Suojakuori ei estä haavoittumasta

Lapsena minua kiusattiin koulussa, ja koin lukuisia pahan mielen hetkiä. Hetkiä, jolloin itkin, kun toisten sanat satuttivat. Mutta myös hetkiä, jolloin päätin, että minähän en itke.

Päätös tuntui silloin vahvalta ja ainoalta oikealta. Ikään kuin olisin pukenut ylleni panssarin, jota kavereiden sanomiset eivät läpäisseet. Oman sotahaarniskani. Vuosi vuodelta se muuttui vahvemmaksi ja vahvemmaksi.

Tosiasiassa panssari ei estänyt minua haavoittumasta. Se oli kuin puudutusaine, joka esti minua kohtaamasta pahinta tuskaa, mutta haavat syntyivät silti.

Ihmisen mieli pyrkii välttämään kipua. Siksi sillä on monenlaisia suojamekanismeja, jotka auttavat kohti miellyttävämpää tai edes siedettävämpää olotilaa.

Mutta joka kerta, kun päätät olla kohtaamatta jotakin tunnetta, puet yllesi suojakuoren. Se on kuin jähmeästä materiaalista tehty kokovartalohaalari, joka ei todellakaan istu päällä mukavasti, mutta se palvelee siinä hetkessä ja suojaamistarkoituksessa kelvollisesti. Et pääse tuntemaan ihosi pehmeyttä tai kuuntelemaan kehosi viestejä, mutta se ei tunnu silloin olennaiselta. Pääasia, että selviytyy.

Vähitellen haalari alkaa kuitenkin hiertää. Ehkä kerroksia kertyy vähitellen uusia. Joka kerta, kun uskot ulkopuolelta tulevia odotuksia ja yrität sovittautua niihin, puet itsellesi uuden suojakuoren. Joka kerta, kun annat itsesi ymmärtää, että et ole riittävän hyvä sellaisena kuin olet, kiskot taas uutta kerrosta yllesi.

Uudet suojakerrokset vaikeuttavat luontaista liikkumistasi entisestään. Ne estävät sinua näyttämästä mitään itsestäsi ulospäin. Kosketus positiivisiinkin tunteisiin heikkenee: jos et halua kerran tuntea, et sitten tunne enää oikein mitään. Alun perin hyvässä tarkoituksessa käyttöön otettu mekanismi ylenpalttisesti käytettynä tekee pahimmillaan ihmisestä robotin, joka on ohjelmoitu miellyttämään jatkuvasti muita sekä reagoimaan toisten tarpeisiin ja odotuksiin, jotta ei kokisi enää enempää ikävyyttä. Jotta olisi tarpeeksi. Lopulta yhteys omaan sisimpään ja omiin tarpeisiin on kokonaan poikki.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla ikuisesti. Yhteys on sisäisen työn, hoitavien ja rakastavien ihmissuhteiden sekä ehkä myös ulkopuolisen avun kautta palautettavissa. Useimmat haavatkin paranevat, kun niihin vain uskaltaa kurkistaa. Puhdistaminen kirvelee hetken, ja tunteiden kokeminen voi toki olla pelottavaa – mutta niin saakin olla. Pelkokin on vain inhimillistä.

Jossain kohtaa kuitenkin huomaa, että eivät tunteet sittenkään tapa, päinvastoin. Pahan olon vastustaminen ja vahvuuden näytteleminen vievät paljon enemmän energiaa kuin tunteiden hetkellinen kohtaaminen ja hyväksyminen. Itku puhdistaa ja se varmasti loppuu aikanaan.

Toivon, että vielä joskus tunteiden käsittelemisen merkitys ymmärretään tässä maailmassa aivan eri tasolla ja tavalla kuin nyt. Tunteista lähtee aivan kaikki.

”Kyllä minä kestän” – ja muita tapoja turruttaa tunteensa

Ensin on pieni, viaton lapsi. Hän on aidosti avoin kaikelle, uskaltaa tuntea ja näyttää tunteensa avoimesti.

