksella. Valinnat tehdään ns. järjellä, ulkopuolisten odotusten mukaan, ilman kyseenalaistamista. Kunnes jossain kohtaa huomataan, että joku mättää. Aluksi voi kestää hetken aikaa tajuta olevansa suossa vyötäröä myöten. Mutta sitten on hyvä kysyä itseltään, onko täällä pakko rypeä. Yleensä ei. Tämä tekisi mieleni vääntää rautalangasta monille: Ei ole pakko voida huonosti.

Itse olin aikoinani ns. unelmatyöpaikassani. Vähitellen huomasin, ettei se ihan niin unelmaa ollutkaan – mutta ajattelin, että täällä on järkevää olla jonkin aikaa, näyttää sitten cv:ssä fiksummalta. Kunnes lomien jälkeen itkin, etten halua mennä takaisin töihin. Yhtäkkiä cv:llä ei ollutkaan enää niin väliä.

Se kuuluisa järkiratkaisu ei loppujen lopuksi aina ole järkevä. Työn, parisuhteen, harrastuksen tai asuinympäristön EI ole tarkoitus viedä sinusta kaikkia mehuja, puuduttaa tai sairastuttaa. Päinvastoin, parhaimmillaan ne tuovat energiaa ja hyvää oloa. Siihen on sinullakin oikeus.

Askel 2. Mitä haluat tilalle? 

Anna ajatustesi lentää. Jos saisit vapaasti päättää, mitä tekisit lopun ikääsi, mitä se olisi? Jos voittaisit lotossa, miten kuluttaisit aikasi?

En väitä, että aivan kaikki olisi mahdollista. (Ei minusta enää tulisi ammattibalettitanssijaa, vaikka kuinka sattuisin haluamaan.) Mutta väitän, että huomattavasti useammat asiat ovat mahdollisia kuin kuvittelemme. Uskomuksemme rajoittavat meitä enemmän kuin reaalimaailma. Mieti, mitä pitäisi tapahtua, jotta haluamasi asia olisi mahdollinen.

Prosessi saattaa viedä aikansa. Itse hoksasin jo kahdeksan vuotta sitten, että työni ei tuottanut minulle toivomaani merkityksen tunnetta, ja aloin tutkailla opiskelumahdollisuuksia. Vuosia pohdin enemmän tai vähemmän tietoisesti, mitä oikeastaan haluan tehdä. Välillä olin turhautunut ja kärsimätön (onneksi en enää nykyään ole :D).

Luotin kuitenkin siihen, että kaikki askeleet vievät oikeaan suuntaan ja ovat välttämättömiä oikean vaihtoehdon löytämiseksi… ja näin kävikin. Niin kuin Steve Jobs asian ilmaisi:

“You can’t connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards. So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something – your gut, destiny, life, karma, whatever. Because believing that the dots will connect down the road will give you the confidence to follow your heart even when it leads you off the well worn path; and that will make all the difference.”

Tämä polku ei pääty koskaan. Nautin suunnattomasti kaikesta siitä, mitä nyt teen. Siitä huolimatta tiedän, että tulevaisuudessa häämöttää vielä paljon uutta ja toistaiseksi tuntematonta. Maailma on oikeasti juuri niin auki kuin haluankin sen olevan!

Askel 3. Mikä estää?

Kun mielikuva paremmasta vaihtoehdosta hahmottuu mielessäsi, kysy itseltäsi, mikä estää sinua lähtemästä haluamaasi suuntaan. Ovatko esteet todellisia vai ovatko ne uskomuksia? ”No kun ei se nyt multa varmaan vain onnistu.” ”Mä nyt oon vähän tällainen arka.”

Muista, että ajatuksesi eivät ole aina totta. Uskomusten muuttamiseen löytyy kyllä välineitä.

Voit myös tehdä pienimuotoista riskianalyysia. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Jos se tapahtuisi, olisiko se sittenkään niin kauhean paha? Yrittäjäksi siirtyessäni kysyin itseltäni nämä kysymykset. Vastaukseni oli, että jos minulla ei ole yhtään asiakasta, ei ole varaa lyhentää lainaa, täytyy myydä asunto ja muuttaa vuokralle. Se ei lopulta tuntunutkaan maailman suurimmalle katastrofille. Voitettavaa oli paljon enemmän – ehkä sinullakin?

