Kolme ajatusta ja voimakuvaa uupuneelle

1. Entä jos lepoa ei tarvitsisi ansaita vaikeimman kautta?

Yksi syy uupumiseen voi olla vanhakantainen uskomus, jonka mukaan työt tehdään ensin, sitten vasta huvitellaan. Töitä täytyy mielellään tehdä paljon, muuten on laiska ja saamaton, eikö? Vähempi ei riitä.

Työpäivä toki usein sijoittuu kalenterissa ennen vapaa-aikaa, mutta ongelma syntyy tunteesta, että KAIKEN täytyy olla valmista ja täydellistä, ennen kuin saa levätä. Sitä hetkeä ei koskaan tule.

2. Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi.

Kontrollin tarve synnyttää kiireen ja stressin tunnetta. Luottamuksen puute saa ihmisen juoksemaan edestakaisin, suorittamaan ja huolehtimaan. Kun yrität varmistella tulevaa, et huomaa hyvää tässä hetkessä. Kontrollifriikki kuvittelee, että hanskaamalla kaiken myös saa kaiken.

Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisit joskus antaa ohjat elämälle? Vaikka hellittäisit hetkeksi, kaikki langat eivät karkaa käsistäsi. Elämä ei ole Kaikki tai ei mitään -laji. Sinun ei tarvitse heittäytyä täysin holtittomaksi – kunhan hieman kevennät kuormitusta. Huomaat, että luottamus saa asiat hoitumaan päivä päivältä helpommin. Koet helpotuksen tunteen.

3. Sinulla on lupa tuntea, niin kuin tunnet, ja tarvita, sitä mitä tarvitset.

Sinulla on lupa olla väsynyt. Sinulla on lupa olla heikko. Sinulla on lupa tarvita apua, tukea ja lohtua. Siitäkin huolimatta, että naapurissa viiden lapsen yh-äiti näyttäisi kantavan vielä suurempaa kuormaa kuin sinä.

Toki kaikki on suhteellista, joten katkennutta kynttä ei kannata mennä itkemään todellisten pulmien kanssa kamppailevalle. Mutta uskomus, jonka mukaan ”Minun pitäisi kyllä jaksaa, koska tuo toinenkin näyttää jaksavan”, uuvuttaa entisestään. Pärjäämistä ja stressinsietokykyä elämän realiteettien edessä on mahdotonta ja vähintäänkin tarpeetonta vertailla. Jokaisella meillä on omat pulmamme ja ilonaiheemme, ja saamme kokea ne juuri niin kuin koemme.

Uupuneelle tueksi: Melko lempeä joogahaaste on kevään rentouttavin verkkokurssi. Se alkaa 15.2., ilmoittaudu mukaan nyt. Tämä on se kurssi, jota olisin itse uupuneena kaivannut!

Wake Up Call – mitä vielä odotat?

27.1.2015 nostin korttipakasta kortin, jonka otsikkona oli Wake Up Call. Kortti kertoi, että tulossa on jokin pysäyttävä tapahtuma, kuten onnettomuus tai menetys, jonka myötä tulen tietoiseksi elämäni tarkoituksesta.

Ihmettelin sitä hieman. Olin ajatellut olevani suhteellisen hyvin kartalla siitä, mitä olen täällä tekemässä. Olen vuosia auttanut ihmisiä ymmärtämään mielensä voimaa ja ohjaamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Tämän työn olen kokenut ammatin sijaan elämäntehtävänä ja pohdin, mitähän oivallettavaa asiassa vielä on. (Jo tuon ajatuksen olisi tietysti pitänyt herättää minut. Miten sitä välillä erehtyykin kuvittelemaan, että olisi millään tavalla valmis?)

Kolme päivää myöhemmin tavallinen perjantai-iltapäivä sai odottamattoman käänteen, kun tein lähtöä viikonlopuksi Espooseen poikaystäväni luo. Pian liikkeelle päästyäni jouduin kolmostien sijaan kääntämään autoni nokan kohti eläinlääkäriä, sillä mukana matkustava koirani sai äkillisen voimakkaan kohtauksen. Puolessa tunnissa se saatiin päivystykseen tippaan ja lisähapelle, mutta tarkemmat tutkimukset näyttivät sen sisäelimissä olevan suuria muutoksia ja sydänpussissa runsaasti nestettä, jonka syyksi epäiltiin kasvainta. Hoitaminen nesteen poistamisesta alkaen olisi vaikeaa ja todennäköisesti kivuliasta, eikä sen tuloksista olisi takeita.

Kävin iltapäivän aikana useita keskusteluja eläinlääkärin ja muutaman ystävän kanssa sekä erityisen syvän keskustelun itseni kanssa. Niiden tuloksena neljä tuntia kohtauksen alkamisesta rakas koirani sai nukahtaa rauhallisesti eläinlääkärin lattialle viimeiseen uneensa.

1.2.2015 Sunnuntaipäivänä kalenterissani oli koira-aiheinen koulutustilaisuus, joka ei noin normaalitilanteessakaan olisi ollut työnä helpoimmasta päästä: Ongelmakoiraseminaari, jossa minun tarkoitukseni oli puhua ongelmakoiran pitämisestä ja kouluttamisesta henkisen valmentajan näkökulmasta. Omaakin kokemusta aiheesta minulla on, sillä juuri lähteneen koirani edeltäjä oli ollut varsin haastava luonteeltaan, ja se päädyttiin lopulta lopettamaan heikon hermorakenteen vuoksi.

Nyt minun piti mennä jakamaan näitä ajatuksia juuri, kun kaikki koiriin liittyvät tunteet olivat pinnassa ja haavat avonaisimmillaan. Olisin toki voinut jättää menemättä, mutta jostain syystä minulla oli tunne, että menen kuitenkin – katsomaan ja tunnustelemaan, mitä tapahtuu.

Se, mitä tapahtui, oli nimenomaan suuri tietoisuuden hetki.

Olin jo monta vuotta tehnyt henkisen valmentajan työtä koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta viime aikoina minulla oli ollut työssä epämääräinen tunne, että asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluisi olla. Olin kiertänyt yhdistyksissä kouluttamassa, miten harjoitus- ja kilpailutilanteissa voi vaikuttaa omaan henkiseen tilaansa, ja se oli tuntunut unelmatyöltäni, niin kuin se varmasti aluksi olikin. Mutta jossain kohtaa olin kasvanut urheilusta sivuun enkä ollut vielä sanonut ääneen niitä asioita, jotka minulle olivat oikeasti tärkeimpiä. En ehkä ollut uskaltanut tulla kaapista, sillä urheilupuolella toimiminen oli helppo ajatella yleisesti hyväksytympänä valmennuksen muotona kuin syvällisemmät, pehmeämmät lähestymistavat.

