Vaikka opetan jatkuvasti muille tavoitteiden asettamista ja pidän siitä, huomasin äskettäin, että olin onnistunut kehittämään itselleni tavoitekammon. Kun olin vuosia asettanut tavoitteita, saavuttanut niitä ja lopulta päätynyt yliväsymyksen tilaan, kuvittelin ehkä alitajuisesti, että syy oli tavoitteiden.
Yllättäen syyllinen löytyy kuitenkin peilistä.
Voisi tietysti todeta, etten osannut elää niin kuin opetan, mutta en sano. Uskon ihmisten yleensä tekevän asiat parhaan tahtonsa ja tietämyksensä mukaisesti, joten sanon vain, että elin oppieni mukaan niin hyvin kuin osasin ja siten kuin niitä silloin tulkitsin. Nyt, kantapääakatemian tenttien myötä, katson asioita erilaisesta perspektiivistä ja painotan eri asioita.
Mikä sitten meni pieleen? Tässä kuopat, joihin putosin:
1) Pakonomainen tarve saavuttaa tavoite ja tehdä töitä sen eteen. Olin niin kunnianhimoinen, että ajattelin tavoitteitani kutakuinkin 24/7. En antanut itselleni hetkenkään rauhaa, vaan minulla oli meneillään jotain (jonkin) tavoitteen saavuttamiseen liittyvää koko valveillaoloajan. Tätä jatkui vuosia. Vaikka matkanteko olisi kuinka hauskaa, tuskin lienee tarpeen selittää, miksi jossain kohtaa alkoi väsyttää. Vuosien koiraharrastuksen onnistuin tuhoamaan itseltäni toistaiseksi, kun pakonomainen tekeminen eteni treeniburnoutiksi. Että kyllä kannatti.
Joskus. Pitää. Päästää. Irti.
Relata.
Kunnianhimo on eri asia kuin pakkomielle.
2) Liian tiukka aikataulu. Emme voi koskaan tietää, kuinka kauan jonkin asian kehittämiseen, tekemiseen, oppimiseen tai saavuttamiseen todellisuudessa menee aikaa. Mieli on kuitenkin hyvä kehittelemään odotuksia ja toiveita. Jouluun mennessä sitä, ensi vuoden loppuun mennessä tätä.
Tavoiteaikataulu ei välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin mielen keksintöön, milloin joku ”olisi kiva” tai ”pitäisi” saada valmiiksi. Lisäksi mielemme saattaa vielä rakentaa odotuksensa niin, että matkalle ei ole laskettu juurikaan varaa vastoinkäymisiin – vaikka niitä yleensä tulee kuitenkin. Ja sitten mieli ahdistuu, kun ON AIKATAULU JOSSA PITÄISI SAADA VALMISTA!
Oh no.
3) Tavoitteita oli liian monta yhtä aikaa. Pari kolme työtavoitetta akuutisti päällä, lisäksi muutama pitkän tähtäimen tavoite. Ratsastustavoite välitavoitteineen (ja kyseessä on siis harrastus, joka alhaisellakin kilpatasolla vie sujuvasti 3-5 tuntia joka päivä. Plus kisaviikonloput.) Samaan aikaan harrastin jonkin verran golfia ja mietin, että siinäkin olisi kiva olla joku tavoite, eihän sitä nyt vaan voi huvikseen pelailla! Juu ei tietenkään.
Elämässä on hyvä olla meneillään asioita, jotka ovat ihan vaan hauskoja, kaikessa turhuudessaan ja hyödyttömyydessään. Asioita, joissa ei tarvitse saada mitään aikaan. Siis niin kuin harrastuksia, ei projekteja. Ja välillä olisi hyvä olla meneillään ei yhtään mitään.
4) Valitsin tavoitteen vääristä syistä. Kun olin jo tiedostanut kaikki yllämainitut ongelmat ja melkeinpä päässyt niistä eroon, piti käydä kp-akatemiassa vielä yhdessä tentissä. Eli huomasin jo tavoitetta asettaessani, että tämä ei ole se juttu, joka aidosti tuntuu omalta, mutku… Tavoitteen taustalta löytyy nyt jälkikäteen miettiessäni pelko ja epävarmuus. Aito halu ja innostus ovat paljon parempia lähtökohtia kuin alitajuinen pakko ja ongelmien välttäminen.
