Vanha sääntö pätee taas: hiljaista blogissa, kiireistä elämässä. Unelmien toteuttaminen on vienyt aikaa ajatusten jäsentelyltä 😉
Kirjoitan tätä helteisenä Tapaninpäivän aamuna Nicaraguassa, Tyynenmeren rannalla, vastavalmistuneena joogaopettajana.
Takana on intensiivinen viiden viikon koulutus: 12-tuntisia kurssipäiviä kuusi päivää viikossa, kotitehtävät päälle. 33 astetta lämmintä, asanaharjoitusta monta tuntia päivässä, hurjasti uutta informaatiota. Naurua ja kyyneleitä, hikeä ja onnistumisia samassa paketissa. Palkitsevaa, uuvuttavaa ja oivalluttavaa.
Totta puhuen en ollut ollenkaan varma, suoriutuisinko koulutuksesta. Uupumukseni jäljiltä kehoni on ollut pari vuotta toipilaana. Minulta on hoidettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, lisämunuaisen uupumusta sekä monia puutostiloja. Prosessi on edennyt, mutta se on edelleen kesken.
Pitkin vuotta oli kuitenkin vaikeita hetkiä: vähänkin pidempi ja raskaampi joogaharjoitus sai minut hyvin väsyneeksi tai jopa sairaaksi. Olin moneen kertaan viittä vailla perumassa lähtöäni koulutukseen. Koulutuksen aikanakin epäilytti moneen kertaan. Ensimmäisillä viikoilla jouduin jättämään useamman harjoituksen kokonaan väliin, kun kehoni vaati lepoa. Heräilin keskellä yötä ja mietin, että en vain pysty tähän. Enkä ollut ainoa. Moni muukin mietti matkan varrella, mitä ihmettä oikeastaan tekee täällä.
Mutta jokin sai minut ajattelemaan, että tämän kuuluu toteutua nyt. Niinhän sen kuuluikin. Kolmannen kurssiviikon jälkeen jännitys alkoi helpottaa. Aloin huomata, että tämä hommahan etenee siitä huolimatta, vaikkei se menisikään omien ihannemielikuvieni mukaan. Opin ja kehityn, vaikka kuinka kuvittelen muuta.
Mieleni on edelleen tottunut rakentamaan odotukset itseäni kohtaan niin, että vain täydellinen on riittävä. Minun maailmassani ”kiitettävä” arvosana on ollut yhtä kuin ”hyväksytty”. Jos suorituksessa on ollut puutteita, se ei ole ollut tarpeeksi. Silloin ei voi ”päästä läpi”. Millainen on ollut sinun arviointiasteikkosi omia suorituksiasi varten?
Arvasin jo lähtiessä, että suurin oppiläksyni koulutuksessa tulee olemaan itseni hyväksyminen sillä tasolla kuin olen. Tiesin, etten voi täyttää omia aiempia standardejani, mutta onneksi jokin silti ajoi minut yrittämään. Sain – ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni – huomata, että vähemmän täydellinenkin suoritus voi olla paitsi riittävä, myös erinomainen. Ja samalla minun näköiseni. Huikeaa oli seurata myös kurssikavereiden kehitystä. Intensiivinen prosessi teki ihmisille ihmeitä, ja opinnäytetunnit olivat toinen toistaan upeampia.
Vuosi sitten, koulutukseen ilmoittautumisen jälkeen, pohdin uskomuksia sekä unelmien hautaamista ja toteuttamista kirjoituksessa Missä mielesi rajat kulkevat?. Joogaopettajakoulutus oli minulle se epämääräinen ajatus, joka aina aika ajoin pompahti mieleeni ja jota vuosia painoin takaisin piiloon, koska en pitänyt sen toteutumista mahdollisena. Mutta niin siitä vain tuli totta. Koulutuksen aikana pian vaikeimpien hetkien jälkeen tuli aina se onnistuminen, joka kertoi minulle, että olen oikealla tiellä.
Haastan edelleen myös sinua antamaan tilaa houkutteleville haaveille, jotka eivät jätä mieltäsi rauhaan. Kaikkea ei tarvitse toteuttaa kertarytinällä tolkuttomina irtiottoina – unelmiaan kohti voi kulkea myös hissukseen, askel askeleelta, sinulle ja elämääsi sopivaa tahtia. Usko minua: olet riittävän hyvä toteuttamaan unelmasi, ja riittävän arvokas, jotta ansaitset haluamasi.
Mikäli koet haasteita itsesi hyväksymisen ja arvostamisen kanssa, olet tervetullut työstämään asiaa intuitiivisen kirjoittamisen avulla. Neljän viikon kirjoittamishaaste ”Written selfie – kaunein tarina Sinusta” alkaa 21.1.2015. Ilmoittautuminen avautuu verkossa 5.1. Tule mukaan!
Joogaopettajakoulutus: RYT 200 h Authentic Flow & Yin Yoga Teacher Training, järjestäjänä Satu Tuomela. Suosittelen lämpimästi 🙂
Haasteita löytyy itsensä kehittämisen ja hyvinvoinnin saralla moneen makuun. Suosituimmat haasteet, kuten 30 päivän lankkuhaaste, ovat (ainakin Facebookissa) keränneet kymmeniä tuhansia osallistujia.
Osallistuin itse heinäkuussa joogahaasteeseen, jonka tarkoituksena oli joogata 30 päivän ajan joka päivä. Harrastan muutenkin joogaa monta kertaa viikossa, joten mihin tarvitsin haastetta?
Itsensä ajoittaiseen haastamiseen on minusta monta hyvää syytä.
1. Uuden tavan omaksuminen
Jonkin asian päivittäinen toistaminen tietyn ajan auttaa luomaan kyseisestä asiasta tavan. Terveellinen elämäntapa muodostuu lukuisista yksittäisistä, ehkä pienistäkin tavoista ja valinnoista. Kaikkea ei tarvitse eikä aina kannatakaan mullistaa kerralla, mutta jos vaikka vuoden ajan haastat itsesi joka kuukausi omaksumaan jonkin uuden tavan, olet vuoden päästä jo kaksitoista hyvää tapaa pidemmällä terveellisen elämän luomisessa.
Eri lähteiden mukaan uuden tavan luomiseen tarvittava aika vaihtelee kolmesta viikosta kahteen kuukauteen. En lähtisi miettimään turhan tarkasti, mitä tiede asiasta sanoo – tärkeämpää on että valitset jonkin sinulle sopivalta tuntuvan ajanjakson.