Mutta kun makasin eläinlääkärin lattialla raskaasti hengittävän koirani vierellä ja yritin tehdä päätöstä sen elämän jatkamisesta tai lopettamisesta, kaikki eläinurheiluun liittyvä tuntui äärimmäisen kaukaiselta ja epäolennaiselta. Toki treenit, kilpailut ja niihin liittyvä sosiaalinen elämä on usein erittäin antoisaa ihmiselle ja koirallekin, ja niin saakin olla. Lukuisat viime vuosien kokemukset ja pisteenä i:n päällä tämä viimeisin saivat minut kuitenkin kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oma elämäntehtäväni on muualla.

Huippusuoritusten sijaan minua kiinnostaa nyt enemmän se, mitä kaikkea yhteistyö ja yhteinen elämä eläinten kanssa voi ihmisille antaa, ihan muulla kuin tekemisen tasolla. Mitä kaikkea eläin voi minulle opettaa, jos en vaadikaan sitä asettumaan kilpailusääntöjen tai minun mieleni mukaisiin raameihin? Miten eläin voi hoitaa niitä kipupisteitä, joita olen ehkä itse yrittänyt paikata suorittamalla treenaamista tai tavoittelemalla kilpailumenestystä? Millaista on aito läsnäolo? Millaista on eläimen ihmistä kohtaan osoittama ehdoton rakkaus, ja mitä voisin siitä oppia? Millaisia sielullisia tehtäviä ihmisillä ja eläimillä voi toisilleen olla?

Tässä kohtaa minulla on selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän kuitenkin, että työni koira- ja hevosharrastajien parissa tulee muuttumaan ratkaisevasti. Oivalluksen hetki tämän asian suhteen ajaessani seminaarista kotiin oli poikkeuksellisen kirkas.

Mitä tarkoitan sielullisilla tehtävillä? Uskon, että kaikilla on tarkoituksensa ja tehtävänsä, myös jokaisella eläimellä, joka elämäämme tulee. Eläinurheilija saattaa ajatella, että minä otan tämän koiran tai hevosen suorittaakseni sen kanssa tätä lajia ja menestyäkseni tuolla tasolla, mutta itse ajattelen, että eläimet tulevat tekemään omistajansa elämään aivan muunlaisia tehtäviä: opettamaan meille tarpeellisia oppiläksyjä, auttamaan, pitämään meidät kosketuksissa itseemme ja luontoon silloin, kun muu maailma ympärillä kaatuu.

Oman koirani osalta olin ajatellut, että sen yksi ratkaiseva tehtävä oli auttaa minua toipumaan uupumuksesta. Se vei minua rennoille päivittäisille kävelyille metsään ja oli seuranani tosi yksinäisinä hetkinä, joita koin vuosi pari sitten usein. Se ei yrittänyt mitään erityistä. Se vain oli läsnä, ja pelkällä olemuksellaan se sai minut voimaan paremmin.

20.1.2015 olin kirjoittanut blogissa, että nyt minusta alkaa tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Kun tehtävä oli tehty, auttajan oli aika lähteä. Vielä lähtönsä jälkeenkin se onnistui tekemään mullistuksen mielessäni: sen tehtävä oli olla pysäyttävä, ravisteleva Wake Up Call, jonka tarvitsin, jotta uskallan oikeasti ottaa askeleen kohti sitä, mitä olen täällä tekemässä. Jotta myöhemmin muut ihmiset ja eläimet voivat voida vähän paremmin.

Hilma muistutti, että oikea hetki seurata sydäntään on nyt.

Kiitos Hilma.

Ps. En kirjoituksellani halua sanoa mitään pahaa eläinurheilumaailmasta. Tiedän, että urheiluharrastus ei sulje pois sitä, etteikö voisi silti pitää etusijalla ihmisen ja eläimen suhdetta ja hyvinvointia. Kyse on painopisteen muutoksesta omassa työssäni. Työskentelen edelleen mielelläni koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta kouluttaminen tulee painottumaan tavoitteiden saavuttamisen ja suoritusten sijasta hyvinvointiin, henkiseen kasvuun ja vuorovaikutukseen. Tervetuloa tutustumaan uusittuihin valmennussivuihini.

Värikuvat: Matti Lahtinen

Näin selvisin uupumuksesta

Kolme vuotta sitten huomasin olevani uupunut.

Minulle se tarkoitti tavanomaista syvempää väsymystä ja kroonista stressitilaa, ylikierroksilla käymisen tunnetta, jossa tavanomaiset rutiinit ja velvollisuudet aiheuttivat suunnatonta ahdistusta. Diagnoosi on omani.

Nyt minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Mieli tuntui jo vuosi sitten aiempaa virkeämmältä, lopulta kehokin tuntuu seuranneen perässä.

Millaisia vaiheita kolmeen vuoteen on mahtunut? Sen olen ainakin oppinut, että uupumuksesta toipuminen on prosessi, johon mahtuu monenlaisia vaiheita, edistystä ja takaiskuja.

1. Havahtumisen hetki. Joskus tarvitaan pysäyttävä tapahtuma, joka saa ihmisen huomaamaan tilanteensa. Viesti voi tulla ulkoapäin tai ihmisen sisältä; se voi olla esimerkiksi tapaturma, sairaus, riita tai ero. Itselleni se oli yksi paniikkikohtaus. Olennaisinta on tunnustaa tilanne ja ymmärtää, että samalla tiellä jatkaminen on mahdotonta. Tarvitaan päätös laittaa oma hyvinvointinsa etusijalle.

2. Avun pyytäminen ja delegointi. Alkumetreillä tärkeää on akuutin kuorman purkaminen, jotta taakkaa ei ainakaan kerry enää enempää ja jotta voi alkaa levätä enemmän. Kaikkea ei voi tehdä itse, ainakin minun oli pakko opetella pyytämään apua. Samalla on ehkä tilaisuus tunnustaa toisillekin se, missä on menossa, ja puhua tilanteestaan ääneen muille.