Tämän kaiken jälkeen ei ehkä ihme, että kammotutti. Meni jonkin aikaa, että en uskaltanut enkä halunnut asettaa itselleni mitään tavoitteita, koska mielessäni liitin koko sanaan epätervettä venymistä ja pakonomaista suorittamista. Puhuinkin omassa elämässäni mieluummin unelmista ja haaveista, ja tavoitteiden sijaan asetin itselleni lempeitä intentioita.
Äskettäin vedin flow-koulutusta, jonka osana osallistujat muotoilivat itselleen tavoitteen ja laativat suunnitelman sen saavuttamiseksi. Koulutuksen innostamana päätin rohkaistua ja konkretisoida erään epämääräisen ”unelmani”. Ja aah, tavoitetta ja suunnitelmaa pähkiessäni oivalsin vihdoin sen, mitä oikeasti tarkoittaa se, että tavoitteen täytyy tuntuu omalta, houkuttelevalta ja suorastaan vastustamattomalta.
Aiemmin tavoitteeni olivat pikemminkin tietoisen mielen järkeilemiä konkreettisia tapahtumia ja lukemia (”Julkaisen kirjan vuonna 2009”, ”Kilpailen kansallisella tasolla 2010”). Vaikka asiat olivatkin minusta aivan ihania, en silti ollut tavoitteissani ottanut huomioon Sitä Oikeaa Fiilistä. Suunnitelmista puuttuivat lempeys, rentous, joustavuus, hyväksyntä ja ennen kaikkea sen varmistaminen, että matkanteko on nautinnollista ja hauskaa.
Eipä puutu enää. Nyt uusi päämääräni on muotoiltu! On siinä mukana lukemiakin, mutta huomattavasti tärkeämpiä ovat sen sisältämät sanat ihana, houkutteleva, elämyksellinen ja intuitiivinen. Se on luonteeltaan lempeä ja joustava – hyväksyn, että kaikki ei ole minun harteillani, vaan päinvastoin: annan oikeille asioille aikaa ja tilaa tapahtua, ja nautin matkasta ja elämästä joka tapauksessa, saavutin tavoitteeni tai en.
Kyseessä ei ole ainoastaan tavoite. Se ei ole haave, unelma eikä intentio. Sanoisin sen suomeksi, mutta kun englanniksi se nyt vain rimmaa niin täydellisesti! Kyseessä on Goal with Soul.
Kuvissa esiintyvät tavoitteet liittyvät (kaikesta ihanuudestaan huolimatta) ratkaisevasti juttuun.
Kuulin sanonnan ”Vähemmän on enemmän” jo kauan sitten. Vuosikausiin en vain sisäistänyt sitä ollenkaan. Suorastaan ihmettelin, että mitä hittoa, eihän se voi edes olla mahdollista. Olin oppinut, että kun tekee enemmän töitä, saavuttaa enemmän, ja kun tekee vielä enemmän töitä, saavuttaa vieläkin enemmän. Loogista.
Se olisi loogista, jos asiat olisivat loogisia. Mutta ne eivät aina ole. Ainakaan sen järjen mukaan, jonka perusteella olemme tottuneet toimimaan. Suurin osa mielestämme ei kuitenkaan ole tietoista mieltä, vaan tiedostamatonta. Sen valjastaminen käyttöön vaatii jotain muuta kuin enemmän työtä.
Kuten jo kerroin (Omaa tarkoitusta toteuttamassa), muutin lomani jälkeen kokonaan asennoitumiseni ”työhöni”. Pyrin jatkuvasti keskittymään siihen, mikä kulloinkin tuntuu aidosti oikeimmalta ja hauskimmalta.
