Älä sure säröjäsi – ne tekevät sinusta täydellisen

Minulla oli pitkään tunne, että minusta puuttuu jotakin. Jokin ominaisuus, taito tai saavutus, joka auttaisi minua menestymään niin hyvin kuin mahdollista. Näin ympärilläni muita, joissa tuntui olevan ”kaikki” – mitä se ikinä tarkoittikin.

Vuosien pohdinnan mieleeni juolahti ajatus, että mitä jos elämä onkin niin taitavasti järjestetty, että minussa nimenomaan kuuluu olla puuttumisen tunne. Että juuri se tunne tekeekin minusta sen, mitä minun kuuluu olla. Että keskeneräisyys ja puutteellisuus ovat osa täydellisyyttä – mitä täydellisyys ikinä tarkoittaakin.

Samalla suhtautumiseni itseäni kohtaan muuttui. Vuosia olin selitellyt itselleni, että olen riittävä ja arvokas puutteistani huolimatta. Nyt tunne kääntyi toiselle tolalle. Aloin tuntea, että olenkin riittävä ja täydellinen juuri puutteideni ansiosta.

Mitä jos ei olisikaan pelkästään ok ja hyväksyttävää olla keskeneräinen? Mitä jos epätäydellisyys nimenomaan olisikin Se Juttu? Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?

Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?

Jokainen voisi tunnustaa, että kyllä, minulla on joskus poskessa finni ja välillä kiukustun tyhmistä asioista. Se ei tarkoita, että voisi luvan kanssa olla toisille ilkeä, vaan mieluummin sitä, että ymmärrettäisiin haavoittuvuutta, epävarmuutta ja erilaisuutta – sekä itsessä että toisissa. Ymmärrettäisiin niitä tunteita, jotka yleensä aiheuttavat toisille kiukustumisen. Kun piilotetut ja hävetyt heikkoudet pääsisivät rauhassa esiin, ei tarvitsisi käyttää energiaa ulkokuoren rakentamiseen ja kannattelemiseen.

Japanilaisilla on periaate nimeltä wabi sabi. Se tarkoittaa kauneuden ja arvon näkemistä keskeneräisyydessä ja kuluneisuudessa: siellä, missä on säröjä ja epätäydellisyyksiä. Wabi sabin mukaan juuri kolhu tai naarmu, joka perinteisesti nähtäisiin maljakossa virheenä, tekeekin siitä kauniin ja ainutlaatuisen. Samaa periaatetta voi soveltaa vaikkapa sisustukseen, parisuhteeseen – ja itseensä.

Uusi tunne tuntui niin merkittävältä, että halusin muistaa sen aina. Niinpä otin tatuoinnin, jossa sydämen keskeltä puuttuvat kokonaan loistokkaat värit. Sen sijaan, että huomaisin jonkin puuttuvan, näenkin kuun. Se kuvastaa samalla sitä, että pimeätkin puolet saavat tulla esiin ja näyttää kauniilta. Jokaisella meillä on omamme.

Pääkuva: Depositphotos.com
Tatuointi: Toni Kosketus / Tattoo Shop Ink Pistols, Tampere

Haluaisin seurata kutsumustani (mutku mieluummin selittelen)

Oletko jäämässä lomalle työstä, jossa et viihdy? Haluaisitko viettää päiväsi tekemällä sitä, mitä rakastat? Kiehtooko oman kutsumuksen löytäminen ja toteuttaminen?

Monia kiehtoo – oman elämäntehtävänsä pariin astuminen on yksi henkisen kasvun inspiroivimmista askelista. Kuitenkin hyvin moni sanoo tässä kohtaa MUTKU.

1. ”Mutku en mä tiedä, mikä mun unelmahomma olisi.”

Harva automaattisesti tietää. Koska olet täysin ainutlaatuinen, ei myöskään sinun näköistäsi työtä ole jokaisessa puljussa.

Unelmatyössä yhdistyvät sinun vahvuutesi ja rakkaimmat intohimon kohteesi. Jotta toimenkuvasi tai yritysideasi voi alkaa muotoutua, saatat tarvita aikaa, itsetutkiskelua ja asioiden jäsentämistä mielessäsi. Mistä innostut? Minkälaisten asioiden parissa voisit viettää aikaa loputtomiin? Missä olet hyvä? Mitä vahvuuksia käytät mieluiten? Leikittele ajatuksilla. Yhdistele luovasti erilaisia vaihtoehtoja. Älä sano ajatuksille ei, anna niiden tulla. Sinun ei tarvitse toteuttaa mitään, mutta mutkuttelun sijaan ala laajentaa mieltäsi erilaisilla mahdollisuuksilla.

Et ehkä keksi heti, mitä haluaisit tehdä. Älä yritä pakottaa vastausta esiin. Luultavasti tarvitset myös ajanjaksoja, jolloin annat asian hautua ilman aktiivista ajatustyötä.

Aloin itse kaivata alanvaihtoa toimittajan työstä yhdeksän vuotta sitten. Selvittelin koulutusvaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Joidenkin vuosien ajan pyörittelin ylläolevia kysymyksiä paperilla. Odotin esiripun avautuvan silmieni edessä, mutta niin ei käynyt.

Luotin siihen, että asia selkenee joskus. Ensin siirryin silloisella alallani yrittäjäksi. Yrittäjyyden myötä sain ensimmäiset maistiaiset siitä, miltä tuntuu toimia inspiraation ohjaamana. Viisi vuotta sitten osasin ottaa konkreettisia askelia kohti kiinnostuksen kohteitani. Vähitellen uusi työ valmentajana hyvinvoinnin parissa alkoi muotoutua.

Pian huomasin myös, että se mikä on unelmatyötäni nyt, ei välttämättä ole sitä enää parin vuoden päästä. Unelmatyön ei tarvitse olla staattinen tila. Se saa kasvaa ja kehittyä jatkuvasti tekijänsä mukana.

2. ”Mutku en mä tiedä, miten mun lempijutuista voisi tulla työ tai kuka siitä maksaisi.”

Harva intohimoyrittäjä on kerrasta ryhtynyt tienaamaan harrastuksellaan kolmen tonnin kuukausipalkkaa. Niinkin voi tapahtua, mutta jos kannattavan asetelman rakentaminen tuntuu haastavalta, sitä ei kannata suoraan tavoitella.

Kutsumuksen löytäminen ja siitä ammatin tekeminen ei tapahdu selkein hyppäyksin, vaan se on erilaisten askelten ottamista omalla tiellä: välillä eteen ja välillä taakse, joskus loikka eteenpäin ja sitten kolme haparoivaa heilahdusta sivuun. Oppaana toimii tunne. Mikä tuottaa iloa? Mikä houkuttelee ja innostaa? Miten voin auttaa muita parhaiten? Mikä tuntuu takkuilevan? Kannattaako sitä jatkaa?

Muista, että myös työn muodot muuttuvat koko ajan. Sähköisten palveluiden myötä oma toimenkuvani on viime vuosina mullistunut kokonaan. Kolme vuotta sitten en mitenkään olisi osannut kuvailla, millainen työpäiväni on nyt. Voi hyvin olla, että yhtä suuria mullistuksia tapahtuu jatkossakin. Jos unelmatyötäsi ei vielä ole olemassa, se ei tarkoita, etteikö tulevaisuudessa voisi olla. Se rakentuu vähitellen: kokeilemalla, yrittämällä, erehtymälläkin. Jokainen askel matkallasi tuottaa osaamista ja ymmärrystä, joka auttaa sinua jatkossa.