2. Intensiivisempi kehittyminen
Monesti päivittäiset toistot nopeuttavat kehitystä ja tulokset tulevat selkeämmin näkyviin. Opittavat tiedot ja taidot eivät ehdi unohtua eikä aina tarvitse aloittaa alusta. Kehittymisen tunne pitää motivaatiota yllä.
Uuden terveellisen, puhdistavan tai kehittävän tavan aloittamiseen saattaa liittyä erilaisia muutosoireita, kuten lihaskipuja, detox-oireita tai tukahdutettujen tunteiden purkautumista. Siksi alku ei aina olekaan helppoa – monesti parhaat tulokset tulevat vasta, kun uutta tapaa on jaksanut pitää yllä säännöllisesti jonkin aikaa. Parhaimmillaan haaste auttaakin jaksamaan tuon alkuvaiheen yli, euforiavaiheeseen asti.
3. Mukavuusalueelta poistuminen ja itsensä ylittäminen
Mittakaavaltaan oikein määritelty haaste ohjaa sinua poistumaan sopivassa määrin mukavuusalueeltasi ja venyttämään rajojasi. Nämä kokemukset pakottavat kohtaamaan ja hyväksymään monenlaisia tunteita ja opettavat siten joka kerta uutta itsestäsi.
Rajojensa koetteleminen tuo väistämättä tullessaan myös palkitsevia itsensä ylittämisen kokemuksia sekä mahdollisuuksia muuttaa omia uskomuksiaan. Kun selätät yhden haasteen, huomaat, että minähän pystyin tähän! Se taas herättää usein kysymyksen, mihinköhän muuhun minä vielä voisin pystyä… Prosessia kutsutaan kasvamiseksi 😉
Joogahaaste oli erittäin onnistunut kokemus. Se muistutti minulle, että joka päivä ON ainakin viisi minuuttia aikaa mennä matolle ja tehdä edes vähän jotakin! Sain huomata taas kerran, että viisi minuuttiakin liikkumista on hyvinvoinnin kannalta parempi kuin ei mitään. Lyhytkin harjoitus tuotti aina jotakin hyvää.
Lisäksi haaste opetti lisää kehoni kuuntelemista. Kilpirauhas- ja uupumustoipilaana en pysty urheilemaan kovin rankasti ja väsyn treeneistä välillä kovastikin. Aiemmin suurimpina väsymyksen päivinä olen jättänyt harjoittelun väliin kokonaan, mutta nyt oli pakko käyttää mielikuvitusta ja muotoilla itselleen kyseiseen jaksamisen tilaan sopiva harjoitus.
Haaste päättyi heinäkuun lopussa, mutta päivittäinen joogani on yhtä välipäivää lukuunottamatta jatkunut. Tapa on siis erinomaisella alulla!
Joogahaasteen lisäksi olen osallistunut muun muassa selfdev-sektorilla laajalti tunnettuun 21 päivän valittamattomuushaasteeseen (http://www.acomplaintfreeworld.org), joka oli varsin tehokas väline omien ajatusmallien ja ääneen lausumieni asioiden tiedostamiseen. Sääntöihin kuuluu, että jos valittaa ilman, että esittää rakentavaa kehitysehdotusta, joutuu aloittamaan kolmen viikon jakson jälleen alusta. Ei haittaisi, vaikka kyseisen haasteen tekisi joskus uusiksikin… Olen myös haastanut itseni olemaan puoli vuotta ilman sokeria (tässä saldo). Molempia voin suositella lämpimästi!
Olennaisinta haasteeseen ryhtymisessä mielestäni on, että muotoilet haasteen itsellesi ja elämääsi sopivaksi: niin että se todella kannustaa ja motivoi juuri sinua, mutta ei vaadi noutamaan kuuta taivaalta jokaikinen päivä. Aseta säännöt, jotka haastavat jossain määrin venyttämään rajojasi ja muuttamaan tähänastisia tapojasi, mutta älä ruoski itseäsi mahdottomuuksiin (paitsi tietysti jos mahdottomuudet motivoivat sinua eniten!). Paras haaste palvelee itsesi kehittämistä, eikä aiheuta ylimääräistä ahdistusta.
Mihin sinä voisit haastaa itsesi seuraavaksi?
Kun haluat kokeilla, miten monella tapaa päivittäinen kirjoittaminen edistää henkistä hyvinvointiasi, kannattaa tutustua kahden viikon kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 1.9.2014. Ilmoittautuminen on jo käynnissä!
Joogahaasteesta voit puolestaan lukea lisää täältä: Yogobe. Vinkki: kampanjakoodilla JOOGA pääset kokeilemaan Yogobea 10 päivää ilmaiseksi! Palvelusta löytyy kymmeniä suomenkielisiä joogaharjoitusvideoita, joista olen ainakin itse tykännyt kovasti.
Kerron usein valmennuksissa tarinani siitä, kuinka lapsuudessa opittu rajoittava uskomus sai minut pariksi vuosikymmeneksi ajattelemaan, että mikään kiva ei ole minua varten ja että minun kuuluu jäädä ulkopuolelle vähän kaikesta. Näistä (kokemuksiini perustuvista) ajatuksista tein päätelmät, jotka ovat yleisimpiä itseä koskevia rajoittavia uskomuksia: että en ole haluamieni asioiden arvoinen ja että en ole riittävän hyvä.
Näiden uskomusten vuoksi en vuosiin uskaltanut edes unelmoida hevoskirjojen kirjoittamisesta, mikä olisi minun kaltaiselleni kirjoittavalle heppatytölle ollut maailman luonnollisin haave.
Kun sitten aikuisiällä tulin tietoiseksi tuosta uskomuksesta ja se alkoi vähitellen murtua, meni vain viisi vuotta, kun olin jo julkaissut kolme hevoskirjaa. Yhtäkkiä asia, josta en tietoisesti ollut uskaltanut edes haaveilla, koska sen ei pitänyt olla minulle millään tavalla mahdollinen, muuttuikin osaksi normaalia elämääni. Uskomukset saivat jättimäisen potkun persiille, ja mahdollisuuksieni rajat lennähtivät lyhyessä ajassa planeetan verran pidemmälle kuin ennen.