3. Luopuminen. Yleensä uupuneen elämässä on jotakin liikaa. Töitä, harrastuksia, kotitöitä, raskaita ihmissuhteita, lasten tai vanhempien hoitamista, suunnitelmia, menoja kalenterissa. Jostain on opeteltava vähentämään, ja jotta toipuminen pääsee liikkeelle, se kannattaa tehdä mahdollisimman pian. Jos vielä ajattelet, että et voi luopua mistään, koska sinua tarvitaan kaikkialla, olet kohta entistä syvemmällä suossa – ja sitten et ole tekemässä enää mitään. Kyseenalaista omat ajatuksesi, että et voisi luopua jostakin tai jättää jotakin väliin.

4. Elämäntapojen muuttaminen toipumista tukevaksi. Uupumus on vahva viesti siitä, että elimistösi ei voi hyvin. Ensimmäisenä kiinnittäisin huomiota unen laatuun ja määrään, seuraavaksi ravinteikkaaseen ruokaan ja säännölliseen ruokailurytmiin, sitten kehoa kuuntelevaan liikuntaan. Elimistölle stressiä voivat tuottaa yhtä lailla liian rankka treeni kuin myös liikkumattomuus. Yhdelle muutos voi siis tarkoittaa tahdin hiljentämistä ja määrän vähentämistä, toiselle taas lempeän liikunnan aloittamista vaikkapa muutamalla metsäkävelyllä viikossa. Itse jouduin luopumaan salitreenistä, joten keskityin kävelylenkkeihin ja joogaan. Vasta muutama päivä sitten kävin ensimmäistä kertaa salilla uupumuksen jälkeen.

5. Syvällinen itsetutkiskelu. Kun akuutti hätä on hoidettu ja toipuminen on jossain määrin alkanut, on hyvä alkaa tarkastella sisintään. Se voi tapahtua ystävien kanssa keskustelemalla, terapiassa, kirjoittamalla. Itse kirjoitin muistikirjakaupalla ja pohdin, mitä ovat olleet uupumukseen johtaneet ajatus- ja toimintamallit. Mikä elämässäni ja toiminnassani saa minut uupuneeksi? Miksi toimin niin? Mikä minulle on elämässä tärkeintä? Millaisten arvojen mukaan olen todellisuudessa elänyt? Omalla kohdallani ongelma löytyi jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Uskoin, että aina pitää olla hyödyllinen. Uskoin, että vasta saavutusteni myötä olen tarpeeksi.

6. Uusien uskomusten opettelu. Kun uupumuksen ydinsyy on paikallistettu, voit alkaa pohtia, millaisten uskomusten mukaan haluaisit alkaa elää tästä eteenpäin. Millaiset uskomukset tukisivat toipumistasi? ”Minulla on lupa levätä.” ”Olen riittävän hyvä tässä ja tällaisena kuin olen.” Mikä onkaan se sinulle tärkeä uusi uskomus, muistuta itseäsi siitä usein.

7. Uusien toimintamallien opettelu. Uupumusta aiheuttavat uskomukset heijastuvat usein käytännön elämässä toimintamalleina, jotka haittaavat hyvinvointia. Itselläni oli aamuisin niin kiire töiden pariin, etten ”ehtinyt” syödä aamupalaa. Tein töitä niin myöhään, että oli vaikea nukahtaa. Lepäsin niin vähän, että keho ei ehtinyt palautua rasituksista. Kolme vuotta olen nyt opetellut, miten viettää rauhallinen aamupalahetki, sulkea työsähköposti ajoissa tai jättää keskeneräinen työ odottamaan seuraavaa päivää. Usein jo onnistunkin!

8. Stressin aikaansaamien muutosten korjaaminen kehossa. Krooninen stressi vaikuttaa elimistöön monin tavoin. Suosittelen tarvittaessa käyntiä esimerkiksi funktionaalista lääketiedettä harjoittavan lääkärin luona. Itseltäni löytyi stressin jäljiltä muun muassa kilpirauhasen vajaatoiminta ja puutostiloja. Niiden asianmukainen hoito on kohentanut oloa ratkaisevasti.

9. Ylimääräisten asioiden karsiminen elämästä. Akuutissa vaiheessa asioista luopuminen tarkoitti sitä, että jätin ”vähiten pakolliset” hommat pois ja varasin hieman aikaa lepäämiselle. Myöhemmin tilan tarve ja sen luominen elämään ovat jatkuneet sitäkin radikaalimmin. Kun voimat lisääntyivät, aloitin kodin raivauksen. Tavaroista luopuminen on tuottanut valtavasti lisää energiaa. Lakkasin tekemästä lupauksia, jotka eivät tuntuneet oikeilta. Opettelin sanomaan ei. Nykyään pidän kalenterin sen verran väljänä, että sitä katsoessa olo tuntuu hyvältä. En enää haali elämääni asioita, vaan nautin tyhjästä tilasta.

10. Itsensä näkeminen uudella tavalla. Ihminen helposti määrittelee itsensä tekemistensä kautta. Ratkaisevaa toipumisessa onkin se, että opettelee hyväksymään ja arvostamaan itseään muuten kuin suorituksista ja saavutuksista käsin. Olet arvokas yksinkertaisesti siksi, että olet!

 

Mikäli koet haasteita itsesi hyväksymisen ja arvostamisen kanssa, olet tervetullut työstämään asiaa intuitiivisen kirjoittamisen avulla. Neljän viikon kirjoittamishaaste ”Written selfie – kaunein tarina Sinusta” alkaa 21.1.2015. Ilmoittautuminen on käynnissä. Tule mukaan!

Kuvat: 123rf.com

Suorittaminen ei lähde suorittamalla

Minulle tuli valmennettavaksi monilla mittareilla menestynyt, kunnianhimoinen ja tunnollinen yrittäjä. Hän oli kuitenkin stressaantunut ja väsynyt. Saadakseen haluttuja tuloksia aikaan hän oli tottunut tekemään paljon asioita nopeassa rytmissä.

Toimintamalleillaan hän oli saavuttanut paljon, mutta samalla tekemisen intensiteetti ja sen taustalla olevat uskomukset olivat saaneet hänet siihen tilaan, että hän oli avun tarpeessa.

Valmennusprosessin alkaessa ymmärsin pian, mistä ongelmat johtuivat. Ylisuorittamisen malli oli saatava lempeästi ohjattua tarkoituksenmukaisempaan suuntaan.

Haaste tuli vastaan, kun aistin, että valmennettavani odotti myös valmennusprosessilta samaa intensiteettiä, johon hän oli muuallakin tottunut. Hänen maailmassaan parhaat tulokset syntyivät tekemällä enemmän, paremmin tai nopeammin. Kun en antanutkaan hänelle liutaa haastavia kotitehtäviä, vaatinut tai puskenut häntä, hän koki alkuun valmennuksen tehottomaksi.