3. ”Mutku ei näillä resursseilla ja tässä tilanteessa (talo, lapset, autolaina, koiratarha, mummon omaishoitajana toimiminen, huono matikkapää, huono kielitaito, mitä näitä nyt on) pysty tuollaisiin muutoksiin.”

Selityksiä on paljon. Todellisia esteitä on paljon vähemmän. Selityksillä voi suojata itseään – ja kyllä, jos haluat jäädä siihen, missä nyt olet, sinulla on täysi oikeus tehdä niin.

Mutta jos et ole tyytyväinen tilanteeseesi, ja tunnet jonkun suunnan kutsuvan sinua enemmän kuin nykyisen työsi, kannattaa tarkastella, voisitko päästää irti selityksistä ja tarttua toimeen juuri niistä lähtökohdista, jotka sinulla on. Oli tilanteesi mikä tahansa, luultavasti paljon vaikeammista olosuhteista ja heikommilla resursseilla on pystytty tekemään ihmeellisiä elämänmuutoksia.

Kertaloikka kutsumuksensa perään ei ehkä ole jokaisen juttu, eikä sen tarvitsekaan olla. Suurimmalle osalle sopii mieluummin vähitellen tapahtuva muutos, jossa ei yhdellä irtiotolla kasata omalle intohimolle suuria taloudellisia menestyspaineita.

Voit hyvin nykyisen päivätyösi ohella ryhtyä edes hetkittäin antamaan lisäaikaa omille intohimoillesi. Anna niiden laajentua ja taitojesi karttua vähitellen. Kun osaamisesi kasvaa, todennäköisesti myös taidoillesi tulee kysyntää. Ensin saatat joutua tarjoamaan palveluitasi ilmaiseksi, mutta vähitellen voit myös asettaa niille hinnan. Kunnioita omaa osaamistasi.

Anna lähtökohtiesi kääntyä mieluummin vahvuuksiksi kuin heikkouksiksi. Ehkäpä olet ainutlaatuisen elämäsi aikana oppinut jotain sellaista, mistä on apua muille. Itse koin unelmatyöni ensimetreillä uupumuksen, mutta se ei ollutkaan este, vaan se auttoi minua ymmärtämään hyvinvointia entistä kokonaisvaltaisemmin.

Lakkaa vastustamasta ja selittelemästä. Maailma ei voi tarjota sinulle mahdollisuuksia, jos et halua nähdä niitä.

4. ”Mutku jos mä aloitan nyt ja unelmatyön luomisessa kestää kymmenen vuotta, olen sitten jo XX vuotta vanha!”

Olet kymmenen vuoden päästä joka tapauksessa XX vuotta vanha. Ikää kertyy väistämättä, teit millaista työtä tahansa. Mutta valinnoilla ja uskalluksella voit vaikuttaa elämänlaatuusi niin ratkaisevasti, että kymmenen vuoden kuluttua et välttämättä tunne vanhentuneesi lainkaan, ehkä jopa päinvastoin nuorentuneesi.

Oman kutsumuksensa seuraaminen tuottaa niin paljon energiaa, etten ikinä olisi voinut kuvitella. Olit minkäikäinen tahansa, olet ansainnut sen, että teet sitä, mikä sinua eniten inspiroi.

Itselleni suuri innostuksen lähde oli muutama vuosi sitten artikkeli 93-vuotiaasta joogaopettajasta Veikosta, joka oli tutustunut joogaan nelikymppisenä. Hän opetti edelleen ja suunnitteli jäävänsä satavuotiaana varhaiseläkkeelle. Veikon innostamana minäkin uskalsin lähteä joogaopettajakoulutukseen 37-vuotiaana. En ollutkaan vielä liian vanha, vaikka olin niin ajatellut.

***

Mutkuttelu on helppo vaihtoehto. Se ei vaadi rohkeutta, heittäytymiskykyä, luottamusta tai luovuutta. Silloin saa siirtää vastuun olosuhteille, joita pitää oman kutsumuksensa seuraamisen esteenä.

Entä jos kuitenkin jättäisit seuraavan mutkun väliin ja antaisit elämäntehtävällesi mahdollisuuden?

Kuvat: 123rf.com ja Matti Lahtinen

Wake Up Call – mitä vielä odotat?

27.1.2015 nostin korttipakasta kortin, jonka otsikkona oli Wake Up Call. Kortti kertoi, että tulossa on jokin pysäyttävä tapahtuma, kuten onnettomuus tai menetys, jonka myötä tulen tietoiseksi elämäni tarkoituksesta.

Ihmettelin sitä hieman. Olin ajatellut olevani suhteellisen hyvin kartalla siitä, mitä olen täällä tekemässä. Olen vuosia auttanut ihmisiä ymmärtämään mielensä voimaa ja ohjaamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Tämän työn olen kokenut ammatin sijaan elämäntehtävänä ja pohdin, mitähän oivallettavaa asiassa vielä on. (Jo tuon ajatuksen olisi tietysti pitänyt herättää minut. Miten sitä välillä erehtyykin kuvittelemaan, että olisi millään tavalla valmis?)

Kolme päivää myöhemmin tavallinen perjantai-iltapäivä sai odottamattoman käänteen, kun tein lähtöä viikonlopuksi Espooseen poikaystäväni luo. Pian liikkeelle päästyäni jouduin kolmostien sijaan kääntämään autoni nokan kohti eläinlääkäriä, sillä mukana matkustava koirani sai äkillisen voimakkaan kohtauksen. Puolessa tunnissa se saatiin päivystykseen tippaan ja lisähapelle, mutta tarkemmat tutkimukset näyttivät sen sisäelimissä olevan suuria muutoksia ja sydänpussissa runsaasti nestettä, jonka syyksi epäiltiin kasvainta. Hoitaminen nesteen poistamisesta alkaen olisi vaikeaa ja todennäköisesti kivuliasta, eikä sen tuloksista olisi takeita.

Kävin iltapäivän aikana useita keskusteluja eläinlääkärin ja muutaman ystävän kanssa sekä erityisen syvän keskustelun itseni kanssa. Niiden tuloksena neljä tuntia kohtauksen alkamisesta rakas koirani sai nukahtaa rauhallisesti eläinlääkärin lattialle viimeiseen uneensa.

1.2.2015 Sunnuntaipäivänä kalenterissani oli koira-aiheinen koulutustilaisuus, joka ei noin normaalitilanteessakaan olisi ollut työnä helpoimmasta päästä: Ongelmakoiraseminaari, jossa minun tarkoitukseni oli puhua ongelmakoiran pitämisestä ja kouluttamisesta henkisen valmentajan näkökulmasta. Omaakin kokemusta aiheesta minulla on, sillä juuri lähteneen koirani edeltäjä oli ollut varsin haastava luonteeltaan, ja se päädyttiin lopulta lopettamaan heikon hermorakenteen vuoksi.

Nyt minun piti mennä jakamaan näitä ajatuksia juuri, kun kaikki koiriin liittyvät tunteet olivat pinnassa ja haavat avonaisimmillaan. Olisin toki voinut jättää menemättä, mutta jostain syystä minulla oli tunne, että menen kuitenkin – katsomaan ja tunnustelemaan, mitä tapahtuu.