Usein jatkan tarinaa naurahtamalla, että nyt kun tämä unelma on toteutettu, olen alkanut pohtia, mitähän muuta vielä mahtoi olla, mistä en lapsena uskaltanut haaveilla, jotta voisin ruveta toteuttamaan niitäkin haaveita – mutta tähän mennessä en ole keksinyt mitään. Taisin siis kuvitella, että olen jo tarttunut kaikkeen, mitä voisinkaan ikinä haluta tai että minulla ei enää ole rajoittavia uskomuksia. Hah.
NLP:n kehittäjä Richard Bandler on todennut, että suurimmat henkilökohtaiset rajat ja esteet eivät löydy niistä asioista, joista haaveilet ja joita haluat tehdä mutta et voi – vaan niistä asioista, joita et edes harkitse.
Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvat ne maailman monet mahdollisuudet, jotka mielesi blokkaa totaalisesti, koska tiedostamaton mielesi on askarrellut niiden päälle nimilapun ”Not for me”, ”Way out of my reach” tai ”Ei tuo minulta onnistu”. Siksi ne eivät välttämättä pääse tietoiseen mieleesi asti.
Miksi mieli tekee niin? Koska ensin se on laittanut jonkin nimilapun sinulle itsellesi. Syystä tai toisesta olet luokitellut itsesi johonkin kategoriaan, joka määrittää, mitä voit tai et voi saavuttaa. Tuo lappu estää hurjimmat (ja usein houkuttelevimmat) haaveilut: et anna itsellesi siihen lupaa, koska sinun mielesi maailmassa haaveen toteuttaminen ei ole mahdollista.
Mutta se on vain sinun mielesi rakentama maailma.
Kun aidosti opettelee kuuntelemaan itseään, myös sydämen todelliset toiveet pääsevät lopulta pintaan. Vaikka niitä yrittäisi haudata, jossain kohtaa ne eivät enää jätä rauhaan.
Minä tajusin, että kirjahaaveiden lisäksi olin vuosikymmeniä sulkenut mielestäni liikuntaan liittyvät ammatit. Ajattelin, että en ole riittävän liikunnallinen, koska en nuorena treenannut mitään lajia tavanomaista harrastamista enempää. Ysi koululiikunnasta ei ollut perfektionistille tarpeeksi. Haave pompsahti hetkeksi esiin, kun aloin haaveilla alanvaihdosta kahdeksan vuotta sitten, mutta edelleen uskoin, että minulta tai minusta puuttuu JOTAIN. En edes osannut sanoa mitä.
Nyt mielessäni on vihdoin tapahtunut jotain. Ehkä olen muuttanut vaatimustasoani itseni suhteen. Ehkä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Ehkä olen kirjoittanut mieleni muotoilemia nimilappuja uusiksi. Olen hakenut ja tullut hyväksytyksi loppuvuodeksi joogaopettajakoulutukseen, enkä voisi olla asiasta onnellisempi. Mietityttää ja jännittää toki, mutta uskalsin silti!
Kun avasin ensimmäisen koulutukseen kuuluvan kirjan, löysin alkusivuilta seuraavan sitaatin:
”On a given day, a given circumstance, you think you have a limit. And you then go for this limit, and you think, ’Okay, this is the limit.’ As soon as you touch this limit, something happens and you suddenly can go a little bit further. With your mind power, your determination, your instinct, and the experience as well, you can fly very high.”
– Ayrton Senna
Tuupitaan yhdessä omia ja toistemme rajoja kauemmas, jooko? Mitä vähemmän mielessäsi on rajoja, sitä enemmän on vapautta valita ja sitä suurempia asioita saamme aikaan.
Itsensä kehittämisen ja minkä tahansa opiskelun ja treenaamisen parissa törmää välillä siihen, että opiskelusta ei meinaa tulla loppua – mutta siitä kuitenkin puuttuu pitkäjänteisyys. Haetaan jatkuvasti uutta valmentajaa, uutta kirjaa, uutta taikatemppua toisensa perään, ja mikään ei tunnu riittävän.
Mistä ilmiö johtuu? Luultavasti ainakin näistä syistä:
1) Jo opittua ei ole sisäistetty millään tavalla tai ainakaan hyvin. Oppeja saatetaan ehkä toistaa papukaijana, mutta niiden mukaan ei aidosti eletä niin, että ne todella hyödyttäisivät omaa elämää. Tieto ei ole jalostunut taidoksi. Siksi on sellainen olo, että tarvitsee vielä jotakin.
Monesti todellinen testi tulee vasta vastoinkäymisten kohdalla – on eri juttu julistaa olevansa positiivinen silloin kun kaikki on hyvin, ja oikeasti toteuttaa sitä silloin, kun asiat menevät heikommin. Vaikkapa eläinkoulutuksessa kuka tahansa tietää, että johdonmukaisuus on valttia, mutta osaatko OIKEASTI toteuttaa sitä käytännössä?
Kun siis luulet oppineesi jotakin hyödyllistä, mieti vielä sen jälkeen, mitä tämä sinun elämässäsi todella tarkoittaa. Miten muutat toimintaasi niin, että tieto auttaa sinua eteenpäin?
2) Itseluottamuksen puute. Tunne siitä, että joku muu tietää tämän asian paremmin kuin minä. Monesti näin toki onkin, mutta aina voit aloittaa ongelman ratkomisen siitä, että kysyt ensin itseltäsi. Miten neuvoisit nyt itseäsi? Tai jos katsot tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten hän neuvoisi sinua? Vastaukset voivat lähempänä kuin luuletkaan. Et kai ole turhaan opiskellut tähänkään asti…?
3) Etsitään nopeita taikatemppuja, jotka olisivat hot ja pop, vaikka useimmilla aloilla osaamisessa on kyse pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista perusasioista ja niiden säännöllisestä toistamisesta riittävän pitkään. Ammattitaito on monesti sitä, että perusasiat ovat selkäytimessä ja niistä pidetään kiinni, vaikka tuloksia ei heti näkyisikään – ammattilainen ei automaattisesti juokse jokaisen viehättävän uutuuden perässä. Hän ei myöskään odota, että kaikki olisi valmista tännemullekaikkiheti-tyylillä. Hän tietää, ettei ole. Jos olisi, niin kaikki olisivat jo huipulla.