Kannattaa muistaa, että harvat ratkaisut ovat lopullisia. Muutosta, kuten vaikkapa alanvaihtoa, ei ole pakko tehdä kertarysäyksellä. Ensin voi maistella ja haistella, kuulostella ja totutella – ja tarvittaessa kääntyä taas uuteen suuntaan. Mutta sitten kun on tehnyt yhden muutoksen, seuraavien tekemiseen on jo paljon pienempi kynnys – jos sitä on enää lainkaan.

Jos muut ihmettelevät, antaa heidän ihmetellä. Tee sinä, mitä tykkäät. Elämä on sitä varten!

Jokainen askel opettaa

Taannoisen ylitreenaamisen jäljiltä olen joutunut pitämään taukoa aktiivisesta urheilemisesta. Se on harmittanut minua paljon. Totesinkin äskettäin ystävälleni hieman tuskaisena, että en edelleenkään pysty kuin kävelemään ja joogaamaan.

Vieressä sattui olemaan oma NLP-kurssilaiseni, joka oli selvästi pitänyt korvansa auki oikealla hetkellä. Hän korjasi: ”Pystyt SENTÄÄN kävelemään ja joogaamaan.”

Hetken hiljaisuus. (Kyllä, Katrikin hiljenee joskus :))

Totta tosiaan – yksinkertainen tilanteen uudelleenmäärittely. Mitä hyvää tilanteessa on? Jos ei tilanteesta (muka) löydy mitään hyvää, niin ainakin voi kysyä, mikä voisi olla vielä huonompaa. Yleensä aika hiton moni asia.

Seuraavana aamuna kävelin tyytyväisenä 15 asteen pakkasessa aamulenkkini ja olin äärimmäisen iloinen jokaisesta askeleesta.

Olen mielestäni melko hyvä soveltamaan itseeni sitä, mitä opetan työkseni muille. Mutta joskus tulee hetkiä, jolloin unohdun ajattelemaan asioita vähemmän tarkoituksenmukaisesta näkövinkkelistä.

Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat oikealla hetkellä ajatella toisin. Monet heistä ovat omia oppilaitani 😉 – eikä minulle tuota mitään vaikeuksia ottaa muistutuksia vastaan myös heiltä. En ole valmis, ja tiedän, etten koskaan tulekaan valmiiksi.

Sen sijaan oppimisen mahdollisuuksia on aina. Kuka tahansa, titteleistä ja saavutuksista riippumatta, on loistava opettaja, kun suhtautuu häneen sellaisena.

Moni valmentaja haluaa rakentaa auktoriteettinsa ja asiantuntija-asemansa etäisyyden, kunnioituksen ja jopa pelon tunteiden kautta. Itse uskon siihen, että sekä valmennettava että valmentaja kehittyvät parhaiten, kun ajatukset ja informaatio saavat virrata molempiin suuntiin. Osa oppimisprosessia on avoin keskustelu, joka tuottaa molemmille uusia oivalluksia ja jonka molemmissa päissä on Ihminen isolla I:llä.

Valmentajalla voi olla suunnattomasti annettavaa, vaikkei hän olisikaan kiivennyt erityisen korkealle jalustalle. Sanoille saa painoarvoa ilman pelkoa ja perkeleitäkin, kun viesti itsessään on vakuuttava ja tulokset puhuvat puolestaan.

Sen sijaan siinä vaiheessa, kun valmentajalta loppuvat nöyryys ja kehittymisen halu, hän todennäköisesti pitää valtaistuimestaan kiinni korostaakseen egoaan, oman asemansa menettämisen pelossa – ei toimiakseen oppilaidensa parhaaksi.

Opin jatkuvasti jotakin uutta kaikilta valmennettaviltani. Olen heille äärimmäisen kiitollinen jokaisesta askeleesta. Lupaan antaa takaisin niin paljon kuin ikinä osaan.