Se, mitä tapahtui, oli nimenomaan suuri tietoisuuden hetki.

Olin jo monta vuotta tehnyt henkisen valmentajan työtä koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta viime aikoina minulla oli ollut työssä epämääräinen tunne, että asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluisi olla. Olin kiertänyt yhdistyksissä kouluttamassa, miten harjoitus- ja kilpailutilanteissa voi vaikuttaa omaan henkiseen tilaansa, ja se oli tuntunut unelmatyöltäni, niin kuin se varmasti aluksi olikin. Mutta jossain kohtaa olin kasvanut urheilusta sivuun enkä ollut vielä sanonut ääneen niitä asioita, jotka minulle olivat oikeasti tärkeimpiä. En ehkä ollut uskaltanut tulla kaapista, sillä urheilupuolella toimiminen oli helppo ajatella yleisesti hyväksytympänä valmennuksen muotona kuin syvällisemmät, pehmeämmät lähestymistavat.

Mutta kun makasin eläinlääkärin lattialla raskaasti hengittävän koirani vierellä ja yritin tehdä päätöstä sen elämän jatkamisesta tai lopettamisesta, kaikki eläinurheiluun liittyvä tuntui äärimmäisen kaukaiselta ja epäolennaiselta. Toki treenit, kilpailut ja niihin liittyvä sosiaalinen elämä on usein erittäin antoisaa ihmiselle ja koirallekin, ja niin saakin olla. Lukuisat viime vuosien kokemukset ja pisteenä i:n päällä tämä viimeisin saivat minut kuitenkin kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oma elämäntehtäväni on muualla.

Huippusuoritusten sijaan minua kiinnostaa nyt enemmän se, mitä kaikkea yhteistyö ja yhteinen elämä eläinten kanssa voi ihmisille antaa, ihan muulla kuin tekemisen tasolla. Mitä kaikkea eläin voi minulle opettaa, jos en vaadikaan sitä asettumaan kilpailusääntöjen tai minun mieleni mukaisiin raameihin? Miten eläin voi hoitaa niitä kipupisteitä, joita olen ehkä itse yrittänyt paikata suorittamalla treenaamista tai tavoittelemalla kilpailumenestystä? Millaista on aito läsnäolo? Millaista on eläimen ihmistä kohtaan osoittama ehdoton rakkaus, ja mitä voisin siitä oppia? Millaisia sielullisia tehtäviä ihmisillä ja eläimillä voi toisilleen olla?

Tässä kohtaa minulla on selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän kuitenkin, että työni koira- ja hevosharrastajien parissa tulee muuttumaan ratkaisevasti. Oivalluksen hetki tämän asian suhteen ajaessani seminaarista kotiin oli poikkeuksellisen kirkas.

Mitä tarkoitan sielullisilla tehtävillä? Uskon, että kaikilla on tarkoituksensa ja tehtävänsä, myös jokaisella eläimellä, joka elämäämme tulee. Eläinurheilija saattaa ajatella, että minä otan tämän koiran tai hevosen suorittaakseni sen kanssa tätä lajia ja menestyäkseni tuolla tasolla, mutta itse ajattelen, että eläimet tulevat tekemään omistajansa elämään aivan muunlaisia tehtäviä: opettamaan meille tarpeellisia oppiläksyjä, auttamaan, pitämään meidät kosketuksissa itseemme ja luontoon silloin, kun muu maailma ympärillä kaatuu.

Oman koirani osalta olin ajatellut, että sen yksi ratkaiseva tehtävä oli auttaa minua toipumaan uupumuksesta. Se vei minua rennoille päivittäisille kävelyille metsään ja oli seuranani tosi yksinäisinä hetkinä, joita koin vuosi pari sitten usein. Se ei yrittänyt mitään erityistä. Se vain oli läsnä, ja pelkällä olemuksellaan se sai minut voimaan paremmin.

20.1.2015 olin kirjoittanut blogissa, että nyt minusta alkaa tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Kun tehtävä oli tehty, auttajan oli aika lähteä. Vielä lähtönsä jälkeenkin se onnistui tekemään mullistuksen mielessäni: sen tehtävä oli olla pysäyttävä, ravisteleva Wake Up Call, jonka tarvitsin, jotta uskallan oikeasti ottaa askeleen kohti sitä, mitä olen täällä tekemässä. Jotta myöhemmin muut ihmiset ja eläimet voivat voida vähän paremmin.

Hilma muistutti, että oikea hetki seurata sydäntään on nyt.

Kiitos Hilma.

Ps. En kirjoituksellani halua sanoa mitään pahaa eläinurheilumaailmasta. Tiedän, että urheiluharrastus ei sulje pois sitä, etteikö voisi silti pitää etusijalla ihmisen ja eläimen suhdetta ja hyvinvointia. Kyse on painopisteen muutoksesta omassa työssäni. Työskentelen edelleen mielelläni koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta kouluttaminen tulee painottumaan tavoitteiden saavuttamisen ja suoritusten sijasta hyvinvointiin, henkiseen kasvuun ja vuorovaikutukseen. Tervetuloa tutustumaan uusittuihin valmennussivuihini.

Värikuvat: Matti Lahtinen

Tykkää musta, niin sit mäkin tykkään musta!

Kun surffailen somessa, erityisesti Instagramissa, voin välillä vähän huonosti. Ahdistusta aiheuttaa erityisesti teinien suosima selfieiden alalaji: huulet töröllä, muikea ilme, tarkkaan harkittu kuvakulma yläviistosta. Se, jossa pyritään näyttämään mahdollisimman ihkulta. Sitten kaverit tykkää ja hihkuu, että vitsi sä oot kaunis.

Luulen tietäväni, mistä ahdistukseni johtuu.

Mietin, miltä minusta olisi tuntunut, jos reilut 20 vuotta sitten kulttuuri olisi ollut samanlainen kuin nyt. Kameroita jokaisella, nettiyhteydet jatkuvasti käytössä, lukuisat mediat klikkauksen päässä odottamassa – ja tämä kaikki yhdistettynä nuoruuden epävarmuuteen, oman kehittyvän kehon kummasteluun sekä suunnattomaan tarpeeseen tulla hyväksytyksi.

Kuinkahan monta Facebook-kaveria minulla olisi ollut? Olisiko minun selfieistäni tykätty? Olisinko uskaltanut postata sellaisia kuvia kuin olisin oikeasti halunnut, vaikkapa itsestäni ja hoitohevosestani?

Oikeassa elämässä minua kiusattiin jo ihan riittävästi. En halua tietää, millaiseksi elämä olisi muuttunut sosiaalisen median myötä silloin, kun itseluottamusta ei vielä ollut ja elämä oli yhtä lauman luomaan muottiin asettautumista. Kuinka paljon enemmän olisin yrittänyt, jotta olisin kelvannut? Millaisia töröhuuliselfieitä olisin postannut? Miltä olisi tuntunut, jos niistä ei olisi tykätty?

Nyt aistin sen, mikä monien huoliteltujen ja glitterinhohtoisten selfieiden taustalla piilee: salainen toive saada hyväksyntää ja rakkautta. Kun kuvastani tykätään, minusta tykätään. Sitten minäkin tykkään itsestäni.