4) Ei uskalleta epäonnistumisen pelossa ryhtyä tekemään itse. Odotetaan SITKU-hengessä, että seuraavan kirjan, kurssin, sertifikaatin tai valmennuksen jälkeen olen jotenkin taitavampi, parempi, uskottavampi, mieluiten hetivalmis. Mutta kun joskus täytyy oikeasti uskaltaa ja aloittaa ja vieläpä (mikä on usein se suurin este) tehdä tietty määrä työtä ihan itse – ellei siis halua jäädä ikuisiksi ajoiksi opiskelijaksi. Ja opiskelu ei kai liene useimmilla kuitenkaan se itse tarkoitus.
Epäonnistumiset ovat välttämätön osa matkaa, jos haluaa tulla paremmaksi. Matkan varrella huomaa kuitenkin, että niihin ei kuole. Kun ei tätä hommaa nimeltä Elämä nyt ihan niin vakavasti tarvitse ottaa 🙂
Vaikka opetan jatkuvasti muille tavoitteiden asettamista ja pidän siitä, huomasin äskettäin, että olin onnistunut kehittämään itselleni tavoitekammon. Kun olin vuosia asettanut tavoitteita, saavuttanut niitä ja lopulta päätynyt yliväsymyksen tilaan, kuvittelin ehkä alitajuisesti, että syy oli tavoitteiden.
Yllättäen syyllinen löytyy kuitenkin peilistä.
Voisi tietysti todeta, etten osannut elää niin kuin opetan, mutta en sano. Uskon ihmisten yleensä tekevän asiat parhaan tahtonsa ja tietämyksensä mukaisesti, joten sanon vain, että elin oppieni mukaan niin hyvin kuin osasin ja siten kuin niitä silloin tulkitsin. Nyt, kantapääakatemian tenttien myötä, katson asioita erilaisesta perspektiivistä ja painotan eri asioita.
Mikä sitten meni pieleen? Tässä kuopat, joihin putosin:
1) Pakonomainen tarve saavuttaa tavoite ja tehdä töitä sen eteen. Olin niin kunnianhimoinen, että ajattelin tavoitteitani kutakuinkin 24/7. En antanut itselleni hetkenkään rauhaa, vaan minulla oli meneillään jotain (jonkin) tavoitteen saavuttamiseen liittyvää koko valveillaoloajan. Tätä jatkui vuosia. Vaikka matkanteko olisi kuinka hauskaa, tuskin lienee tarpeen selittää, miksi jossain kohtaa alkoi väsyttää. Vuosien koiraharrastuksen onnistuin tuhoamaan itseltäni toistaiseksi, kun pakonomainen tekeminen eteni treeniburnoutiksi. Että kyllä kannatti.
Joskus. Pitää. Päästää. Irti.
Relata.
Kunnianhimo on eri asia kuin pakkomielle.
2) Liian tiukka aikataulu. Emme voi koskaan tietää, kuinka kauan jonkin asian kehittämiseen, tekemiseen, oppimiseen tai saavuttamiseen todellisuudessa menee aikaa. Mieli on kuitenkin hyvä kehittelemään odotuksia ja toiveita. Jouluun mennessä sitä, ensi vuoden loppuun mennessä tätä.
Tavoiteaikataulu ei välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin mielen keksintöön, milloin joku ”olisi kiva” tai ”pitäisi” saada valmiiksi. Lisäksi mielemme saattaa vielä rakentaa odotuksensa niin, että matkalle ei ole laskettu juurikaan varaa vastoinkäymisiin – vaikka niitä yleensä tulee kuitenkin. Ja sitten mieli ahdistuu, kun ON AIKATAULU JOSSA PITÄISI SAADA VALMISTA!
Oh no.
3) Tavoitteita oli liian monta yhtä aikaa. Pari kolme työtavoitetta akuutisti päällä, lisäksi muutama pitkän tähtäimen tavoite. Ratsastustavoite välitavoitteineen (ja kyseessä on siis harrastus, joka alhaisellakin kilpatasolla vie sujuvasti 3-5 tuntia joka päivä. Plus kisaviikonloput.) Samaan aikaan harrastin jonkin verran golfia ja mietin, että siinäkin olisi kiva olla joku tavoite, eihän sitä nyt vaan voi huvikseen pelailla! Juu ei tietenkään.
Elämässä on hyvä olla meneillään asioita, jotka ovat ihan vaan hauskoja, kaikessa turhuudessaan ja hyödyttömyydessään. Asioita, joissa ei tarvitse saada mitään aikaan. Siis niin kuin harrastuksia, ei projekteja. Ja välillä olisi hyvä olla meneillään ei yhtään mitään.
4) Valitsin tavoitteen vääristä syistä. Kun olin jo tiedostanut kaikki yllämainitut ongelmat ja melkeinpä päässyt niistä eroon, piti käydä kp-akatemiassa vielä yhdessä tentissä. Eli huomasin jo tavoitetta asettaessani, että tämä ei ole se juttu, joka aidosti tuntuu omalta, mutku… Tavoitteen taustalta löytyy nyt jälkikäteen miettiessäni pelko ja epävarmuus. Aito halu ja innostus ovat paljon parempia lähtökohtia kuin alitajuinen pakko ja ongelmien välttäminen.
Tämän kaiken jälkeen ei ehkä ihme, että kammotutti. Meni jonkin aikaa, että en uskaltanut enkä halunnut asettaa itselleni mitään tavoitteita, koska mielessäni liitin koko sanaan epätervettä venymistä ja pakonomaista suorittamista. Puhuinkin omassa elämässäni mieluummin unelmista ja haaveista, ja tavoitteiden sijaan asetin itselleni lempeitä intentioita.
Äskettäin vedin flow-koulutusta, jonka osana osallistujat muotoilivat itselleen tavoitteen ja laativat suunnitelman sen saavuttamiseksi. Koulutuksen innostamana päätin rohkaistua ja konkretisoida erään epämääräisen ”unelmani”. Ja aah, tavoitetta ja suunnitelmaa pähkiessäni oivalsin vihdoin sen, mitä oikeasti tarkoittaa se, että tavoitteen täytyy tuntuu omalta, houkuttelevalta ja suorastaan vastustamattomalta.
Aiemmin tavoitteeni olivat pikemminkin tietoisen mielen järkeilemiä konkreettisia tapahtumia ja lukemia (”Julkaisen kirjan vuonna 2009”, ”Kilpailen kansallisella tasolla 2010”). Vaikka asiat olivatkin minusta aivan ihania, en silti ollut tavoitteissani ottanut huomioon Sitä Oikeaa Fiilistä. Suunnitelmista puuttuivat lempeys, rentous, joustavuus, hyväksyntä ja ennen kaikkea sen varmistaminen, että matkanteko on nautinnollista ja hauskaa.