Jo Einstein mainitsi aikoinaan, että ongelma ei lähde samalla ajattelulla, jolla se on syntynyt. Henkilökohtaisessa kehittymisessä se tarkoittaa usein sitä, että jos jokin asia tuntuu mielessäsi tutulta ja helpolta, saat luultavasti aikaan samoja tuloksia kuin ennenkin. Mieli pyrkii löytämään mukavuutta ja välttämään kipua, joten monesti vanha ajatusmalli on mielelle turvallisin, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä parhaita tuloksia tuottaisikaan.

Jos olet tyytyväinen tuloksiin, jatka ihmeessä samalla ladulla kuin tähän asti ja nauti siitä. Jos taas haluaisit saada elämääsi hyödyllisempiä käyttäytymismalleja, miellyttävämpiä tunnetiloja, toimivampia ihmissuhteita tai parempia elinolosuhteita, muutos kannattaa aloittaa omista ajatuksista asti.

Ajatusmallien muuttamista voisi verrata muihin elämäntapakorjauksiin, vaikkapa liikunnan aloittamiseen tai ruokavalion parantamiseen. Ensimmäiset treenit saavat sykkeen korkealle ja lihakset jumiin. Terveellinen ruoka saattaa aluksi laittaa vatsan sekaisin. Mielikin voi reagoida detox-oirein. Terveellisemmät ajatusmallit tuntuvat ehkä aluksi oudoilta yksinkertaisesti siksi, että ne ovat uusia ja vieraita. Saatat ehkä jopa ajatella, että uusi tapa ei ole sinua varten. Mutta kun keho ja mieli tottuvat, ne myös kiittävät.

Ymmärrän valmennettavaani enemmän kuin hyvin. Kun on vuosikausia tai jopa -kymmeniä paahtanut suorittamismoodissa, hidastaminen saattaa konkreettisesti sattua. Vaikka järjen tasolla tietäisi, mikä itselle on hyväksi, tunne kiljuu toista. Keho on tottunut jännittyneisyyteen, mielen rentoutumislihakset eivät ehkä ole saaneet harjoitusta sitten lapsuusvuosien. Kun ne laittaa ensimmäisen kerran hommiin, ne huutavat hoosiannaa. Vieressä säännölliseen treeniin tottuneet kontrolli- ja pyrkimismuskelit ihmettelevät hetkellistä työttömyyttään.

Sama tuska voi koskea vaikkapa sitä hetkeä, kun opettelee vetämään rajoja ja sanoo ensimmäisen kerran EI. Mutta epämukavuuden tunteesta ja sisäisen äänen vastusteluista pääsee yli. Uudet ajatus- ja toimintamallit ovat aikuisenkin opittavissa.

Suorittamista ei voi lopettaa suorittamalla itsensä kehittämistä mahdollisimman tehokkaasti. Kun täydellisyyden tavoittelija haluaa päästä eroon perfektionismista, hänen on opeteltava hyväksymään, että prosessi ei etene täydellisesti. Juju on juuri siinä, että hänen ei tarvitse yrittää noudattaa jokaista saamaansa vinkkiä sataprosenttisen oikein. Monesti tärkein oppiläksy ei olekaan tehtävä, joka sinulle annetaan, vaan se, kuinka suhtaudut itseesi sitä tehdessäsi. Ja kun opit olemaan itsellesi lempeämpi ja hyväksyvämpi suoritustasosta riippumatta, olet jo pitkällä.

Kun haluat tutkiskella ajatuksiasi ja uskomuksiasi kirjoittamalla sekä löytää entistä paremman tasapainon tilan elämääsi, olet tervetullut Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 15.10.2014. Ilmoittautua voi vielä 16.10. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan nyt!

Elämää uupumuksen jälkeen (sitä kutsutaan vuoristoradaksi)

Olen kirjoittanut monta kertaa uupumisesta sekä siihen johtaneista ajatusmalleista. Nyt, pari vuotta uupumushuippuni jälkeen, alan paremmin nähdä metsää puilta ja pystyn hahmottamaan, millaisia vaiheita toipumiseeni on kuulunut.

Tilanteen tunnustaminen ja hyväksyminen alkoi maaliskuulta 2012 hetkestä, josta kirjoitin artikkelissa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta. Tuo paniikinomainen tila oli se halko otsaan, joka sai minut tajuamaan tilanteeni. Siitä alkoi kalenterin raivaaminen, tekemisen vähentäminen ja sen oivaltaminen, että NYT täytyy muuttaa jotain, muuten olen kaatopaikkakunnossa. Aloin opetella ein sanomista ja sitä, ettei kaikkeen tarvitse lupautua ja tarjoutua.

Sitten tuntui kuitenkin, että aikoihin ei tapahtunut mitään. Kevensin töitä ja pidin kunnon kesäloman, mutta mitään dramaattista muutosta mielessäni ei tapahtunut. Saatoin hetkittäin tuntea oloni astetta kevyemmäksi ja satunnaisesti saatoin itkeä puhdistavasti, mutta todellisuudessa olin vuosien ylitekemisen jälkeen niin turtunut, että kesti pitkään, että aloin tuntea edes väsymystä, saati mitään muuta.

Ihan niin kuin iso jäämöhkäle tuotaisiin aurinkoon: ei se saman tien muutu vedeksi. Helteessäkin sulaminen vie aikansa – niin myös uupuneen toipumisen alkaminen kuorman kevennyttyä.

Lisäksi elämässäni oli samaan aikaan menossa avioeroprosessi. En edes tajunnut, miten suuri henkinen kuorma se oli. Minähän olin tottunut siihen, että vain konkreettinen tekeminen on ”jotain” – vaikka suurien päätösten tekeminen, asioiden keskeneräisyys ja luopumisen prosessointi voivat olla henkisesti vähintään yhtä väsyttäviä kuin töistä täysi kalenteri. Kuvaavaa oli, että koko tuon ajan nukuin huonosti, heräsin joka yö vähintään pari kertaa, ja heti kun eroasia saatiin päätökseen, aloin välittömästi seuraavasta yöstä alkaen nukkua yöt kunnolla.

No niin, sitten kohti täydellistä tasapainoa? Just joo. Eihän tämä lysti kerralla ihan putkeen mennyt. Seurasi reilun vuoden mittainen vuoristorata.