Erityisesti nuorena olemme kovin riippuvaisia muiden mielipiteistä. Se, mitä lapsuus- ja nuoruusvuosina opimme muilta itsestämme, kulkee kuitenkin mukana elämässä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ne ”totuudet”, joihin uskoen kasvamme, saattavat värittää elämää hamaan loppuun, jos ei jossain kohtaa ala tietoisesti pohtia, mitä itsestään oikeasti ajattelee – ja haluaa ajatella.

Henkisen hyvinvoinnin valmentajana olen tottunut etsimään perimmäisiä syitä erilaisten henkisten haasteiden taustalla. Usein ongelmat, jotka pinnalta vaikuttavat aivan erilaisilta, pohjautuvat samaan ydinongelmaan: arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteisiin. Pintatasolla ne voivat aiheuttaa muun muassa liikaa suorittamista, mahdottomuuksiin kasvavaa kunnianhimoa, itsensä syyttelyä, häpeän tunnetta, kiltteyttä ja kynnysmattosyndroomaa sekä omien tarpeiden, tunteiden ja unelmien hautaamista ja hylkäämistä. Jotta nämä päällimmäiset ongelmat voidaan muuttaa, täytyy ensin rakentaa taustalle uusi uskomus itsestä: olen hyvä, riittävä ja rakastettava tällaisena kuin olen.

Itsensä terveen rakastamisen ei tarvitse olla sitä, mitä perinteisesti ajatellaan negatiivissävytteisenä itserakkautena. Se ei ole toisten katsomista nenänvartta pitkin tai kuvitelmia, ettei itsessä ole minkäänlaisia vikaa. Kun ihminen rakastaa itseään terveellä tavalla, hän tuntee sekä vahvuutensa että heikkoutensa ja hyväksyy ne ilman, että kumpaakaan tarvitsee erityisesti korostaa. Hän ei vahvuuksien ansiosta nosta itseään muiden yläpuolelle, mutta ei myöskään ruoski itseään heikkouksien takia, hän ei anna puutteidensa pysäyttää itseään.

Jos keskittyy hakemaan tykkäämistä muilta, saa koko elämänsä mukautua muiden vaihteleviin toiveisiin. ”Muut” on valtava massa ihmisiä, joilla on kaikilla oma mielipiteensä asioista. Jos kelvatakseen yrittää olla sitä, mitä muut mahdollisesti haluavat sinun olevan, katoaa itse kokonaan. Siksi hyväksynnän ja arvostamisen tunne on ensin löydettävä omasta itsestä. Kun osaa arvostaa omaa ainutlaatuisuuttaan, on helpompi nähdä kauneus myös muissa.

 

Mikäli koet haasteita itsesi hyväksymisen ja arvostamisen kanssa, olet tervetullut työstämään asiaa intuitiivisen kirjoittamisen avulla. Neljän viikon kirjoittamishaaste ”Written selfie – kaunein tarina Sinusta” alkaa 21.1.2015. Ilmoittautuminen on käynnissä. Tule mukaan!

Kuvat: 123rf.com

Viisi askelta kohti aitoutta

Blogiuutisia: tämän blogin kirjoitukset (tai ainakin osa niistä) ilmestyvät jatkossa myös suositulla Hidasta elämää -sivustolla! Sieltä löytyy paljon erinomaista luettavaa henkisestä hyvinvoinnista, suosittelen lämpimästi.

*****

Minulla on viime vuosina ollut tapana sanoa, että kun tekee oikeita asioita oikeista syistä, elämä virtaa kuin itsestään oikeaan suuntaan. Voisin lisätä mukaan vielä sanat “oikealla asenteella”. Sen merkitystä en itse vielä joitakin vuosia sitten ymmärtänyt lainkaan.

Olen malliesimerkki siitä, miten tavoitteellinen elämä voi viedä lujaa metsään. Alettuani tutustua itsensä kehittämiseen suunnistin tohkeissani kohti tarkoin viilattuja tavoitteita. Keskityin unelmien toteuttamiseen selvittämättä, miksi ne olivat minulle tärkeitä. En tajunnut, että hyvinvoinnin näkökulmasta tavoitteisiin suhtautumisen tapa on vähintään yhtä tärkeä kuin itse tavoitteet. Niinpä tekemiseni oli väkisin puurtamista ja loputonta täydellisyyteen pyrkimistä ilman lepoa.

Vuosien ylisuorittamisen ja sitä seuranneen uupumisen myötä aloin oivaltaa, että hienojenkaan unelmien toteuttaminen ei vielä tarkoittanut, että eläisin oikeasti hyvää elämää. Sen sijaan halusin päästä eteenpäin, koska elämääni hallitsi syvään juurtunut uskomus siitä, etten ollut riittävän hyvä sellaisena kuin olen. Yritin täyttää ulkopuolisten mallien pohjalta muotoilemiani saappaita, joiden reunoja ei kuitenkaan tuntunut tulevan vastaan ollenkaan (koska perfektionistilla ei tule vastaan sitä hetkeä, jolloin hän olisi tyytyväinen nykytilanteeseen).

Kun aloin toipua, tajusin, että ennen matkalipun hankkimista on syytä selvittää, kuka minä matkustajana oikeastaan olen. Oikeat asiat ja erityisesti syyt niiden tekemiseen löytyvät, kun luopuu pakosta saavuttaa asioita ja alkaa ymmärtää, millaiset asiat ovat samalla taajuudella oman sielun kanssa.

Millaisista askelista aidon itsensä löytämisen polku koostuu?

1. Tulet tietoiseksi ajatuksistasi, uskomuksistasi ja toimintamalleistasi. Tämä vaihe jatkuu yleensä jossain mittakaavassa hamaan loppuun. Tietoiseksi tulemisen merkitys koskee erityisesti tiedostamattoman mielemme sisältöä, mutta usein emme ole aidosti tietoisia edes sellaisista uskomuksista, joita toistelemme päivittäin ääneen. Tässä kohtaa siirrät siis huomion ulkoisesta maailmasta sisäiseen ja ryhdyt tarkkailemaan, millaisia ajatuksia pidät totena.

2. Alat tunnistaa, mikä ajatuksissasi ja toiminnassasi on omaa ja mikä muualta opittua. Kysyt itseltäsi, oletko oikeasti samaa mieltä ajatustesi kanssa ja palvelevatko nämä uskomukset ja toimintamallit sinua enää. Alat etsiä motiiveja tekemisen taustalta: mikä saa sinut tekemään sen, mitä olet tekemässä? Entä millainen on “pitäisi tehdä” -listasi? Useimmilla meistä on tunteita, että “pitäisi” tehdä yhtä sun toista, jotta täyttäisi omat tai muiden meihin kohdistamat vaatimukset. Mistä tuo “pitäisi”-tunne tulee – onko se oma valintani vai jonkun toisen minuun kohdistama (tai kuvittelemani) odotus? Pitääkö oikeasti?

3. Olet tullut tienhaaraan, joka tarjoaa mahdollisuuden valita. Haluatko jatkaa vanhalla tavalla vanhoihin ajatuksiin uskoen vai haluatko alkaa purkaa kerroksia ympäriltäsi ja lähteä uuteen suuntaan? Kun päätät haluta muutosta, alat opetella tarpeettomista uskomuksista ja toimintamalleista irtipäästämistä. Tärkeää on sekin, että annat itsellesi ja muille anteeksi. Kaikilla meillä on kuormamme eikä omaa historiaa voi pyyhkiä pois, mutta menneisyytensä kanssa voi oppia olemaan sinut. Kuorma kevenee ratkaisevasti, kun katkot turhat energeettiset siteet, jotka pitävät sinua paikoillaan.