Eipä puutu enää. Nyt uusi päämääräni on muotoiltu! On siinä mukana lukemiakin, mutta huomattavasti tärkeämpiä ovat sen sisältämät sanat ihana, houkutteleva, elämyksellinen ja intuitiivinen. Se on luonteeltaan lempeä ja joustava – hyväksyn, että kaikki ei ole minun harteillani, vaan päinvastoin: annan oikeille asioille aikaa ja tilaa tapahtua, ja nautin matkasta ja elämästä joka tapauksessa, saavutin tavoitteeni tai en.
Kyseessä ei ole ainoastaan tavoite. Se ei ole haave, unelma eikä intentio. Sanoisin sen suomeksi, mutta kun englanniksi se nyt vain rimmaa niin täydellisesti! Kyseessä on Goal with Soul.
Kuvissa esiintyvät tavoitteet liittyvät (kaikesta ihanuudestaan huolimatta) ratkaisevasti juttuun.
Facebookissa kiertää tiheään Väestöliiton blogikirjoitus otsikolla ”Kuulutko sinäkin heihin?”. Siinä seksuaaliterveysklinikan erityisasiantuntija Maaret Kallio kirjoittaa ylistystä tavallisuudelle ja tavallisille ihmisille.
Tuohduin kirjoituksesta aika lailla. Ehkä tuohtumukseni kertoo siitä, että teksti kolahti minulle erityisen arkaan paikkaan. Olihan siinä aikamoista kritiikkiä lempiaihettani (unelmien ja tavoitteiden asettamista ja saavuttamista) kohtaan. Ja superfooditkin mainittiin! Apua! Olen tänä(kin) aamuna laittanut hypertrendikkääseen smoothieeni ainakin yli kymmentä eri superfoodiksi luokiteltavaa ainesosaa. Kylläpä minä olenkin super!
Just.
Ihmettelin kirjoituksesta lukuisia kohtia, muun muassa yleistysten määrää. Jos haluaa saavuttaa tavoitteita, tarkoittaako se heti, että elämässä KAIKEN hääsuunnittelusta lastenhoitoon pitää olla sataprosenttisen huippuunsa viritettyä hifistelyä?
Ei kai.
Minä ja useimmat ystäväni, jotka haluamme kulkea kohti unelmiamme, kasvaa ja kehittyä, olemme yleensä innostuneita JOISTAKIN asioista, yleensä sellaisista, jotka saavat meidät (ja usein myös muut ihmiset) voimaan paremmin. Keskitymme juttuihimme täysillä, välillä turhankin, sitten taas välillä luovumme tavoitteistamme ja innostumme muusta. Kaiken lisäksi opimme yleensä kantapään kautta sen, että kova vauhti ei ole itseisarvo – kuten olen monesti kirjoittanutkin.
Samaan aikaan elämässä voi olla monta monituista asiaa, joihin ei tule panostettua lainkaan. Silloin kun olen keskittynyt vaikkapa yritykseni kehittämiseen, hevosenpitoon ja kirjojen kirjoittamiseen, en todellakaan ole ollut kiinnostunut kotini pintojen kiiltävyydestä, vaatevalikoimani täydellisyydestä tai 35 vuotta eksäni suvussa kiertäneen sohvan vaihtamisesta uudempaan. Enkä ole edelleenkään – vaikka sohvassa on monta suklaatahraa! Kaiken huipuksi muutama viikko sitten kävelin kaupungilla topissa, jota pidin kymmenen vuotta sitten remonttivaatteena.
Miksi meitä pitäisi ylipäätään lokeroida ”tavoitteellisiin” ja ”tavallisiin”? Tosiasiassa useimpien elämästä löytyy varmasti niin tavoitteita kuin tasaisempiakin hetkiä. Yleistäminen on toki ihmisen tapa hahmottaa ja jäsentää maailman valtavaa informaatiomäärää, mutta rajansa kaikella.
Sitä paitsi mikä on tavallista yhdelle, voi olla tosiextremeä toiselle. Meillä kaikilla on omanlaiset karttamme maailmasta. Minulle superfoodsmoothie on arkipäiväinen aamupala. Luonnollinen ratkaisu oli myös se, että vietin juhannuksen koiran kanssa kahdestaan kaupungissa. Enimmäkseen nautin siitä, välillä olo oli tasaisen hyvä tai ”vain” neutraali. En silti ahdistunut. Ei KAIKEN tosiaankaan tarvitse AINA olla YLTIÖonnellista. Olen vain vähitellen opetellut tekemään valintoja, jotka lisäävät hyvinvointiani. Olivat ne sitten valtavirtaa, trendikkäitä, tavallisia, yleisesti hyväksyttyjä, superia tahi eivät.
Valmentajana haluan erityisesti kannustaa siihen, että jokainen voi elää itsensä näköistä elämää. Vapautta rajoittavista uskomuksista, lokeroista, ulkopuolelta tulevista (tai kuvitelluista) odotuksista. Usein ne ”muiden” odotukset ovat oikeastaan meidän omassa päässämme. Vaikka lehdessä olisi juttu maailman terveellisimmästä aamupalasta, ei kukaan odota, että viiden lapsen äiti kokkaisi sitä laumalleen joka aamu. Ja vaikka kokkaisikin, ei se tekisi äidistä yhtään superimpaa äitiä lapsilleen. Mutta ei joka-aamuista kaurapuuroakaan tarvitse muille selitellä.
Oman näköinen elämä voi joskus tarkoittaa suurtenkin unelmien tavoittelua, mutta samaan aikaan läsnäoloa ja tämän hetken hyväksymistä sellaisena kuin se on – likaisine tiskirätteineen ja muine arkisine asioineen. Muistutan valmennettaviani jatkuvasti myös siitä, että omaa onnellisuuttaan ei koskaan kannata sitoa minkään tavoitteen saavuttamiseen. Se on osa vapautta.
Hittoon kriteerit ja odotukset, jokainen saa olla juuri niin (LISÄÄ TÄHÄN OMA NIMESI) kuin haluaa!
Saan blogin ja FB-päivitysteni vuoksi jonkin verran viestejä ja avunpyyntöjä. Yhteydenotoissa on usein yhteinen teema: ihmiset kaipaavat rohkeutta tehdä muutoksia elämäänsä.