Olen pitänyt aikatauluni väljänä, ja usein työpäiväni eivät muistuta perinteistä työpäivää ollenkaan, päinvastoin. Olen istunut pitkiä aikoja takapihallani, kahviloissa, Pyynikin rantakallioilla ja Koskipuistossa. Mukana on muistikirja ja sekä kirjoja, joita olen lukemassa, joskus läppärikin ja usein myös joogamatto.
Käytän paljon aikaa olemiseen, tietoiseen hengittämiseen, maisemien katseluun ja positiivisiin ajatuksiin, hetkittäin lukemiseenkin. En välttämättä lue järjestelmällisesti, ellei siltä tunnu, vaan haen ajatuksen sieltä ja toisen täältä. Ne saavat ruokkia ajatusprosessejani sitä tahtia kuin haluavat. Oppiminen on sujuvinta ja tehokkainta silloin, kun vain antaa sen tapahtua, eikä pidä itseään kirjassa tai läppärin ruudulla kiinni väkisin. Välillä olen kyllä ahminut koko kirjan muutamassa päivässä, koska olen aidosti halunnut sitä. Siis kaiken hyvinvoimisen lomassa.
Vanha suorittajaminäni välillä herää ja kyseenalaistaa, että eihän näin ole lupa olla. Työn kuuluu olla kiireistä ja stressaavaa, raskastakin. Eihän se muuten ole työtä vaan silkkaa laiskuutta! Kaikenlaisia uskomuksia sitä onkin elämänsä aikana oppinut.
Mutta suorittajaminäkin on havahtunut siinä vaiheessa, kun aletaan katsoa lopputulosten määrää, laatua ja niihin johtaneiden prosessien tuottamaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tällainen työ- tai olemisen tavan muutos on tuonut minulle jotain aivan huikeaa. Olen saanut ratkaisevasti vähemmällä vääntämisellä valmista enemmän, nopeammin ja helpommin kuin ennen. Ja paljon hienompia juttuja!
Rentoutumisen lomassa saatan yhtäkkiä napata muistikirjan käteen tai loikata läppärin ääreen ja tehdä tuossa tuokiossa valmiiksi jotakin, jonka olemassaolosta en hetki sitten tiennyt mitään. Uudet koulutukset, valmennustehtävät, kurssi-ideat ja blogipostaukset pulppuilevat ilmoille, ja ne ovat jo syntyessään lähestulkoon valmiita – mitään ei tarvitse veivata väkisin.
Kun tiedostamaton mieleni on saanut tilaisuuden, se on voinut työskennellä rauhassa puolestani. Ja voi miten upealla tavalla se onkaan sen tehnyt!
Kun kalenteri ei ole täynnä tekemistä, asioiden välille jää aikaa ja tilaa. Mieli on rento, tasapainoinen ja samaan aikaan kaikesta uudesta ihanan lapsellisen innostunut. Se taas tarkoittaa, että sitten kun tartun tekemiseen, olen äärimmäisen luova ja tehokas – ja lisäksi minulla on mielettömän hauskaa 🙂 Työpäivän jälkeen ei tunnu lainkaan siltä, että olisin tehnyt töitä. Olen paremmin läsnä hetkessä ja nautin olostani hurjasti.
Suosittelen kokeilemaan, ainakin jossain mittakaavassa. Jos mielesi sanoo, että ei tuollainen ole minulle mahdollista, kannattaa miettiä, mitä pitäisi tapahtua, että olisi.
Kun annat itsellesi luvan ja mahdollisuuden vähempään, saatat yhtäkkiä paitsi saada enemmän, ehkäpä saavuttaa myös jotain sellaista, josta et olisi osannut edes unelmoida. Minulle se on tämä tasapainon, rentouden, innostuksen ja luovuuden tila. Voi olla, että kiireisimpiä vaiheita taas joskus tulee, mutta nyt osaan pitää aiempaa paremmin puoleni, ja tiedän, mitä hyvää siitä seuraa, kun uskallan niin tehdä. Tiedostamaton mieli on voimavara, jota ei kannata jättää hyödyntämättä.