4. Alat kuulla omaa ääntäsi. Kun ylimääräinen painolasti kevenee ja poistuu, sydämestäsi alkaa nousta esiin omimpia ajatuksiasi. Millaisia ne ovat? Mitä oikeasti haluat? Mitkä asiat vetävät sinua puoleensa? Mikä sinulle on tärkeää? Samalla opettelet hyväksymään sen, mitä löydät – ja vähitellen jopa rakastamaan sitä. Pikku hiljaa uudet ajatukset alkavat realisoitua olosuhteiden muutoksina elämässäsi. Opit tekemään sydämesi viestien mukaisia valintoja ja elämään itsesi näköistä elämää.

5. Opit ilmaisemaan tunteitasi ja mielipiteitäsi rakentavalla tavalla, vapaasti ja silti hallitusti. Olen kuullut monta kertaa ja myös itse kokenut samantyyppisen, ristiriitaiseltakin kuulostavan tarinan: ennen tietoisempaa itsetutkiskelun aikaa tuli välillä sanottua muille mitä sattuu. Tunteet tulivat kyllä julki – mutta samaan tapaan kuin olisi kaatanut lokaämpärin toisen niskaan. Silti monissa tilanteissa saattoi olla vaikeaa ilmaista rehellisesti mielipidettään tai pahaa oloaan. Henkisen kehittymisen myötä ymmärrät, mistä tunteet milloinkin kumpuavat ja ennen kaikkea otat niistä itse vastuun. Samaan aikaan uskallat aina vain paremmin ilmaista, mitä mieltä aidosti itse olet, mitä haluat ja missä rajasi menevät.

Nämä askeleet saattavat myös lomittua, eikä prosessi välttämättä pysähdy koskaan. Ajatukset, joita silloinen minäsi joskus piti tuoreina ja vallankumouksellisina, voivatkin myöhemmin tuntua vanhoilta ja kuluneilta – olet kasvanut niistä ohi. Sielusi elää kehittyessään samanlaista jatkuvaa kiertoa kuin luonto kukoistaessaan kesällä, valmistautuessaan talveen sekä herätessään uudelleen kevääseen. Tämä polku matkan varrelle mahtuvine oivalluksineen on aina yhtä ihmeellinen.

Kun haluat tutkiskella ajatuksiasi ja uskomuksiasi kirjoittamalla sekä löytää entistä paremman tasapainon tilan elämääsi, olet tervetullut Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 15.10.2014. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan nyt!

Sinua vai somea varten?

Joitakin viikkoja sitten raivasin työpöytäni tosi siistiksi, mutta en raportoinut asiasta Facebookissa. Mieleeni tuli vanha kiinalainen arvoitus ja filosofinen kysymys: Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole paikalla kuulemassa, kuuluuko puun kaatumisesta ääntä?

Niin, tuliko pöytäni oikeasti siivotuksi lainkaan, kun kukaan muu ei saanut asiasta tietää? (Paitsi tätä kautta – enkä enää voi valokuvata siivottua pöytää, sillä se on jo uudestaan epäjärjestyksessä.) Oliko tuo historiallinen tapahtuma vähemmän merkityksellinen ilman kymmentä peukkua siivouskuvan kulmassa? Riittäisikö, että tykkään siististä pöydästäni ihan itse?

Sosiaalinen media on mainio väline siihen, että voi tuoda itsensä näkyväksi muille. Kutakuinkin jokaisella meistä on tarve olla erityinen ja ainutlaatuinen. Meillä on tarve selviytyä ja pysyä hengissä – mikä varsinkin yrittäjillä tai muuten julkista työtä tekevillä on monesti tekemisten ja niistä kertomisen perimmäinen motiivi. Pohjimmiltaan: kaikki kaipaavat tykkäyksiä. Toivomme tulevamme hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Siksi on melko harmitonta, että postailemme muiden nähtäväksi kauniita auringonlaskuja, varpaita ja skumppalaseja laiturilla, voitettuja skaboja, julkaistuja lehtijuttuja ja juostuja kilometrejä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että omista tekemisistään ja omasta onnellisuudestaan saa olla iloinen ja ylpeä. Vaikeita tai kipeitä asioita voi toki jakaa ihan yhtä lailla. Monet postaukset ovat oikeasti vaikuttavia, ne osaltaan muuttavat maailmaa.

Välillä somea seuratessa herää kuitenkin kysymys: Kumpi tuli ensin, sinä vai some? En voi olla miettimättä, alkaako jatkuva näkyvillä oleminen väistämättä ohjata arkisia valintoja ”yleisesti hyväksyttävämpään” tai ”julkaisukelpoisempaan” suuntaan. Voiko esimerkiksi ravintovalmentaja nauttia avoimesti lounaalla pitsaa mielihalun iskiessä, jos hän on aamulla postannut kuvan viherpirtelöstään? Lähtisitkö sinä tänään lenkille, meditoimaan tai sivistävälle luennolle, jos et voisi raportoida tekemisistäsi kenellekään? Ovatko valintasi lähtöisin aidosti sinusta vai siitä, mikä näyttäisi hyvältä ulospäin?

Vähän aikaa sitten luin, että jotkut nuoret eivät kehtaa kuunnella haluamaansa musiikkia, jos oma musiikkipalvelu on kytkettynä vaikkapa Facebookiin – tällöin muut näkevät, mikä biisi kulloinkin soi. He valitsevat sen sijaan musiikkia, jota ”kuuluu kuunnella”. Monille voi työssään olla tarpeen rakentaa ns. henkilöbrändiä, mutta välillä tuntuu, että käy toisinpäin, brändi alkaakin rakentaa ihmistä. Alamme huomaamattamme muokata itseämme siihen suuntaan, miltä haluamme muiden suuntaan näyttää. Roolien esittäminen on kuitenkin raskasta ja se tulee yleensä ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän.

Yksi mielenkiintoisimmista valmennuskysymyksistä on mielestäni tämä: ”Mitä tavoittelisit elämässäsi tai mitä haluaisit tehdä tai saavuttaa, jos kukaan ei koskaan saisi tietää saavutuksestasi etkä voisi kertoa tekemisistäsi kenellekään?”

Välillä on hyvä pohtia omien tekojensa vaikuttimia. Tulevatko kicksit itse tekemisestä vai siitä, miten muut siihen reagoivat?

Kyllä, aivan mahtavaa on onnistua tekemään jotain, joka auttaa, innostaa, inspiroi ja opettaa muita, jotain josta muut tykkäävät. On huikean hienoa haluta auttaa muita ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa. Yhteisöllisyys tuo moniin asioihin valtavasti nostetta, enkä tarkoita, että meidän pitäisi eristäytyä yksilöinä omiin luoliimme tekemään erakkojuttuja. Haastan vain (myös minut itseni) pohtimaan, kumpuavatko valintasi egosta vai sydämestä. Mitä sinä tekisit seuraavan viikon tai kuukauden, jos some ei saisi tietää? 