Moni on tilanteeseensa tyytymätön, mutta tarvitsee jonkun pitämään kädestä kiinni uskaltaakseen lähteä lentoon. Ojennan mieluusti käteni, mutta jatkossa lähetän ensin linkin tähän postaukseen 😉 Ehkä nämä kysymykset antavat uusia näkökulmia muillekin.
Askel 1. Onkohan joku pielessä?
Ihmiset elävät usein ikään kuin automaattiohjauksella. Valinnat tehdään ns. järjellä, ulkopuolisten odotusten mukaan, ilman kyseenalaistamista. Kunnes jossain kohtaa huomataan, että joku mättää. Aluksi voi kestää hetken aikaa tajuta olevansa suossa vyötäröä myöten. Mutta sitten on hyvä kysyä itseltään, onko täällä pakko rypeä. Yleensä ei. Tämä tekisi mieleni vääntää rautalangasta monille: Ei ole pakko voida huonosti.
Itse olin aikoinani ns. unelmatyöpaikassani. Vähitellen huomasin, ettei se ihan niin unelmaa ollutkaan – mutta ajattelin, että täällä on järkevää olla jonkin aikaa, näyttää sitten cv:ssä fiksummalta. Kunnes lomien jälkeen itkin, etten halua mennä takaisin töihin. Yhtäkkiä cv:llä ei ollutkaan enää niin väliä.
Se kuuluisa järkiratkaisu ei loppujen lopuksi aina ole järkevä. Työn, parisuhteen, harrastuksen tai asuinympäristön EI ole tarkoitus viedä sinusta kaikkia mehuja, puuduttaa tai sairastuttaa. Päinvastoin, parhaimmillaan ne tuovat energiaa ja hyvää oloa. Siihen on sinullakin oikeus.
Askel 2. Mitä haluat tilalle?
Anna ajatustesi lentää. Jos saisit vapaasti päättää, mitä tekisit lopun ikääsi, mitä se olisi? Jos voittaisit lotossa, miten kuluttaisit aikasi?
En väitä, että aivan kaikki olisi mahdollista. (Ei minusta enää tulisi ammattibalettitanssijaa, vaikka kuinka sattuisin haluamaan.) Mutta väitän, että huomattavasti useammat asiat ovat mahdollisia kuin kuvittelemme. Uskomuksemme rajoittavat meitä enemmän kuin reaalimaailma. Mieti, mitä pitäisi tapahtua, jotta haluamasi asia olisi mahdollinen.
Prosessi saattaa viedä aikansa. Itse hoksasin jo kahdeksan vuotta sitten, että työni ei tuottanut minulle toivomaani merkityksen tunnetta, ja aloin tutkailla opiskelumahdollisuuksia. Vuosia pohdin enemmän tai vähemmän tietoisesti, mitä oikeastaan haluan tehdä. Välillä olin turhautunut ja kärsimätön (onneksi en enää nykyään ole :D).
Luotin kuitenkin siihen, että kaikki askeleet vievät oikeaan suuntaan ja ovat välttämättömiä oikean vaihtoehdon löytämiseksi… ja näin kävikin. Niin kuin Steve Jobs asian ilmaisi:
“You can’t connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards. So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something – your gut, destiny, life, karma, whatever. Because believing that the dots will connect down the road will give you the confidence to follow your heart even when it leads you off the well worn path; and that will make all the difference.”
Tämä polku ei pääty koskaan. Nautin suunnattomasti kaikesta siitä, mitä nyt teen. Siitä huolimatta tiedän, että tulevaisuudessa häämöttää vielä paljon uutta ja toistaiseksi tuntematonta. Maailma on oikeasti juuri niin auki kuin haluankin sen olevan!
Askel 3. Mikä estää?
Kun mielikuva paremmasta vaihtoehdosta hahmottuu mielessäsi, kysy itseltäsi, mikä estää sinua lähtemästä haluamaasi suuntaan. Ovatko esteet todellisia vai ovatko ne uskomuksia? ”No kun ei se nyt multa varmaan vain onnistu.” ”Mä nyt oon vähän tällainen arka.”
Muista, että ajatuksesi eivät ole aina totta. Uskomusten muuttamiseen löytyy kyllä välineitä.
Voit myös tehdä pienimuotoista riskianalyysia. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Jos se tapahtuisi, olisiko se sittenkään niin kauhean paha? Yrittäjäksi siirtyessäni kysyin itseltäni nämä kysymykset. Vastaukseni oli, että jos minulla ei ole yhtään asiakasta, ei ole varaa lyhentää lainaa, täytyy myydä asunto ja muuttaa vuokralle. Se ei lopulta tuntunutkaan maailman suurimmalle katastrofille. Voitettavaa oli paljon enemmän – ehkä sinullakin?
Kannattaa muistaa, että harvat ratkaisut ovat lopullisia. Muutosta, kuten vaikkapa alanvaihtoa, ei ole pakko tehdä kertarysäyksellä. Ensin voi maistella ja haistella, kuulostella ja totutella – ja tarvittaessa kääntyä taas uuteen suuntaan. Mutta sitten kun on tehnyt yhden muutoksen, seuraavien tekemiseen on jo paljon pienempi kynnys – jos sitä on enää lainkaan.
Jos muut ihmettelevät, antaa heidän ihmetellä. Tee sinä, mitä tykkäät. Elämä on sitä varten!
Päätin tammikuun lopussa, etten puoleen vuoteen syö valkoista sokeria. Ajatusten ja kodin raivaamisen ohella kehonikin saa osansa elämäni suursiivouksesta 🙂
Mistä moinen? Olen jo 5,5 vuotta syönyt vähähiilihydraattisesti, mikä on tarkoittanut sitä, että sokeri on ollut muutenkin karsittuna vähiin. En kuitenkaan ole ollut nollalinjalla. Synttäreillä ja kylässä olen syönyt kakkua, ja sokerilla makeutettua tummaa suklaatakin olen kiskonut oman osuuteni. Näillä satunnaisilla joustoilla on ollut sitten omat vaikutuksensa hyvinvointiini.
”Kohtuus kaikessa” olisi kiva ajatus, mutta minun ja sokerin kimurantissa suhteessa se ei toimi. Olen aina ollut makeanhimoinen – kun elimistöni saa hieman sokeria, se huutaa välittömästi lisää. Makeanhimon saavat aikaan myös peruna, riisi ja ruisleipä. (Jos olen haukannut tallilla palan hevoselle kuivatusta leivästä, niin viimeistään kotiin päästessäni olen ollut aivan tuskainen, että pakko saada jotain makeaa!)