Ps. Tässä yksi luovien prosessieni tuloksista: Intuitiivinen kirjoittaminen. Käy tykkäämässä, jos tykätyttää 🙂
Kesäaamujen kunniaksi olen käynyt tekemässä pieniä joogaharjoituksia metsässä. Ympäristö tuo harjoitukseen ihanan lisän – maadoittuminen, metsän tuoksu, luonnon rauhoittavat äänet. (Jos jooga on sinun juttusi, suosittelen lämpimästi kokeilemaan.)
Eräänä aamuna keksin, että haluan metsäjoogasta muistoksi muutaman kuvan. Nappasin puhelimen/kameran mukaan ja mietin, saisinko omin kätösin taltioitua edes jonkun joogaa muistuttavan otoksen.
Tähtäily ja tsuumailu kesti yllättävän pitkään, enkä meinannut millään päästä kuvausvaiheesta varsinaiseen harjoitukseen asti. Mieleeni iski kauhea ajatus: KAMALAN pinnallista keskittyä ”oikean” harjoituksen sijasta valokuvaukseen! Miettiä nyt, miltä kuvassa näytän, tai miten maisemat asettuvat taustalle. Tai ylipäätään haluta tilanteesta kuvia. Epäolennaista! Epäjoogimaista! Epähenkistä! Kuulin Suuren Joogayhteisön huokailevan jossain taustalla, taisivat pyöritellä silmiäänkin.
Siinä hetken aikaa märehdittyäni aloin kuitenkin miettiä asiaa uudelta kantilta, useammaltakin.
Jotta kuvista tuli edes etäisesti kelvollisia, sain käyttää valtavasti mielikuvitusta, mitä teen ja mistä kulmasta kuvaan. Valokuvauksen tuoma haaste toi asanoihin aivan uusia ulottuvuuksia.
Sain venyttää tasapainoaistini äärimmilleen, jotta onnistuin samaan aikaan pitämään itseni pystyssä epätasaisessa sammalikossa JA sihtaamaan kameran oikeaan suuntaan JA painamaan laukaisunäppäintä. Session jälkeen tunsin sen myös jaloissani, että olin tehnyt töitä ihan eri tavalla kuin tavallisesti.
Mikä parasta: koko kuvakikkailu oli itse asiassa älyttömän hauskaa, nauroin vähän väliä 🙂 Muistin, mitä suosikkijoogaopettajani Paula Kiuru (
OmYoga-koulu) sanoi muutama viikko sitten tunnin lomassa: Asenne on tärkeämpää kuin asento. Ehkä Paula ei tarkoittanut AIVAN tätä, mutta joka tapauksessa olin kotiin palatessani tolkuttoman hyvällä tuulella.
Tarinan opetus: Jos ei suhtautuisikaan itseensä ja tekemisiinsä ihan niin orjallisesti… Kaiken ei tarvitse olla ”oikein”. Ei tää ny NIIN vakavaa ole. Ei jooga eikä elämä.
Jatkan suorittamisaiheesta. Jostain syystä se on erityisen lähellä sydäntäni.
Muistan kolme vuoden takaa hetken, jolloin havaitsin, että töitä alkaa olla turhan paljon. Totesin mielessäni silloin, että kyllä vuoden verran rutistaa täydempiäkin päiviä, levätään sitten näiden projektien jälkeen. En levännyt.
Kokemukseni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että ihmisellä levon ja rentoutumisen tarve on vakio. Yksilöiden ja elämäntilanteiden välillä se toki vaihtelee.
Pointti on kuitenkin se, että jos lepäämiseen ei ota aikaa NYT, sama määrä rentoutumista ja lepoa tulee suorittaa (hah :)) joskus myöhemmin. Paitsi tietysti jos stressi on pitkään ehtinyt tehdä tuhoja elimistössäsi, lepo tulee suoritettavaksi korkojen kera. Ja silloin ei välttämättä enää kysytä, onko töissä/firmassa/projektissa/perheessä nyt siihen juuri sopiva hetki.