(Jutun kuvituksena on käytetty kirjoittajan puhelimesta löytyneitä kuvia yleisesti hyväksytyistä, trendikkäistä ruokalajeista, kuten raakasuklaasta, banaani-protsku-pannarista sekä raakakakuista ja pakuriteestä. Yritin etsiä epäsovinnaisempaa kuvitusta, mutta sellaista ei löytynyt. Some on varmasti ohjannut valokuvaustottumuksiani.)

Kauneus on mielentila

Välillä on aika palata pintaan. Vuoden tauon jälkeen jatkan ulkonäköaiheesta: itsensä hyväksymisestä ja ehkä jopa rakastamisesta.

Olin jo ehtinyt kuvitella, että olen kaiken kasvamisen lomassa hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se on. Mutta niin se joskus menee, että juuri kun luulee oppineensa jotain, elämä alkaa osoitella sormella kipupisteitä, joita ei tiennyt enää olevankaan…

Osallistuin viime viikonloppuna ystäväni Kirsi Salon järjestämään ”Kaunis totuus sinusta” -työpajaan, jonka tavoitteena oli oppia katsomaan itseään uudella tavalla ja ajattelemaan kehostaan kauniimmin. Workshop alkoi meditaatiolla, jossa jokainen kävi mielessään läpi kehonsa osia ja ajatuksia, joita ne herättivät. Mitä mietit hiuksistasi, nenästäsi, rinnoistasi, vatsastasi, jaloistasi? Erilaiset tuntemukset saivat meditaation aikana vapaasti nousta mieleen.

En yllättynyt siitä, että minulla oli vielä negatiivisia ajatuksia kehostani, mutta yllätyin siitä, miten paljon niitä oli. Kehossani ei ollut montakaan kohtaa, joiden kohdalla en olisi tuntenut tyytymättömyyttä. Osaan liittyi suorastaan häpeää. Silloin iski viimeinkin ajatus, että nyt riittää. En halua elää loppuelämääni niin, että näen peilissä ainoastaan vikoja. Tyytymättömyys ja häpeä ovat kuluttavia tunteita. Elämä on oikeasti tarkoitettu johonkin paljon hauskempaan ja nautinnollisempaan!

Seuraavan puolentoista tunnin aikana jotain muuttui. Isosti. Opettelimme vastaanottamaan ihailevia ja rakastavia havaintoja sekä kosketuksia muilta, ja yllätyin jälleen: tällä kertaa siitä, mitä kaikkea kaunista toiset kehostani löysivät. Enkä ollut ainoa. Lopussa pitkälti yli sadan naisen voimakkaat avautumisen, vapautumisen ja riemastumisen tunteet ryöppysivät ilmaan. Hei, me ollaan ihan oikeasti tosi kauniita!

Tässä kohtaa moni miettii, että eikö kuitenkin esimerkiksi fyysiseen hyvinvointiin vaikuttavalle ylipainolle kannattaisi tehdä jotakin eikä vain keskittyä vatsamakkaroiden ihasteluun. Hyvä kysymys.

Valmentajana minulle lähtökohta on se, että ihminen voi samaan aikaan olla onnellinen nykytilanteessa ja silti haaveilla vieläkin paremmasta tulevaisuudesta – ei tarvitse valita joko tai. Tämä koskee myös terveyttä ja elämäntapoja.

Olen samaa mieltä siinä, että jos jokin piirre kehossa aiheuttaa terveydellisiä haittoja, silloin voi olla hyvä tavoitella hyvinvointia edistäviä elämäntapamuutoksia ja optimaalisempaa terveyttä. Mutta mielestäni siihen ei kannata tähdätä itseinhosta ja häpeästä käsin. Toki tyytymättömyys voi tsempata jotakuta muutokseen, mutta itse uskon, että matka on paljon miellyttävämpi, kun sen lähtökohtana on hyväksyvä asenne itseä kohtaan. Kun välittää kehostaan, on helpompi alkaa tehdä sitä kohtaan rakastavia ja hoitavia elämäntapavalintoja. Silloin haluat itsellesi aidosti hyvää.

Ja kyllä, itseään SAA pitää kauniina! Muistan itsellänikin vielä viime ajoilta uskomuksia, että hyväksyvät puheet itsestä ovat jotenkin tuomittavia ja niitä pitää varoa. Koska sitten muut voivat ajatella, että mitähän tuokin itsestään kuvittelee… No, nyt olen sitä mieltä, että muiden ajatukset eivät kuulu minulle 🙂

Workshopin jälkeen Kirsi herätti vielä keskustelua Facebookissa ja haastoi naiset julkaisemaan itsestään käsittelemättömän kuvan, jossa esiinnyt meikkaamattomana. Tässä kohtaa minulla ei ollut enää juurikaan kynnystä vastata haasteeseen. Viikko sitten olisi ollut ehkä vaikeampaa, vaikken ole runsasta meikkaamista koskaan harrastanutkaan (itsekritiikkiä ja perfektionismia sitäkin enemmän). Postasin kuvan julkisena seinälleni, heitin haasteen eteenpäin kaikille naisille ja heitän sen nyt myös sinulle, sisko. Ei siihen kuole, päinvastoin, se on tosi vapauttavaa!

Sanoisin, että sata prosenttia ulkonäkökriiseistä ei johdu siitä ulkoisesta omien standardien vastaisesta piirteestä, jota niin mielellään jää fanaattisesti tuijottamaan peilistä. Kriisin syy on yksinomaan pään sisällä ja se on se uskomus, että tuo piirre on jotenkin ongelmallinen. Ajatus puolestaan tuottaa negatiivisia tunteita, jotka myös näkyvät siinä, miten kannat kehosi.

Vastaavasti rakkaus ja hyväksyntä itseä kohtaan heijastuvat koko olemukseen niin suuressa mittakaavassa, että sitä on vaikea käsittää. Meidät on niin ohjelmoitu ajattelemaan kauneutta tiettyjen ulkoisten ihanteiden kautta, ettemme edes muista, miten kaunista aitous, rohkeus ja vapautuneisuus ovat. Kokeillaanko tänä kesänä oikein porukalla?

Olin suunnitellut ottavani kesälomaa varten kestovärin ripsiin, mutta muutin suunnitelmaani. Päätin vain alkaa hymyillä entistä enemmän 🙂

 

Edellinen ulkonäköpostaus löytyy täältä: Sinullakin on lupa loistaa.
Lisää Kirsistä: www.kirsisalo.fi

 

”Kyllä minä kestän” – ja muita tapoja turruttaa tunteensa

Ensin on pieni, viaton lapsi. Hän on aidosti avoin kaikelle, uskaltaa tuntea ja näyttää tunteensa avoimesti.

Harmin aiheita lapsosella riittää, mutta jossain kohtaa tulee isä tai äiti, joka muistuttaa, etteivät isot pojat/tytöt itke. Siinä vaiheessa lapsi, jolle isän tai äidin mielipiteellä on planeetan kokoinen merkitys, haluaa miellyttää. Vanhempi on tyytyväinen, kun itku loppuu. Ja kukapa nyt haluaisi olla pikkulapsi, jos voi olla iso poika tai tyttö? Ensimmäinen kuori viattoman, pienen lapsen ympärille on syntynyt.

Sitten tulevat kaverit, jotka ehkä kiusaavat lasta jostakin. Lihavuudesta, laihuudesta, vääränmerkkisistä vaatteista, liian siitä tästä ja tuosta, jollain tavalla joukkoon kuulumattomuudesta.