Harmin aiheita lapsosella riittää, mutta jossain kohtaa tulee isä tai äiti, joka muistuttaa, etteivät isot pojat/tytöt itke. Siinä vaiheessa lapsi, jolle isän tai äidin mielipiteellä on planeetan kokoinen merkitys, haluaa miellyttää. Vanhempi on tyytyväinen, kun itku loppuu. Ja kukapa nyt haluaisi olla pikkulapsi, jos voi olla iso poika tai tyttö? Ensimmäinen kuori viattoman, pienen lapsen ympärille on syntynyt.

Sitten tulevat kaverit, jotka ehkä kiusaavat lasta jostakin. Lihavuudesta, laihuudesta, vääränmerkkisistä vaatteista, liian siitä tästä ja tuosta, jollain tavalla joukkoon kuulumattomuudesta.

Ensimmäisellä kerralla lasta harmittaa paljon. Sanat sattuvat sydämeen, kipu konkreettisesti koskee. Tilanteiden toistuessa lapsi haluaa alkaa välttää kipua. Jos kiusaamista ei voi paeta, kipua ainakin voi juosta karkuun. Lapsi lupaa mielessään, että hän ei enää itke, hän kyllä kestää. Jokainen tilanne kasvattaa uuden, puuduttavan kerroksen lapsen sisimmän ympärille.

Ihminen kestää pakon alla mitä suurimpia kauheuksia. Selviytymismekanismimme ovat hämmästyttäviä – ja maailman mahdollisten koettelemusten hirveyteen nähden onneksi ovat. Mutta selviytymismekanismia koettelevat sotien, väkivaltaisuuksien ja muiden traumatisoivien tapahtumien ohella myös monet pienet arkiset asiat: se, miten meidät ympärillämme nähdään ja koetaan, ja millaista palautetta muilta ihmisiltä itsestämme saamme.

Kuorta kasvattavat kokemukset, kuten säännöllinen kiusatuksi tuleminen, ja niistä seuraava itsensä mitättömäksi tai arvottomaksi kokeminen sekä puutteellisuuden tai riittämättömyyden tunne, eivät ole maailman mittakaavassa merkittäviä asioita eivätkä tilanteet ehkä reaalimaailmassa näytä pahoilta. (Satuttavinta saattaakin olla piilotettu mitätöinti ja kiusaaminen, johon on vaikea edes puuttua – ratkaisevaa eivät ole ääneen lausutut sanat, vaan äänensävyt, merkitsevät katseet ja pienet manipuloivat teot, jotka antavat ymmärtää, että sinä et kelpaa. Ja tämä ei todellakaan koske pelkästään lapsia…)

Yksittäisen ihmisen elämässä ne ovat suuria tapahtumia. Yksi kerrallaan ne väistämättä pakottavat turruttamaan ikävät tunteet syvälle sisimpään, muuten kipu kasvaisi kestämättömäksi. Aito ihminen katoaa jonnekin, josta häntä on vaikea löytää, ja tilalle tulee tunnoton robotti, joka pyrkii ohjelmoimaan itseään eri tilanteissa niin, että hän miellyttäisi, olisi hyväksytty. Kun puudutuslääke alkaa tehota, se tappaa samalla myös positiiviset tunteet: ilon, riemun, onnellisuuden, rakkauden.

Muistan lapsuudesta ja vielä aikuisiältäkin eri ympäristöistä lukuisia tilanteita, jotka kasvattivat kerroksia minun ympärilleni. Ärsyttävintä on se, että kuori on ensin pitkään itselle näkymätön, sen olemassaoloa ei edes tajua. Sitten kun sen aistii, kerrosten purkaminen ei tapahdu ollenkaan niin nopeasti kuin haluaisi – ja toisaalta purkuhommia haluaisi välttää, koska sitten sattuu taas…

Pelottavinta on oman haavoittuvuutensa tunnustaminen. Kun on vuosia tai vuosikymmeniä esittänyt vahvan roolia, ei ole helppoa myöntää, että edelleen pieni sisäinen lapseni haluaisi välillä itkeä pipiä ja toivoa, että joku ottaisi syliin ja puhaltaisi pipin pois. Toisaalta surullista ja silti samaan aikaan lohdullista on se, että työni puolesta näen näitä pipejä lähes kaikkialla. Harva meistä on rautaa, yleensä meidät on tehty paljon heikommista materiaaleista. Me kaikki tunnemme, monenlaisia tunteita, kaipaamme samanlaisia asioita. Ja silti esitämme, kaikki yhdessä. Melkoinen näytelmä tämä.