Kun tulipalo on sammutettu, syntyy helposti harha, että asiat ovat jo hyvin. Niinpä uupumushuipun jälkeenkin onnistuin vielä tekemään pari turhan tiivistä työjaksoa. Niistä jälkimmäinen viime keväänä sai minut jälleen ylikierroksille ja yliväsyneeksi (yhtä aikaa) – ja ihan itse itselleni asettamieni vaatimusten takia. Lisää halkoja otsaan, kun ei muuten tajua… ja taas opeteltiin hiljentämistä. Aloin tulla entistä paremmin tietoiseksi suorittamisen taustalla olevista uskomuksista ja ajatusmalleista.

Mitä uupuminen tekee ihmiselle?

Kun on kerran (tai pari) käynyt väsymyksen pohjalla, stressinsietokyky putoaa dramaattisesti. Aivan kuin olisi silta, jonka päälle on vuosikausia ladattu kuormaa, ja se kestää ja kestää ja kestää, kunnes jonain päivänä rakenteet pettävät – ja kun silta romahtaa, ei ole enää mitään, jonne astua askeltakaan. Uutta siltaa ei rakenneta muutamassa viikossa.

Sitten kun aloin tuntea jotain, huomasin, että en pystynyt enää melkein mihinkään. Se loputtomaksi luulemani kaivo, josta olin ammentanut tahdonvoimaa vuosien ajan, oli totaalisen tyhjä. Pienetkin merkinnät kalenterissa ahdistivat ja kavereiden heittämät ideat tuntuivat vaatimuksilta, jotka saivat minut purskahtamaan itkuun. En aikoihin jaksanut sietää ympäristössäni juurikaan konkreettisia ärsykkeitä, kuten ääniä tai hälinää. Tarvitsin loputtomasti omaa aikaa ja tilaa, ja mukavienkin ihmisten kanssa seurustelu sai minut hetkessä väsyneeksi. Aloin saada inhonväristyksiä sanoista tehokkuus ja tuottavuus. (Saan edelleen.) Tulosten sekä pinnallisen, egopohjaisen toiminnan merkitys oli yhtäkkiä oman hyvinvoinnin menettämisen rinnalla aika lailla toisarvoista.

Lisäksi piti aidosti alkaa keskittyä kehon lempeään ja pitkäjänteiseen huoltamiseen. Henkinen väsymys on fyysisesti kuluttavaa, joten kroppani oli käyttänyt prosessin aikana lähes kaikki mahdolliset tarpeelliset varantonsa loppuun. Näiden vahinkojen korjaaminen (kuten kilpirauhas- ja lisämunuaisongelmat sekä puutostilat) on ollut menossa jo kohta vuoden ja se jatkuu edelleen, ehkä pitkäänkin.

Mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa voiton puolella. Viimesyksyinen irtipäästämisen vaihe auttoi osaltaan tekemään minusta kuin uuden ihmisen. Kun en yrittänyt rutistaa mitään väkisin, aloin muutaman kuukauden päästä löytää taas aitoa innostusta, iloa ja jaksamista sisältäni. Vähitellen pääsin taas kiinni tekemiseen ja ideoiden toteuttamiseen. Innostus on näkynyt myös tuloksissa.

Tekeminen ja oleminen tasapainoon

Nyt opettelen tekemisen ja olemisen tasapainoa lyhyemmällä aikajänteellä kuin ennen. En enää halua, että unohdun suorittamaan tolkuttoman pitkiksi ajoiksi niin, että sen jälkeen on taas pakko levätä kuukausia. Huomaan, että minulla on yhä taipumus uppoutua töihin, kun oikein innostun, ja minusta tuntuu vaikealta jättää mitään kesken.

Tavoitteena on, että minun ei enää tarvitse olla niin pitkää pätkää kummassakaan moodissa, tekemisessä tai olemisessa, vaan voin vaihdella niiden välillä sujuvasti päivän tai viikon aikana. Voin innostua ja päästää irti. Voin saada hetkessä paljon aikaan ja sitten taas relata. Hetkittäin tämä sujuu jo.

Aiemmin reseptini oli ”tavoite – suunnitelma – tekeminen – tulos”. Nyt luotan yhdistelmään ”intuitio – rentous – luovuus – luottamus – tekeminen”. Tästä seuraa tuloksia, jos on seuratakseen. Ensimmäiset kokemukset täysin fiilispohjaisesta etenemisestä myös yrityksessäni ovat tosi lupaavia. Niistä myöhemmin lisää.

Kuusi uupumista edistävää uskomusta uupumisesta

Tuntuu, että olen jauhanut loppuunpalamisesta enemmän kuin kotitarpeiksi. Aihe tuntuu kuitenkin olevan erittäin ajankohtainen. Siellä täällä tuolla näkee ja kuulee ystävistä, joiden puheenaiheet koostuvat lähinnä kiireestä, työlistoista ja täysin vinoutuneesta työnteon ja lepäämisen suhteesta.

Moni uskaltaa jo myöntää, että väsyttää. Moni ei.

Ovatko läheiset ehkä huomautelleet sinulle, että olisi syytä hiljentää? Oletko joskus lipsauttanut seuraavia vastaväitteitä?

”Kyllä tämä tilanne tästä kohta rauhoittuu.”

Jos se ei ole tähänkään mennessä rauhoittunut itsestään, mikä on todennäköisyys, että näin tapahtuu tulevaisuudessa? Jos vaihtoehdot ovat tilanteen rauhoittaminen omasta vapaasta tahdosta, tai pakon edessä siksi, että keho ja pää eivät kestä enää enempää, kumman valitset? Voin kokemuksesta kertoa, että tilanteissa on eroa.

Hassuinta on, että monen unelmaelämä sisältää paljon vähemmän työntekoa kuin nyt, ehkä paljon vähemmän kuin normaali 40-tuntinen työviikko. Mutta ajatellaan, että unelmaelämää voi alkaa elää vasta sitten, kun jokin tietty piste työelämässä tai omassa yrityksessä on saavutettu. No joo, ehkä taloudellinen tilanne ei vielä mahdollista kaikkien unelmien toteuttamista kerralla, mutta unelmaelämä olisi paljon lähempänä, jos vähentäisi työntekoa jo nyt.

”Ei tänne nukkumaan ole tultu – haudassa ehtii sitten levätä.”

Kuinka nopeasti haluat sinne hautaan oikein päästä? Jos meitä ei olisi tehty (myös) nukkumaan, emme tuntisi moista mekanismia lainkaan. Koska tunnemme, sille on oma tarkoituksensa. Unen määrä ei ole se, joka erottaa saamattomat laiskurit onnistujista. Ehkä joskus oli se aika, kun jatkuvia 12–14-tuntisia työpäiviä pidettiin arvostettavina. Toivottavasti ei enää.