Ensimmäisellä kerralla lasta harmittaa paljon. Sanat sattuvat sydämeen, kipu konkreettisesti koskee. Tilanteiden toistuessa lapsi haluaa alkaa välttää kipua. Jos kiusaamista ei voi paeta, kipua ainakin voi juosta karkuun. Lapsi lupaa mielessään, että hän ei enää itke, hän kyllä kestää. Jokainen tilanne kasvattaa uuden, puuduttavan kerroksen lapsen sisimmän ympärille.

Ihminen kestää pakon alla mitä suurimpia kauheuksia. Selviytymismekanismimme ovat hämmästyttäviä – ja maailman mahdollisten koettelemusten hirveyteen nähden onneksi ovat. Mutta selviytymismekanismia koettelevat sotien, väkivaltaisuuksien ja muiden traumatisoivien tapahtumien ohella myös monet pienet arkiset asiat: se, miten meidät ympärillämme nähdään ja koetaan, ja millaista palautetta muilta ihmisiltä itsestämme saamme.

Kuorta kasvattavat kokemukset, kuten säännöllinen kiusatuksi tuleminen, ja niistä seuraava itsensä mitättömäksi tai arvottomaksi kokeminen sekä puutteellisuuden tai riittämättömyyden tunne, eivät ole maailman mittakaavassa merkittäviä asioita eivätkä tilanteet ehkä reaalimaailmassa näytä pahoilta. (Satuttavinta saattaakin olla piilotettu mitätöinti ja kiusaaminen, johon on vaikea edes puuttua – ratkaisevaa eivät ole ääneen lausutut sanat, vaan äänensävyt, merkitsevät katseet ja pienet manipuloivat teot, jotka antavat ymmärtää, että sinä et kelpaa. Ja tämä ei todellakaan koske pelkästään lapsia…)

Yksittäisen ihmisen elämässä ne ovat suuria tapahtumia. Yksi kerrallaan ne väistämättä pakottavat turruttamaan ikävät tunteet syvälle sisimpään, muuten kipu kasvaisi kestämättömäksi. Aito ihminen katoaa jonnekin, josta häntä on vaikea löytää, ja tilalle tulee tunnoton robotti, joka pyrkii ohjelmoimaan itseään eri tilanteissa niin, että hän miellyttäisi, olisi hyväksytty. Kun puudutuslääke alkaa tehota, se tappaa samalla myös positiiviset tunteet: ilon, riemun, onnellisuuden, rakkauden.

Muistan lapsuudesta ja vielä aikuisiältäkin eri ympäristöistä lukuisia tilanteita, jotka kasvattivat kerroksia minun ympärilleni. Ärsyttävintä on se, että kuori on ensin pitkään itselle näkymätön, sen olemassaoloa ei edes tajua. Sitten kun sen aistii, kerrosten purkaminen ei tapahdu ollenkaan niin nopeasti kuin haluaisi – ja toisaalta purkuhommia haluaisi välttää, koska sitten sattuu taas…

Pelottavinta on oman haavoittuvuutensa tunnustaminen. Kun on vuosia tai vuosikymmeniä esittänyt vahvan roolia, ei ole helppoa myöntää, että edelleen pieni sisäinen lapseni haluaisi välillä itkeä pipiä ja toivoa, että joku ottaisi syliin ja puhaltaisi pipin pois. Toisaalta surullista ja silti samaan aikaan lohdullista on se, että työni puolesta näen näitä pipejä lähes kaikkialla. Harva meistä on rautaa, yleensä meidät on tehty paljon heikommista materiaaleista. Me kaikki tunnemme, monenlaisia tunteita, kaipaamme samanlaisia asioita. Ja silti esitämme, kaikki yhdessä. Melkoinen näytelmä tämä.

Toivottavasti vielä jonain päivänä ulkoinen materiaalinen maailmamme ja ihmisten sisäinen maailma lähestyvät toisiaan niin, että vahvan rooli ei ole ainoa oikea eikä edes tarpeellinen valinta. Vielä parempi olisi, että mitään rooleja ei tarvita. Haavojen, heikkouksien ja huonon olon tunnistaminen ja tunnustaminen on alku niiden paranemiselle sekä todelliselle vahvuudelle, joka perustuu oman itsensä rohkeaan paljastamiseen ja alttiiksi laittamiseen. Maailma, jossa jokainen voisi, saisi ja uskaltaisi olla oma itsensä, ilman kuorta, voisi ratkaisevasti nykyistä paremmin.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu vapauteen valita

Olen ollut tähänastisen elämäni aikana kolmessa parisuhteessa. Kaikilla on ollut jokin tietty nimilappu; eri vaiheissaan suhteet ovat kuuluneet mikä mihinkin ihmissuhdekategoriaan.

Ensin ehkä vapaamuotoisesti tapaillaan. Sitten sovitaan, ettei tavata muita, eli seurustellaan. Jossain vaiheessa seurustelu saattaa edetä avoliitoksi, lopulta ehkä kihlaukseksi ja avioliitoksi asti.

Nimilappujen antaminen tapahtumille ja ilmiöille antaa ihmiselle mahdollisuuden jäsentää maailmaa mielessään ja säästää siten aivokapasiteettiaan. Siksi kahden ihmisen yhteisestä polusta tulee ’parisuhde’ ja jaetusta kodista ’avoliitto’. Nimen myötä kustakin ainutlaatuisesta ilmiöstä tulee tuttu, ymmärretty, ja tiedämme, miten siihen suhtautua, eikö?

Nimilaput tuottavat kuitenkin myös ongelmia. Kun ihmissuhde on luokiteltu, sitä aletaan katsoa tietynlaisten lasien lävitse. Tapailulle on omat linssinsä, avioliitolle taas toisenlaiset. Tässä tapauksessa lasit eivät kirkastakaan maisemaa vaan pikemminkin sumentavat, sillä ne sisältävät kaikenlaista roskaa, jota kyseiseen ilmiöön liitämme: uskomuksia ja odotuksia, pelkoja ja toiveita, tarinoita siitä, miten kyseisen suhteen meidän mielestämme kuuluu toimia.

Lasit rajaavat ratkaisevasti sitä, mitä me todellisuudesta havaitsemme. Ne estävät meitä näkemästä ihmissuhdetta sellaisena kuin se on ja luovat kuilua odotusten ja todellisuuden välille. Todellisuuden sijaan näemme sitä mitä haluamme nähdä tai sitä mitä eniten pelkäämme. Ihastumme odotuksilla täydennettyihin mielikuviin ja romanttiseen tarinaan, jonka käänteiden toivomme muistuttavan erehdyttävästi teatteria, elokuvia ja romaaneja – niissähän on luotu stereotyyppinen käsitys ihanteellisen suhteen draaman kaaresta. Tai sitten vihastumme pienistäkin asioista, jos niillä on omassa uskomusjärjestelmässämme merkitystä. (”Hän ei tuonut minulle kukkia syntymäpäivänä = hän ei siis rakasta minua.” Jos ajattelet näin, asiahan on tietysti totta, vai mitä?)

Kaiken huipuksi ei ole olemassa yleisiä laseja, jotka sopisivat kaikille, vaan JOKAINEN meistä katsoo JOKAISTA kategoriaa omien ainutlaatuisten lasiensa läpi. Muun muassa siitä syntyvät mahdolliset ristiriidat puolisoiden välillä.