Toivottavasti vielä jonain päivänä ulkoinen materiaalinen maailmamme ja ihmisten sisäinen maailma lähestyvät toisiaan niin, että vahvan rooli ei ole ainoa oikea eikä edes tarpeellinen valinta. Vielä parempi olisi, että mitään rooleja ei tarvita. Haavojen, heikkouksien ja huonon olon tunnistaminen ja tunnustaminen on alku niiden paranemiselle sekä todelliselle vahvuudelle, joka perustuu oman itsensä rohkeaan paljastamiseen ja alttiiksi laittamiseen. Maailma, jossa jokainen voisi, saisi ja uskaltaisi olla oma itsensä, ilman kuorta, voisi ratkaisevasti nykyistä paremmin.

Tykkään sinusta (ja se vasta pelottaakin)

Sain äskettäin Facebookin chatissa viestin:

”Just so you knew… you’re rather amazing.”

Well, I didn’t know. Mutta nyt tiedän. Ja olen hyvin onnellinen. Itseni puolesta, mutta erityisesti sinun puolestasi. Koska uskalsit paljastaa itsestäsi jotain. Tämä oli sinulle isompi askel kuin minulle tai meille.

”Minä tykkään sinusta.” ”Sinä olet minusta oikeastaan aika mukava.”

Mikä siinä on, että maailman ihanimmat tunteet ovat monesti maailman vaikeimpia ilmaista – ja vieläpä niin, että toinenkin sen ymmärtää? Juuri ne sanat, joilla voisimme saada aikaan kauneimpia asioita elämässämme, jäävät usein sanomatta. Miksi meidän on usein helpompi sanoa pahasti, satuttaa, kuin sanoa toiselle jotain hyvää?

Ilkkumalla, syyttämällä tai vaikka vain kääntämällä asiat vitseiksi pidämme toisen kauempana itsestämme. Työnnämme hänet sanallisilla aseilla vaarattomalle vyöhykkeelle: sinne, missä pelikenttänä emme ole me itse. Varmistelemme, ettemme ainakaan satuta itseämme.

Mitä ihmisessä tapahtuu silloin, kun hän tunnustaa ihastuksensa tai tykkäämisensä? Hän riisuu kuorensa ja heittää aseensa nurkkaan. Hän laittaa itsensä alttiiksi, sillä kieltävä vastaus voi tuntua samalta kuin laumaeläimen pahimman pelon toteutuminen: hylkääminen.

Laumasta erottaminen tuntuu erityisen pahalta, jos toisen kieltävän vastauksen kääntää itseensä: ”Minä en siis kelpaa.” ”Minä en näköjään ole riittävän hyvä tällaisena.” Vaikka näillä asioilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä keskenään. Kaikkia ihmisiä vain ei ole tarkoitettu toisilleen.

Aivomme toimivat niin, että ihminen usein luontaisesti pyrkii välttämään ikäviä asioita sen sijaan että tavoittelisi mielihyvää. Mielemme on kehittynyt kiinnittämään huomiota erityisesti epämiellyttäviin kokemuksiin. Mutta jos itsensä suojelemiseksi aina jättää ne suloisimmat tunteensa salaisiksi, jää kuorensa sisäpuolelle yksin.

Don Huonot ilmaisi asian aikoinaan osuvasti kappaleessa Hyvää yötä ja huomenta:

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään

Turha pelätä laukausta

Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa

Vaikka ensikokemus olisikin hylätyksi tuleminen, nekin tunteet on tarkoitettu elettäviksi ja koettaviksi. Ne tekevät elämästä ratkaisevasti rikkaamman kuin se on silloin, jos itsensä kovettaa kylmäksi möykyksi. Riskeistä ja lopputuloksesta huolimatta kaikki kauniit sanat ovat askelia oikeaan suuntaan, sillä ne rikkovat pala palalta muureja ympäriltämme.

”Thank you dear. So are you.”