”No nyt vähän väsyttää, mutta lepään viikonloppuna/jouluna/kesälomalla.”

Jos arkikuormitus on jatkuvasti enemmän kuin ihminen kestää, nuo tyypilliset vapaat ja lomat eivät yleensä riitä mihinkään. Lisäksi vapaista ja lomista on kauhean paljon kivempi nauttia, kun jaksaa tehdä jotain kivaa, eikä niin, että kaikki aika menee palautumiseen. Lepääminen ja rentoutuminen on  superpaljon hauskempaa silloin, kun ei vielä keiku uupumuksen rajamailla.

”Hiljentää? Päinvastoin, minä haluan mennä vielä kovempaa!”

Tältä minustakin joskus tuntui. Silloin kun kone oli jo menossa ylikierroksilla lepikkoon, minä vielä pohdin, että haluaisin kehittyä, oppia ja saada hommat etenemään PALJON nopeammin. Ihmisen on joskus todella vaikea nähdä metsää puilta. Ei ollut ihan yksinkertaista huomata eikä varsinkaan hyväksyä, millainen oppimisen nopeus sekä saavuttamisen määrä ja laatu on mahdollista ja terveellistä. En tarkoita, etteikö ihminen voisi oppia nopeasti ja saavuttaa isoja juttuja pienessä ajassa. Kyllä voi. Mutta ainakin omalla kohdalla odotukset olivat kohtuuttoman korkealla verrattuna siihen, mikä on hyvinvoinnin ja tasapainoisen elämän kannalta järkevää.

”Hyvinvointi ja tasapaino? Plaah, ihan liian pliisua menestyjälle.”

Saat olla rauhassa tätä mieltä niin kauan kuin haluat. Mutta terveys hyppää yllättävän nopeasti arvoissa kärkipäähän, kun se ei olekaan enää itsestäänselvyys. Sen kyllä sitten huomaa.

”Ei MINULLE tapahdu mitään sellaista.”

Ei minullekaan pitänyt tapahtua. Luultavasti hyvin moni ylisuorittaja ajattelee pystyvänsä ihmeisiin. KUKAAN ei erityisesti suunnittele sitä, että minäpä teen niin paljon töitä ja stressaan niin kauan, että palan loppuun. ”SITKU olen burnoutissa, sitten lepään.”

On poikkeusyksilöitä, jotka lähes kestävät mitä vain. On myös poikkeusyksilöitä, jotka eivät kestä juuri mitään. Suurin osa meistä on keskivertoväkeä, joka kestää pitkään ja paljon (ihminen voi sietää voimakasta stressiä pitkiäkin aikoja) mutta EI loputtomiin.

Jos ei ajattele, että loppuunpalaminen on mahdollista myös minulle ja vastustaa mielessään kaikkea, mitä on tästäkin tekstistä lukenut, joutuu todennäköisesti menemään aika syvälle suohon, ennen kuin tilanteeseensa havahtuu.

Jos taas avaa mielensä sille vaihtoehdolle, että tämä voi sattua myös omalle kohdalle, alkaa ehkä nähdä merkkejä aiemmin. Tällöin myös suunnan muuttaminen ennen pahinta suonsilmäkettä on mahdollista – ja paljon helpompaa.

Ensimmäiset savumerkit ennen loppuunpalamista

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, millaisia oireita koin, ennen kuin tajusin, että olen menossa kohti uupumusta.

(Uusille lukijoille tiedoksi, että kävin liiallisen työnteon aiheuttamassa väsymyksen pohjapisteessä 1,5 vuotta sitten. Lisää postauksessa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta.)

Hiton hyvä kysymys. Muistan seuraavanlaisia oireita, joita alkoi esiintyä kutakuinkin tässä järjestyksessä:

1) Jatkuva huoli ja pelko siitä, että en tee joka hetki jotain hyödyllistä ja tuottavaa. Koska ”menestyksen eteen täytyy tehdä paljon töitä ja AINA voi tehdä vielä enemmän”, eikö niin? Jos jouduin tekemään jotain, mikä ei edistänyt senhetkisiä tavoitteitani, ahdistuin.

2) Jatkuva huoli ja pelko siitä, että sairastun. Koska olen yrittäjä, ja minulla ei ole sijaista, ja olen siten korvaamaton, ja maailma luonnollisestikin lakkaa pyörimästä, jos en ole pariin päivään työkykyinen.

3) Unihäröt. Aloin heräillä aamuöisin. Valvoin tunnin puolitoista miettien jotain mitättömän pientä työasiaa, sitten nukahdin taas ja heräsin kellonsoittoon aivan tokkurassa. Tai sitten en pystynyt aamulla nukkumaan tiettyä kellonaikaa myöhempään riippumatta siitä, miten myöhään olin illalla valvonut. Stressin vaikutukset uneen eivät välttämättä tarkoita nukahtamisvaikeuksia. Ei minulla ollut mitään vaikeuksia nukahtaa illalla.

4) Alkavan flunssan oireet. Tunsin usein, että olen varmaan kohta tulossa kipeäksi. En yleensä tullut, mutta pelkkä huoli riitti lisäämään stressikierroksia entisestään (ks. kohta 2.). Nyt arvaan, että elimistöni yritti vain kertoa, että mitä jos lepäisit, etkä TAAS menisi iltayhdeksäksi ratsastamaan 12 tunnin työpäivän jälkeen, kuten jo neljänä iltana tällä viikolla. (Tämä on toki vain arvailua.)

5) Satunnaiset itkupotkukohtaukset. Vastoinkäymisten kohdalla saatoin reagoida rajusti. Tuntui siltä, että nyt romahdan. En yleensä raivonnut, itkin vain tolkuttomasti ja epätoivoisesti. Tääkinvielä! Mäenvaanmilläänkestäbyäääh! (Sympatiat lähipiirille, lav juu!)

6) Asiat alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Pienet asiat muuttuivat yhtäkkiä vuoren kokoisiksi. Pystyin sujuvasti viimeistelemään kirjaa ja perustamaan uutta yritystä, mutta siinä ohessa muun muassa ruokakaupassa käynti sai minut hyvin ahdistuneeksi. Suoriuduin kauppaan aina ennemmin tai myöhemmin, mutta se tuntui käsittämättömän vaikealta.