Ulkoa opitut uskomukset tuovat ihmeellisiä sääntöjä (ja taas siten lisää pelkoja, epäröintiä ja ei-ehkä-mihinkään perustuvia toiveita) suhteiden etenemiselle. Kannattaako ensimmäisillä treffeillä mennä sänkyyn? Milloin on sopivaa muuttaa yhteen? Vaikka naistenlehdet sanoisivat mitä, väitän, ettei kukaan osaa vastata oikein. Eivät edes asianosaiset itse, muuten kuin tekemällä ratkaisuja, jotka perustuvat aitoihin tunteisiin ja rehellisyyteen. Suhteen kestävyyden kannalta sekään ole vielä tae mistään. Missään ei ole luvattu, että tiettyä tunnetta odottamalla tai seuraamalla pääset sateenkaaren päähän. Minun uskomukseni on, että läheskään kaikkia hyviäkään suhteita ei ole tarkoitettu kestäväksi lopun ikää. Eikä se tee suhteesta yhtään huonompaa. Kaikella on aikansa.

Pohdiskelen parhaillaan, millainen on se uuden ajan ihmissuhde, jonka nykyinen minäni haluaa. Ainakaan se ei perustu yksinolemisen tai hylätyksi tulemisen pelkoon eikä takertumisen tarpeeseen. Se ei perustu yksinomaan samaan osoitteeseen, yhteiseen sukunimeen, tietyissä piireissä näyttäytymiseen tai muuhunkaan ulkoiseen seikkaan. Niitä voi joskus tulla, mutta niitä ei suhteen kannattelemiseen tarvita.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu vapauteen viettää aikaa toisen kanssa, koska molemmat haluavat niin. Valinnan mahdollisuus on voimassa joka päivä uudestaan ja uudestaan – koska ulkoiset raamit eivät muodosta pakkoa yhdessäololle.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu toisen kohtaamiseen ilman ”Unelmien prinssi/prinsessa”-laseja, aitouteen sekä täyteen rehellisyyteen omista tarpeista, toiveista ja tunteista. Ensin rehellisyyteen itselle, sitten myös toiselle.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu avoimeen ja kärsivälliseen suhtautumiseen ilman tarvetta tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se tarkoittaa ruusuisista odotuksista irtipäästämistä ja luottamusta siihen, että asiat etenevät juuri niin kuin niiden tässä suhteessa kuuluu edetä.

Uuden ajan ihmissuhteessa ollaan läsnä tässä ja nyt, ja nautitaan siitä, mitä on. Huomisesta ei muutenkaan koskaan tiedä, joten saman tien voin lakata suunnittelemasta, toivomasta ja pelkäämästä, ja keskittyä olemaan kiitollinen.

(Kuva: Matti Lahtinen)

***

Heti tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen kävin rakkausvalmentaja Jenni Emilia Kauppilan luennolla, joka perustui hänen vasta julkaistuun kirjaansa ”Rakastan, siis olen”. Jenni sivusi samoja teemoja ja puhui muutenkin samantyyppisistä aiheista kuin minä blogissani. Kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta, suosittelen lämpimästi!

 

 

(Sisäinen) matkailu avartaa

 

Terveisiä matkalta.

Oikeastaan terveiset tulevat Prahasta, mutta ulkoiset puitteet ovat sivuseikka. Voisin yhtä hyvin olla Wienissä, Budapestissä tai Düsseldorfissa – se ei ole olennaista.

Lähes jokaisella on omanlaisensa käsitys siitä, mitä lomalla kuuluu tehdä ja millainen tapa matkustaa on oikea. Eilen minulta kysyttiin kahdesti, joko nähtävyydet on tsekattu ja missä kirkoissa, museoissa tai vastaavissa kohteissa aion käydä.

Vastaus: En missään. Omaan tapaani matkustaa ei ole (aikuisiän ja vapauden koitettua) juurikaan kuulunut turistikohteiden kiertely. Joskus matkan jälkeen päädyn raportoimaan, että en oikeastaan TEHNYT mitään kovin ihmeellistä.

Kun olen matkalla, olen pääsääntöisesti sisäisellä matkalla. Toki haluan valita viihtyisän, houkutteleva kohteen sekä fiilistellä sen maisemia ja tunnelmaa, mutta erityisen arvokasta on päästä viettämään aikaa itsensä kanssa.

Uusi ympäristö antaa minulle uudenlaisen tilaisuuden tarkastella elämääni. Se irrottaa minut tavanomaisesta, vapauttaa arkisista puuhista ja antaa mahdollisuuden tehdä ajoittaista inventaariota, kuka ja mikä olenkaan ja minne olen menossa.

 

Uusi ympäristö ja matkan tapahtumat toimivat peilinä, josta näen itseni uudessa valossa. Jokainen askel on tilaisuus kuunnella sisintäni, huomata paremmin mistä nautin ja mistä en, harjoittaa intuitiotani (”Kääntyisinkö tästä risteyksestä vasemmalle vai oikealle?”) ja kohdata tuntemuksia, jotka eivät arkielämässä nouse esiin (joku ehkä muistaa kevyesti kauhutarinanomaiset käärmekertomukset retriittireissultani). Ja tämä kaikki siksi, että voin matkan jälkeen elää entistäkin enemmän itseni näköistä elämää.

Siinä missä turistikohdebongaaja keskittyy ehkä kartoittamaan museoiden kokoelmia ja hahmottamaan historiallisia tapahtumia, sisäinen matkailija tutkiskelee uusissa puitteissa omaa historiaansa ja nykyhetkeään, jotta osaa jälleen suunnistaa eteenpäin. Hänelle matka ei ole sarja erilaisia suoritteita vaan tapa opetella elämään rennosti, mutta samaan aikaan entistäkin syvemmin.

Sisäinen matka on loistava keino syventää suhdetta paitsi itseensä, myös matkakaveriin, jos sellainen on mukana. Sisäisen matkan voikin hyvin jakaa toisen samanhenkisen kanssa. On aikaa jutella pintakuulumisia pidemmälle ja kokea yhdessä monenlaisia tunteita. Seuralainen on mukana jakamassa omia oivalluksiaan, ja keskustelut toimivat oleellisena osana molempien itsetutkiskelua. Viime vuosina olen saanut tehdä mielettömän hienoja reissuja rakkaiden ystävieni kanssa, ja ne ovat kohottaneet ystävyyssuhteita aivan uudelle tasolle. (Kiitos teille!)

Sisäinen matka tarkoittaa minulle enemmän olemista ja pysähtymistä kuin tekemistä.

Enemmän tuntemista kuin näkemistä.

Enemmän oivalluksia kuin ulkoa tulevan tiedon opiskelua.

Se ei tarkoita, että jättäisin ns. ulkoiset elämykset väliin, mutta pääpaino on muualla. Silloin maailma ei kaadu, vaikka suunniteltu retkikohde olisikin väärään aikaan remontissa. Seikkailu on alkanut jo paljon aiemmin.

Jokainen askel on tilaisuus myös yksinkertaisesti olla läsnä hetkessä ja nauttia – tämä taito ei arjessani ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. Mutta tänään aion (jo kolmatta päivää peräkkäin) tilata toisenkin kupillisen ihmeellistä lämmintä suklaata, johon en ole kotioloissa tutustunut. Koska haluan, ja koska voin 🙂