Esimerkki:
Jokaiselle voisi olla terveellistä, että päivittäin olisi yksi (1) tunti vapaata aikaa, joka ei sisällä työtä, työmatkoja, kotihommia, omia harrastuksia, lasten viemistä harrastuksiin tai muutakaan tekemistä. Vain vapaamuotoista olemista.
(Laskelma ei perustu mihinkään tutkimukseen eikä sisällä arviota siitä, pidetäänkö viikonloppuvapaita tai vuosilomia vai ei – se on ainoastaan kirjoittajan heitto, että tunti pysähtymistä päivässä on sekä keholle että mielelle äärimmäisen arvokasta. Joskus enemmänkin voisi tehdä terää.)
Sitten elämässä tulee vastaan vuoden mittainen työ-, remontti-, kirjankirjoitus- tai muu rypistys, jolloin päätetään ahkeroida oikein huolella. Tunti pysähtymistä jää huomaamatta tai tarkoituksella pois päivärutiineista.
Vuoden kuluttua lepovajetta on 365 tuntia. Työviikoiksi jaettuna kyse on melkein kymmenestä (10) viikosta. Kuinka moni on tiukemman vuoden jälkeen levännyt kymmenen viikkoa putkeen (ellei syystä tai toisesta ole ollut pakko)? Niinpä.
Entä kuinka paljon pidemmäksi levon tarve venyy, jos jatkuva stressitila on aiheuttanut muutoksia kehon toimintaan? Siinä ei neljän viikon vuosiloma juuri lämmitä.
Nyt saa älähtää, että tämä on vain ajatusleikkiä. Totta. Tämä on karkeaa arvailua ja mutkien vetämistä suoraksi.
Mutta kaikesta nykyisestä stressi- ja masennusälämölöstä huolimatta epäilen, että emme vielä ollenkaan tiedä, kuinka suuri osa sairauksista ja pahoinvoinnin oireista oikeastaan johtuukaan jatkuvasta stressistä.
Itseltäni tutkitaan parhaillaan kilpirauhasen ja lisämunuaisten toimintaa. On varsin todennäköistä, että pitkäaikaisen stressin tuottama korkea kortisolitaso on saanut aikaan lisämunuaisten uupumista ja kilpirauhasen toiminnan hidastumista*. Kunnollinen treenaaminen ei ole sujunut aikoihin, koska väsyn herkästi ja palaudun hitaasti.
Nyt opettelen olemaan itselleni lempeä, vaikka välillä tuntuu, että tekemiseni tahti on pudonnut murto-osaan aiemmasta. Luulen, että maksan vielä jonkin aikaa korkoja monen vuoden rutistamisesta. Katri, olet tehnyt vähäksi aikaa ihan riittävästi.
*Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lämpimästi ystäväni Kaisa Jaakkolan kirjoja Hormonidieetti ja Hormonitasapaino.
Hei kerro sun reissusta, moni on pyytänyt viime aikoina. Yleensä olen hetken sanaton. Sen jälkeen vastaan, että olihan se aikamoinen.
(Uusille lukijoille tiedoksi, että vietin marraskuun 2012 ja tammikuun 2013 välillä kuusi viikkoa retriittimatkalla Thaimaassa Koh Phanganilla. Lähtötunnelmia voit lukea postauksesta
Matkalla kohti minua.)
Alkumatkasta oloni oli väsynyt ja turtunut. En ensimmäiseen viikkoon puhunut juuri kenellekään. Ilmeisesti ympärilläni olleen näkymättömän kuoren aistivat muutkin, sillä minut jätettiin rauhaan pyytämättä. Vasta viikon päästä ihmiset alkoivat vähitellen lähestyä minua – kuori alkoi hälventyä.
Kesti kuitenkin kuukauden, ennen kuin matka alkoi tuntua aidosti rentouttavalta. Sitä ennen yritin suorittaa lomaani ja tehdä liian paljon kaikkea – kunnes elämäni ensimmäinen thaihierontakokemus sai minut fyysisesti niin rikki, että jouduin jättämään joogatunnit moneksi päiväksi. Se pysäytti myös mieleni. Siirryin ohjatuista tunneista tekemään omaa joogaharjoitusta, mikä lisäsi itseni ja kehoni kuuntelemisen taitoa selvästi. Joogasin lähes päivittäin.