Mörköanalyysi: elämän pienet ja isot ahdistuksen aiheet

Aiemmasta postauksesta (Mitä möröille tehdään) inspiroituneena jatkan pohdintaa negatiivisista tunnetiloista. Seuraa mörköjen karkea luokittelu kahteen kategoriaan.

Tunteet syntyvät omista ajatuksistamme tai ulkoisista olosuhteista. Suuri osa tunnereaktioistamme on opittuja. Lohdullista on, että opittujen negatiivisten reaktioiden tilalle voi opetella uusia reaktiotapoja.

Mutta milloin kannattaa lähteä vaikuttamaan omiin ajatuksiinsa ja milloin ulkoisiin olosuhteisiin? Joskus on hyödyllisempää riisua möröt aseista omilla ajatuksillaan – mutta joskus on parasta antaa koko otuksen olla ja häipyä itse mahdollisimman kauas.

Elämässä on yhtä sun toista pientä kurjuutta, johon emme sellaisenaan aina voi vaikuttaa. Maailman parhaassa työssä joutuu tekemään tylsiä tehtäviä, kiinnostavalla alalla joutuu opiskelemaan jotain vähemmän ihanaa, välillä sataa juuri vääränä päivänä ja kivaankin porukkaan mahtuu yksi kusipää.

Tällöin on hyödyllistä opetella näkemään asiat uusista näkökulmista ja muuttamaan omia tunnereaktioitaan. Kyllä, se on mahdollista. Pikkumöröstä voi pikkuvaivalla tehdä mielessään kohtuullisen koomisen. Hymy helpottaa 🙂

Mutta sitten on isompia ahdistuksen aiheita. Ne saattavat olla paljon tiiviimmin läsnä elämässämme, ja ne ovat monesti jopa omia valintojamme. Aina emme edes huomaa, että jokin iso asia mättää. Kaamea jättiläismörkö on saattanut hiipiä vuosien aikana selän taakse niin, että syy-seuraus-suhdetta on vaikea tunnistaa.

Tai sitten sitä on vielä vaikeampaa tunnustaa.

Oma elämäni on muuttunut monta astetta helpommaksi sen jälkeen, kun aloin ymmärtää, että kaikki asiat, ihmiset ja ympäristöt eivät ole minulle energeettisesti oikeita. Kaikki tekemiset ja olemisen tavat eivät sovi jokaisen elämään, ainakaan joka hetki. (Tilanteet voivat toki muuttua). Jokainen tietää sen tunteen, kun jossakin paikassa ja jonkun ihmisen kanssa on erityisen hyvä olla – ja jossain toisaalla taas huono. Vaikkei yhtään osaisi sanoa miksi.

Järjellä, kulisseilla, uskomuksilla ja ihanteellisilla arvoilla voi tietysti selittää, miksi pitää kiinni nykyisistä olosuhteista, kuten tietystä ihmissuhteesta, työpaikasta tai asuinympäristöstä. Mutta väkisin ajatuksiinsa vaikuttamalla ei voi muuttaa mustaa vaaleanpunaiseksi. Vähemmän tarkoituksenmukaisista valinnoista ei ole hyvä pitää väkisin kiinni, jos sydän todellisuudessa huutaa jotakin muuta.

Myöntämisen hetki saattaa sattua. Ehkäpä ego saa kolauksen, ehkä joutuu julkisesti kääntämään takkinsa tai tekemään yleistä ihmetystä aiheuttavia ratkaisuja. Valinnat joskus riipaisevat tai satuttavat muitakin. Mutta pidemmän päälle oman hyvinvoinnin valitseminen on palvelus kaikille.

Kun suuret möröt on poistettu elämästä ja olo helpottuu, yhtäkkiä pieniäkään mörköjä ei enää huomaa joka käänteessä. Piilevä ahdistus saattoi aiemmin purkautua jatkuvana pahana olona pikkuasioiden yhteydessä. Jos siis vähän väliä pienet asiat ärsyttävät, voi olla hyvä miettiä, onko elämäänsä kokonaisuutena tyytyväinen. Parasta mitä ihminen voi itselleen ja ympäristölleen tehdä, on elää linjassa itsensä kanssa.