Yksittäisinä ilmiöinä nämä eivät silloin tuntuneet vielä maailmanlopulta, mutta nyt tajuan, millainen oireiden vyyhti kyseessä on ollut. Näiden kautta päädyttiin hetkeen, jolloin oikeasti romahdin. Kokemuksiin palaaminen ei suoraan sanoen tee oloani kovin hyväksi. Ajattelin kuitenkin, että ehkä joku tunnistaa oireita omalla kohdallaan ja osaa painaa jarrua sekä kääntää kurssia ennen kuin putoaa ojaan.

Mutta nyt keitän kupin teetä ja ajattelen menneiden mörköjen sijaan paaaljon parempia, miellyttävämpiä ja rennompia ajatuksia 🙂

Jos et lepää nyt, lepäät myöhemmin korkojen kanssa

Jatkan suorittamisaiheesta. Jostain syystä se on erityisen lähellä sydäntäni.

Muistan kolme vuoden takaa hetken, jolloin havaitsin, että töitä alkaa olla turhan paljon. Totesin mielessäni silloin, että kyllä vuoden verran rutistaa täydempiäkin päiviä, levätään sitten näiden projektien jälkeen. En levännyt.

Kokemukseni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että ihmisellä levon ja rentoutumisen tarve on vakio. Yksilöiden ja elämäntilanteiden välillä se toki vaihtelee.

Pointti on kuitenkin se, että jos lepäämiseen ei ota aikaa NYT, sama määrä rentoutumista ja lepoa tulee suorittaa (hah :)) joskus myöhemmin. Paitsi tietysti jos stressi on pitkään ehtinyt tehdä tuhoja elimistössäsi, lepo tulee suoritettavaksi korkojen kera. Ja silloin ei välttämättä enää kysytä, onko töissä/firmassa/projektissa/perheessä nyt siihen juuri sopiva hetki.

Esimerkki: 

Jokaiselle voisi olla terveellistä, että päivittäin olisi yksi (1) tunti vapaata aikaa, joka ei sisällä työtä, työmatkoja, kotihommia, omia harrastuksia, lasten viemistä harrastuksiin tai muutakaan tekemistä. Vain vapaamuotoista olemista.

(Laskelma ei perustu mihinkään tutkimukseen eikä sisällä arviota siitä, pidetäänkö viikonloppuvapaita tai vuosilomia vai ei – se on ainoastaan kirjoittajan heitto, että tunti pysähtymistä päivässä on sekä keholle että mielelle äärimmäisen arvokasta. Joskus enemmänkin voisi tehdä terää.)

Sitten elämässä tulee vastaan vuoden mittainen työ-, remontti-, kirjankirjoitus- tai muu rypistys, jolloin päätetään ahkeroida oikein huolella. Tunti pysähtymistä jää huomaamatta tai tarkoituksella pois päivärutiineista.

Vuoden kuluttua lepovajetta on 365 tuntia. Työviikoiksi jaettuna kyse on melkein kymmenestä (10) viikosta. Kuinka moni on tiukemman vuoden jälkeen levännyt kymmenen viikkoa putkeen (ellei syystä tai toisesta ole ollut pakko)? Niinpä.

Entä kuinka paljon pidemmäksi levon tarve venyy, jos jatkuva stressitila on aiheuttanut muutoksia kehon toimintaan? Siinä ei neljän viikon vuosiloma juuri lämmitä.

Nyt saa älähtää, että tämä on vain ajatusleikkiä. Totta. Tämä on karkeaa arvailua ja mutkien vetämistä suoraksi.

Mutta kaikesta nykyisestä stressi- ja masennusälämölöstä huolimatta epäilen, että emme vielä ollenkaan tiedä, kuinka suuri osa sairauksista ja pahoinvoinnin oireista oikeastaan johtuukaan jatkuvasta stressistä.

Itseltäni tutkitaan parhaillaan kilpirauhasen ja lisämunuaisten toimintaa. On varsin todennäköistä, että pitkäaikaisen stressin tuottama korkea kortisolitaso on saanut aikaan lisämunuaisten uupumista ja kilpirauhasen toiminnan hidastumista*. Kunnollinen treenaaminen ei ole sujunut aikoihin, koska väsyn herkästi ja palaudun hitaasti.

Nyt opettelen olemaan itselleni lempeä, vaikka välillä tuntuu, että tekemiseni tahti on pudonnut murto-osaan aiemmasta. Luulen, että maksan vielä jonkin aikaa korkoja monen vuoden rutistamisesta. Katri, olet tehnyt vähäksi aikaa ihan riittävästi.

*Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lämpimästi ystäväni Kaisa Jaakkolan kirjoja Hormonidieetti ja Hormonitasapaino.

Suorittaminen – oleminen 6–0 (mutta onko oleminen saanut edes mahdollisuutta?)

Olen viime vuosina käyttänyt pääosan ajastani sellaisten asioiden tekemiseen, joista pidän hurjan paljon. Mutta tarinan MUTTA tulee heti tässä kohtaa.

Saan kicksini nimenomaan TEKEMISESTÄ. Siitä että olen aktiivinen ja tehokas. Olennainen lisäpotku tulee siitä, että saan jotain aikaan – eli SUORITTAMISESTA. (Tekeminen ilman järkevää ja hyödyllistä lopputulostahan on ihan yhtä tyhjän kanssa, duh.)

Kirsikka oravanpyöräkakkusen päällä on tietysti se, että edes valmiiksi saaminen ei riitä, vaan lopputuloksen olisi myös syytä olla erittäin hyvä ellei TÄYDELLINEN. Muu nyt ei vaan käy.

Se nyt on jo kuitenkin tiedossa, mitä tästä lystistä pidemmän päälle seuraa. Oli tekeminen kivaa tai superkivaa, liika on silti aina liikaa.

Olen pitkään purkanut mieleni kiemuroista suorittamiseen kannustavia tai käskeviä ajatusmalleja ja uskomuksia. Taustalta on löytynyt yleistä riittämättömyyden tunnetta sekä (taloudellista) turvattomuutta ja epäluottamusta.

Ehkä haitallisimpia päätelmiä ovat vastaavuussuhde ”minä = tekemiseni” sekä syy-seuraus-suhde ”en tee mitään > en ole mitään”.

Ikään kuin ihminen olisi vain titteli, tutkinto, valmistunut projekti, innovaatio, urheilutulos tai muu saavutus. Jepjep.

Aloin purkaa uskomustani kysymällä, arvotanko minä itse läheisiäni heidän ulkoisten saavutustensa perusteella. Enpä juuri. Kyllä olennaisemmiksi kriteereiksi nousevat ns. sisäiset saavutukset: kun ihminen on onnellinen, tasapainoinen ja linjassa itsensä kanssa, hän välittää hyvää oloa myös lähiympäristöönsä.