Mitä itsensä etsijät sitten konkreettisesti tekevät löytääkseen sen, mitä ovat hakemassa?
Minä olin paljon paikallani, tekemättä mitään. Istuin hiljaa merenrannassa. Hakeuduin mielelläni paikkoihin, joissa oli hiljaista, rauhallista ja paljon tilaa ympärillä. Annoin mieleni vaeltaa rauhassa. Kirjoitin kaksi muistikirjallista ajatuksiani ylös.
Listasin arvoni ja laitoin ne järjestykseen. Kokonaisvaltainen hyvinvointi nousi tällä hetkellä tärkeimmäksi. Visualisoin itseni tulevaisuuden tilanteissa tekemässä arvojeni mukaisia valintoja.
Tein kolme kertaa NLP-harjoituksen nimeltä loogiset tasot, jonka auttaa ihmistä pääsemään linjaan itsensä kanssa. Käsitys itsestäni kirkastui kerta kerralta.
Mietin, millainen on unelmapäiväni ja -viikkoni. Mietin, millaista on elämä, josta en halua jäädä lomalle. (Ovathan lomat toki ihania, mutta niille on kivempi jäädä omasta halustaan eikä siksi, että muuten ei enää jaksa…) Totesin, että teen jo täsmälleen oikeita asioita, mutta olen vain tehnyt niitä liikaa 😉 Aion väljentää kalenteriani ja jättää asioiden väliin tyhjää tilaa.
Kirjasin ylös, mitkä kaikki asiat saavat minut rentoutumaan. Visualisoin itseni tekemässä noita asioita.
Oivalsin, että rentoutumisen esteenä oli aiemmin ollut uskomus, että olen ”riittävän hyvä” vasta, kun suoritan tai saavutan jotain. Tuo uskomus muutettiin theta healingin avulla. Theta healing tuntui mullistavalta tavalta vaikuttaa uskomusjärjestelmiin. Healing-session jälkeen vanha ajatusmalli korvautui uudenlaisella tasapainon tunteella.
Uudenvuodenaaton aattona kirjasin ylös toiveeni ja tavoitteeni tulevalle vuodelle. Uudenvuodenaattona tein pitkän meditaation, jossa kävin mielessäni läpi menneen vuoden tapahtumat ja tunsin kiitollisuutta niistä. Näin itseni toteuttamassa tulevan vuoden tavoitteita.
Meditaatiosta tuli (vihdoin) päivittäinen osa elämääni. Aiemmin medistelyni on ollut epäsäännöllisempää, mutta nyt olen luvannut, etten enää mene illalla nukkumaan ilman jonkinlaista meditaatiohetkeä päivän aikana. Alkumatkasta osallistuin lähes päivittäin ohjattuihin meditaatioihin, loppumatkasta keskityin siinäkin tekemään omaa harjoitustani. Saatoin istua kaksi tuntia merenrannassa ja keskittyä hengitykseen, johonkin tiettyyn tunnetilaan tai vaikkapa aaltojen kuuntelemiseen.
Yksi mieleenpainuvimmista meditaatioistani oli joulukuun 21. päivän erityinen oma seremoniani. Lähdin uuteen aikakauteen Oshon ajatuksin: ”Celebrating yourself; that’s what meditation is all about. – – One is bathed in one’s own glory, bathed in one’s own light. One is simply joyous because one is alive, because one is.” (Osho: Love, freedom, aloneness)
Retriittikohteeni ei ollut kaikilta osin sitä mitä odotin. Siellä oli paljon ihanaa mutta myös sellaista, joka ei ollut minua varten, ainakaan juuri nyt. Eräs joogaopettaja kuvailikin paikkaa: ”This place has its bright side and its dark side.” Kuvaus oli osuva, ja jossain vaiheessa se pimeä puoli ahdisti minua. Kuitenkin viimeisenä aamuna ennen poislähtöäni istuin yksin aamukasteisella nurmikolla ja oivalsin, että olin täällä juuri siksi. Jatkoin tuota lausetta mielessäni: ”And I am here so that I can tell the difference.”