Ennen VHH-aikaa vietinkin melkein 30 vuotta elämästäni niin, että kävin päivittäin keskustelua itseni kanssa, milloin voi ja saa syödä jotakin makeaa ja koska voisi antaa itselleen luvan herkutteluun ja mähän en oo kahteen päivään syönyt mitään hyvää joten eiks nyt jo vois… Keskustelu vaimeni selvästi VHH:lle siirtymisen myötä, mutta usein kun joustan ja syön sokeria, päädyn hetkeksi samaan kierteeseen. Ja jatkuva väittely sisäisen sokerihiirensä kanssa on kuluttavaa.
Eräs tällainen kierre johti Hyvään Päätökseen. Olin ystäväni kanssa matkalla, jossa oli – argh! – täysihoito. You know, kaikki kuuluu hintaan, joka aterialla. Ilmainen jälkiruoka oli yhtäkkiä kuin joskus nuorempana ilmainen alkoholi – sitä on kauhean vaikea jättää väliin. Ihan kuin herkut syömällä maailmasta loppuisivat.
En ollut reissussa ainoa, jota asia mietitytti. Muutaman päivän kuluttua ystäväni heitti ajatuksen, että voisihan sitä olla vaikka puoli vuotta ilman valkoista sokeria. Tartuin ideaan heti. Mietin, mikä estäisi minua. Vastaus oli, että ei mikään. Houkuttelin ystävänikin mukaan, ja aloitimme välittömästi.
Mistä tiedän, että onnistun? Ajatus tuntui heti houkuttelevalta ja omalta. Hei, just tätä mä haluan! Tavoite on vahvasti arvojeni mukainen: tiedän, että se on hyväksi henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnilleni, tukee muita tavoitteitani ja sopii yhteen kaikkien elämäni osa-alueiden kanssa. (Satunnaisista sosiaalista tilanteista tiedän selviäväni vähällä. Jos joku loukkaantuu, koska en ota jotakin tarjottavaa, ongelma on hänen mielessään, ei minun. Minulla on lupa laittaa terveyteni etusijalle.)
Haaste on myös riittävän suuri. En olisi innostunut lainkaan kuukaudesta tai kahdesta – mutta haluan ehdottomasti tietää, miten hyvät vaikutukset näin pitkällä jaksolla on terveyteeni ja miten positiivisesti kokeilu vaikuttaa loppuelämääni (kuten Anthony Robbins sanoo: You need to have big enough WHY to reach your goal). Hyvä tavoite kannattaa muotoilla positiiviseen muotoon, jotta mieli voi suunnata sitä kohti. Niinpä visioin itseni hyvinvoivana ja terveenä tekemässä hyvinvointia lisääviä ruokavalintoja.
Heti päätöksen tehtyäni tunnistin hyvän päätöksen aikaansaaman huippufiiliksen. Hyvästä, itselleen sopivasta tavoitteesta saa jo sellaisenaan hurjasti potkua. Lisää positiivisia vaikutuksia alkoi ilmetä vielä samana päivänä. Kun neuvottelutilanteita sisäisen sokerihiiren kanssa ei enää tullut, pohtimisesta alkoi säästyä valtavasti energiaa. Yhtäkkiä sokeriherkut olivat kuin kaverien poikaystävät: Vaikka ne olisivat kuinka houkuttelevia, ne vain ovat off the table. Ei niitä ajatella sillä tavalla.
Kuukautta myöhemmin olo on kevyempi ja parempi, vatsa litteämpi. Sokerin ohella viimeiset vehnän rippeet ovat jääneet ruokavaliostani – aiemmin olen joustanut valkoisten jauhojen suhteen yleensä sokeriherkkujen yhteydessä. Nyt kun en syö sokeria, eipä tarvitse syödä vehnääkään. Hedelmien käyttöäkin olen vähentänyt entisestään. Herkuttelen itse tekemälläni raakasuklaalla ja smoothieilla, jotka makeutan hunajalla tai stevialla. Pari kertaa olen maistanut jotakin palmusokerilla makeutettua. Mutta kun saa varsinaisesta ruuasta riittävästi ravinteita, hyviä makuja ja energiaa, herkkujen tarve vähenee selvästi.
Tämä ratkaisu auttaa minua muistamaan muissakin valintatilanteissa kauaskantoisen kysymyksen, olenko tekemässä hyvää vai huonoa päätöstä. Mitä valintani pitkällä tähtäimellä saa aikaan? Nyt tiedän taas, miten mainiolta hyvä päätös tuntuu ja mitä kaikkea hyvää siitä seuraa. Mietin jo, millainen voisi olla seuraava terveyttä edistävä päätökseni – sehän menisi sujuvasti tässä samassa flow’ssa 😉 Mikä voisi olla Sinun?
Itsensä kehittämisen kentältä löytyy monenlaisia ”koulukuntia”. Noin kuuden vuoden aikana, jotka olen tällä hiekkalaatikolla leikkinyt, ajatukseni ovat jalostuneet monella tapaa – jotkut suorastaan päinvastaiseen suuntaan kuin alkuvuosina.
(Turha lienee todeta tässä kohtaa, että opit on tietysti haettu sen kuuluisan kantapään kautta ;))
Viime kuukausina olen pohtinut omaa filosofiaani erityisesti kahdesta näkökulmasta:
1. Kun aloin lukea self development -kirjallisuutta, tartuin ensimmäisenä lähestymistapaan, joka minuun silloin vetosi eniten: minkä tahansa tavoitteen saavuttaminen on mahdollista, kun oikein haluaa ja tekee riittävästi töitä. No, minähän tein. Venyin, motivoin itseäni, päätin tsempata lisää, venyin vielä vähän ja pinnistelin väsymyspisteiden ja vastoinkäymisten yli.
Sainkin aikaan yhtä sun toista. Saavuttamiseen jäi suorastaan koukkuun. Halusin koko ajan enemmän. Lopputulos oli, kuten olen kertonutkin, suurensuuri väsymys. (Lisää postauksessa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta.)
Nyt en enää usko, että paras tapa edetä olisi painaa koko ajan täysillä. Jatkuva fyysisen ja/tai psyykkisen suorituskykynsä rajalla toimiminen on valtavan kuluttavaa. Jos painaa aina vain lisää kaasua, on vaikeampi pysyä tiellä. Ennemmin tai myöhemmin ohjaus karkaa käsistä.