Kun olen käynyt ystäväni kanssa teellä, en luultavasti muista tapaamisesta hänen supersankaritekojaan työrintamalla, mutta muistan, miten hyvä olo minulle jäi hänen kanssaan vietetystä ajasta. Tärkeämpää on se, mitä hän minulle ON ja mitä minä voin OLLA hänelle. Ei se, mitä hän saa TEHTYÄ ja SUORITETTUA.

Ehkä voisin suhtautua itseeni samalla tavoin…

Moni kaltaiseni suorittaja sanoo, ettei viihdy paikallaan tai että ”pelkkä oleminen sovi minulle”. Samaan aikaan monet suorittavat itsensä sairaiksi asti.

Ilmeisesti sairastaminen sopii paremmin kuin pelkkä oleminen. Vapaa-aikanakin päivät ovat aamusta iltaan asti ohjelmoituja. Häpeällisin mahdollinen vastaus tiedusteluun ”Mitäs olet tehnyt tänä viikonloppuna?” on ”En yhtään mitään”.

Seuraava kysymys (myös itselleni) on tässä kohtaa se, että mitä kamalaa paikallaan ollessa tapahtuu.

Tulee levoton olo? Varmasti. Ei ihme, jos keho ja mieli ovat tottuneet johonkin aivan muuhun kuin olemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se ”muu” olisi niille hyvästä. Tuleehan tupakoitsijallekin vieroitusoireita, kun tupakoinnin lopettaa.

Tulee ikäviä ajatuksia ja fiiliksiä? Jos näin käy, olisikohan silloin hyödyllisempää kohdata ja käsitellä ne kuin paeta niitä jatkuvaan suorittamiseen? Ehkä olemista kannattaa joskus kokeilla sen verran kauan, että suorittamisen jälkeiset vieroitusoireet ehtivät mennä ohi.

Tuli nyt vain mieleen.

Nyt on kesä, työkiireeni ovat helpottaneet, jatkan olemisharjoituksia.

Heti kun olen saanut tämän blogipostauksen julkaistua.

Armeijakuri SEIS! Ja LEPO!

Olen viimeksi lomaillut kuusi viikkoa putkeen lukion ensimmäisen luokan jälkeen, 18 vuotta sitten. Nytkin olo tuntuu ihan epätodelliselta. Miten tämä nyt on muka mahdollista?

Elämässäni on ollut paljon armeijamaista kuria. Eläimistä huolehtiminen on yli 20 vuoden ajan rakentanut päiviini tietyt raamit. Yrittäjyys on tuonut velvollisuuden tunteen, että jatkuvasti on oltava töissä. Olen tottunut ajatukseen, että enimmäkseen TÄYTYY tehdä jotakin hyödyllistä. Päiväunien ottaminenkin tuntuu elämänhallinnan menettämiseltä – vaikka olisi vapaapäivä.

Täytymisestä on tullut jonkinlainen huume. Kun on tehnyt monta 12-tuntista työpäivää putkeen, saatan vapaailtana ihmetellä, mitähän minä teen koko illan. Lisäksi en meinaa sietää asioiden keskeneräisyyttä. ”Jos teen tänään vielä tämän ja tuon, olen saanut enemmän valmiiksi ja – tadaa! – huomenna on vähemmän tekemistä.” As if. Aina on jotain kesken.

Huumeesta irrottautuminen tuo esiin vieroitusoireita. Tietoinen mieleni haluaisi vielä tehdä sitä, missä se on hyvä, eli tehdä ja suorittaa. Arkisissa rutiineissa pitäytyminen tuo hallinnan ja turvallisuuden tunnetta. Voinko olla melkein puolitoista kuukautta irti kaikesta tutusta, jonka ympärillä elämäni pyörii? Mitä jos en olekaan heti vastaamassa jokaiseen puheluun ja sähköpostiin?

Ehkä pelkään, että jos päästän irti ja eksyn sivupolulle, en löydä enää koskaan takaisin. Hukun tänne viidakkoon, lakkaan vastaamasta puhelimeen, kadotan kalenterini ja jätän veroni maksamatta. Ai kauhistus!

Ehkä ei tapahdu mitään. Ehkä olisi aika uskaltaa hellittää.

Retriittikohdetta etsiessäni surffailin ensin intialaisten ashramien sivuilla. Mutta en halunnut minnekään, missä TÄYTYY herätä puoli neljältä meditoimaan ja olla hiljaa käskystä. Kuria on elämässäni ollut jo riittävästi. Vajaan kahden päivän kokemuksen perusteella tiedän olevani oikeassa paikassa. Täällä kaikki haluamani on mahdollista, mutta mikään ei ole pakollista.

Tasapainon etsijää hymyilytti, kun ensimmäisenä iltana tasapainoilin itseni hyvin kapeita ja epäsymmetrisiä portaita pitkin ullakkodormiin 🙂

Koko ympäristö kannustaa heittäytymään ja hellittämään – myös konkreettisesti. Pesulla käydessä en normaaleilla standardeillani mitattuna keksi ainuttakaan paikkaa, johon voisi laskea hammasharjan niin, että sitä uskaltaisi vielä käyttää, mutta silti on uskallettava. Mennessäni nukkumaan en tiedä, mitkä kaikki otukset nurkissa rapisevat, mutta silti on rentouduttava, jotta voi nukahtaa.

Kotiympäristössä myös epämukavuus- tai vaaratekijät ovat suurin piirtein tiedossa. Täällä en tiedä, ovatko potentiaaliset ongelmat suuruusluokkaa hyttynen vai hyökyaalto. Opettelen luottamaan.

Eilen, ensimmäisen kokonaisen päiväni iltana, täällä vietettiin buddhalaista juhlaa nimeltä Loi Krathong, Festival of Letting Go. Loi Krathongin ja täydenkuun kunniaksi järjestettiin erityinen meditaatio, jonne pukeuduttiin valkoisiin. Meditaation jälkeen saimme kukkakranssit symboloimaan jotakin, josta kukin halusi luopua. Kransseihin kiinnitettiin pienet kynttilät, ja ne lähetettiin jokea pitkin mereen.

Parempaa aloitusta en olisi täällä vietetylle ajalle voinut kuvitella. Meditaatiossa oli lämmin rento tunnelma, ja sen myötä sain itsessäni liikkeelle jotakin uutta. Sitä paitsi sisäinen suorittajani ui nyt jossakin tuolla valtameressä.