Tuon paikan myötä löysin itsestäni aivan uuden herkkyystason. Opin erottamaan erilaisten ihmisten, paikkojen ja tilanteiden energioita ja valitsemaan ne, jotka tuntuivat minusta hyvältä. Opin pitämään paremmin kiinni omista rajoistani ja omasta tilastani.
Kuusi viikkoa itsekseen ilman velvollisuuksia tekee ihmiselle ihmeitä. Kun perustarpeista on huolehdittu, itsensä kanssa vietetty aika on yksi arvokkaimmista asioista, mitä ihmisellä voi olla. Ja jos ei viihdy omassa seurassaan, sisäiselle maailmalleen kannattaa tehdä jotakin – sen voi muuttaa juuri sellaiseksi kuin haluaa.
”Kunhan vain pääsen eroon perfektionismista, sitten olen täydellinen”, lausahdin ystävilleni reilu vuosi sitten, ja nauroimme suureen ääneen.
Todellisuudessa täydellisyyden tavoittelu ei ole hauska tauti: se kiristää hermoja, nostaa verenpainetta ja vie kauheat määrät energiaa (kirjoittajan oma, ei Duodecimin kuvaus!). Rasittavaa ja ärsyttävää on sekin, että tavoitteeseen pääseminen on mahdotonta.
Täydellisyyshän on jo sanana paradoksi. Miten olisi muka edes mahdollista määritellä objektiivisesti kriteerit, jotka täyttämällä jokin asia olisi täydellinen? Kriteerit ovat aina suhteellisia ja vaihtelevat ihmisestä ja tilanteesta toiseen. Täydellisen määritelmä on jokaisen omassa mielikuvitusmaailmassa syntyvä, kammottavan kapean tuotantolinjan suoltama lopputulos. Kun tuohon määritelmään yrittää osua, joutuu usein hakkaamaan päätään seinään.
Erityisesti jos täydellisyyttä tavoittelemalla pyrit miellyttämään muita, olet niin sanotusti kusessa. Et koskaan voi vastata muiden standardeja – yleensä et tiedä, mitä ne ovat, ja lisäksi ne ovat kaikilla erilaiset.
Koska käyttämämme kieli vaikuttaa ratkaisevasti ajatuksiimme, tunteisiimme ja havaintoihimme, olen päättänyt avartaa näkökulmaani ja vaihtaa ’täydellisen’ tilalle kokonaan uuden sanan: ’ainutlaatuinen’.
Alan vähitellen ymmärtää, että kaikki mikä on ja mikä tapahtuu (ihmiset, eläimet, kasvit, rakennukset, esineet, sanomiset, teot…), on jotain erityistä, mikään ei ole koskaan täysin samanlaista kuin jokin muu. Ainutlaatuisuus on kaikelle ominaista aivan itsestään, ilman että siihen täytyy erikseen pyrkiä.
Ja tiedättekö mitä? Muutaman viikon tätä sanaa pohdittuani näen konkreettisesti paljon enemmän. Aivan kuin olisin saanut uudet silmälasit tai vaihtanut kameraan laajakulmaobjektiivin. Ympärilläni on vaikka mitä upeaa, mitä en ole aiemmin nähnyt.
Ainutlaatuisuuden näkemisestä seuraa rentouden, hyväksynnän ja tasapainon tunteita. Kun hyväksyy erilaisia ihmisiä ja asioita ympärillään, on helpompi hyväksyä itsensäkin. Ainutlaatuisuuden havainnointi on myös erinomainen keino pysytellä läsnä hetkessä.
Japanilaiset puhuvat wabi sabista, jolla tarkoitetaan kauneuden näkemistä keskeneräisyydessä, epätäydellisyydessä ja kuluneisuudessa. Käsite liitetään erityisesti estetiikkaan ja taiteisiin. Wabi sabin mukaan juuri kolhu tai naarmu, joka perinteisesti nähtäisiin maljakossa virheenä, tekeekin siitä kauniin ja ainutlaatuisen. Olen lukenut aiheesta muutaman kirjan, joista toinen käsitteli wabi sabia sisustuksessa, toinen yhdisti sen periaatteet parisuhteeseen.
Haluan alkaa soveltaa tätä periaatetta elämässä laajemminkin. Nyt on täydellinen hetki aloittaa.
Joo, tiedän. On maailman kliseisintä lähteä Aasiaan palmun alle joogaamaan ja ”etsimään itseään”. Ja samaan hengenvetoon totean, että ehkä siihen on syynsä, että joistakin asioista tulee kliseitä. Ehkä palmun alla tosiaan löytää itsestään jotain, mikä arjessa unohtuu jonnekin kauas.
Olen pohtinut jo vuosia sitä, mistä pidän ja mitä haluan oikeasti elämässäni tehdä. Olen alkanut valita niitä asioita elämääni koko ajan lisää. Olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan tekemiseen enkä olemiseen. Liian tekemisen ongelma tuntuu olevan se, että kosketus todelliseen minään ja nykyhetkeen katoaa tai ainakin heikkenee.
Mitä enemmän kalenterissani on ohjelmaa, sitä useammin ajattelen menneitä ja tulevia tapahtumia. Olen heikosti läsnä nykyhetkessä. Ympärilleni on muodostunut jonkinlainen näkymätön kuori, joka on täynnä mielikuvia: sekä meneillään olevia asioita että pysyvämpiä ajatuksia, kuten rajoittavia uskomuksia. (Esimerkiksi: ”Koska olen tällaisessa työssä, minun täytyy toimia tietyllä tavalla tai olla tietynlainen ihminen.”) Kuori tuntuu vahvalta, ja sen läpi pääsee mieleeni ulkopuolelta nyt vain rajallinen määrä asioita. En jaksa vastaanottaa mitään uutta. Sen sijaan tarvitsen tilaa ja aikaa tunnistaakseni ajatukset, joista kuori muodostuu, jotta voin myös alkaa purkaa sitä.
Tekemiset ja niiden valmiiksi saaminen ovat tulleet tärkeämmäksi kuin se, joka niitä toteuttaa. Lopulta minusta on tullut yhtä kuin tekemiseni. Identiteettini on se, mitä saan aikaan. Nyt haluan tietää, mitä olen silloin, kun en tee mitään. Se vaatii pysähtymistä.
Kirjoitan tätä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Suuntaan kuudeksi viikoksi Thaimaahan, jossa vain olen. Lähden, koska minusta tuntuu siltä, että vieraassa ympäristössä on helpompaa keskittyä itseensä, rentoutumisen opetteluun ja kuoren purkamiseen. Tutussa ympäristössä arkiset velvollisuudet ovat jatkuvasti läsnä, kaikki muistuttaa kaikesta vanhasta.
Minua hieman pelottaa, millaisia ajatuksia mieleeni nousee ja millaisia tunnetiloja tulen kokemaan. Samalla kuitenkin odotan niitä uteliaana ja innostuneena. Uskon, että tulen löytämään jotain hienoa.
Ymmärrän valmennettavaani enemmän kuin hyvin. Kun on vuosikausia tai jopa -kymmeniä paahtanut suorittamismoodissa, hidastaminen saattaa konkreettisesti sattua. Vaikka järjen tasolla tietäisi, mikä itselle on hyväksi, tunne kiljuu toista. Keho on tottunut jännittyneisyyteen, mielen rentoutumislihakset eivät ehkä ole saaneet harjoitusta sitten lapsuusvuosien. Kun ne laittaa ensimmäisen kerran hommiin, ne huutavat hoosiannaa. Vieressä säännölliseen treeniin tottuneet kontrolli- ja pyrkimismuskelit ihmettelevät hetkellistä työttömyyttään.
Elämän Flow 