Sen sijaan kun silloin tällöin hidastaa tai suorastaan pysähtyy, voi tutkailla karttaa ja tarkistaa, onko määränpää varmasti oikea. Ehkä olen jopa saattanut matkan varrella muuttaa mieleni siitä, minne haluan huristella. Ongelmanratkaisukyky ja luovuus paranevat ja tekemisen ilo lisääntyy, kun mieli saa välillä tyhjää tilaa asioiden välille. Sitten onkin taas kivempi kiihdyttää vauhtia!
2. Toinen keskustelua herättävä kysymys tuntuu olevan se, kuinka suhtautua negatiivisiin asioihin. Selfdev-sektorin perustuslaki on Law of Attraction eli vetovoiman laki: vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet. Mitä enemmän kiinnität huomiota hyviin asioihin elämässäsi, sitä suuremmaksi niiden merkitys kasvaa. Tämä periaate on tehnyt omasta elämästäni ratkaisevasti parempaa kuin koskaan ennen.
Mutta miten suhtautua ei-ihan-niin-hyviin asioihin?
Kyllä, niitäkin on – myöntää ne itselleen tai ei. Sekä ikäviä tunnetiloja että vähemmän toivottuja ulkomaailman olosuhteita.
Toiset haluavat sulkea möröt kellariin ja unohtaa ne sinne. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että elävältä hautaaminen on hankalaa. Mörkö kolkuttelee jossakin, kunnes se jossain vaiheessa rynnistää ulos. Paljon vihaisempana kuin se alun perin olikaan…
Mielestäni negatiivisten ajatusten ja tunteiden tunnustaminen on parempi vaihtoehto kuin niiden olemassaolon kieltäminen.
Kun mörkö nostetaan päivänvaloon, edes omassa mielessä, se ei tavallisesti näytä niin pelottavalta kuin pimeässä kellarissa. Erilaisten tunnetilojen hyväksyminen saattaa jo sellaisenaan lieventää ne olemattomiin. ”On ihan ok, että minusta tuntuu nyt tältä.” Hyväksyntä saa aikaan rentoutta, rentous antaa mahdollisuuden ratkaisuihin. Vastustus aiheuttaa vain lisää jännitettä. Ja ongelmaa on erityisen vaikea ratkaista, jos sitä ei ole olemassakaan…
Painolasti kevenee entisestään, kun ilmaisee asiansa sanallisesti tai muun luovan tekemisen kautta, esimerkiksi kirjoittaen tai toiselle puhuen. Ihmisen sisällä on jotakin, joka haluaa päästä ulos. Tunteen ilmaiseminen auttaa jäsentämään ajatuksia, ja ongelman ratkaisun avaimet voivat löytyä kuin itsestään. Tunnistatko tämän hetken: ”No nyt kun sanoin tämän ääneen, niin nythän mä vasta tajuan, että…”?
(Arvatkaa miksi minusta on ihanaa pitää blogia? ;))
Ajoittaisten huonojen tunteiden ja asiantilojen myöntäminen sekä niihin ratkaisujen hakeminen ovat täysin eri asioita kuin ongelmien loputon märehtiminen tai paskassa piehtaroiminen. Hetkellinen ikävä ajatus ei tee sinusta negatiivista ihmistä tai huonompaa itsesi kehittäjää. Se vain kertoo, että olet ihminen.
Edelleen sitä voi pääsääntöisesti kiinnittää huomiota kaikkeen hyvään niin ulkoisessa kuin omassa sisäisessäkin maailmassaan. Siihen vain on helpompi keskittyä, kun möröt eivät huutele kellarissa 🙂
Kun kerroin lähteväni pitkäksi aikaa kaukomaille, moni totesi olevansa kateellinen. Ymmärrän erittäin hyvin – minäkin olisin ollut, jos tilanne olisi ollut toisin päin.
Kateutta ei perinteisesti ole pidetty tunnetiloista toivotuimpana. Jokin aika sitten ystäväni kuitenkin opetti, että kateus on itse asiassa erittäin hyvä ja hyödyllinen tila. Se nimittäin kertoo, mitä todella haluat tai tarvitset. Et ole kateellinen sellaisesta, mitä sinulla jo on, etkä ole kateellinen sellaisesta, mitä et halua tai kaipaa.
Ei siis kannata keskittyä toisen saamaan hyvään (koska se ei yleensä ole sinulta pois) tai kateuden tunteeseen itseensä (eikä ainakaan tuntea siitä syyllisyyttä), vaan anna mieluummin tunteen kertoa jotakin sinusta ja elämäntilanteestasi. Millaisista asioista tunnet kateutta? Mitä siis todella haluat? Mitä voisit tehdä saavuttaaksesi haluamasi?
Itse olen ollut viime aikoina kateellinen taloudellisesta turvallisuudesta, tai sen tunteesta. Viimeiset pari vuotta alaa vaihtaneena yrittäjänä eivät ole olleet aivan yksinkertaisia – uudelle alalle siirtyminen on vaatinut suurta taloudellista ja ajallista (joka sekin on yrittäjälle yhtä kuin taloudellista) panostamista. Siksi olen välillä kateellinen joka kuukausi tilille ilmestyvistä palkkapusseista, lomarahoista ja saldovapaista.
Toisaalta tiedän, että taloudellinen turvallisuus on sekä asiantila, johon voin itse vaikuttaa, että samaan aikaan tunnetila, joka syntyy omista ajatuksistani. Asiantilaa pyrin jatkuvasti muuttamaan tekemisilläni – ja tilanteen korjaantumista odottaessa valitsen ajatukseni niin, että tunnen jotakin muuta kuin kateutta tai turvattomuutta. Niiden sijaan päätän valita luottamuksen tulevaisuuteen.
Kateelliseksi itseään kuvailleet totesivat usein myös, että onpa hienoa, että sinulla on mahdollisuus tuollaiselle matkalle. Miten lähtemisestä sitten tuli minulle mahdollista? Siten, että en miettinyt ollenkaan, onko se mahdollista. Päätin vain lähteä. Sen jälkeen kaikki järjestyi. Monesti on parempi, että ei pidä epäonnistumista edes vaihtoehtona.
Takana on intensiivinen viiden viikon koulutus: 12-tuntisia kurssipäiviä kuusi päivää viikossa, kotitehtävät päälle. 33 astetta lämmintä, asanaharjoitusta monta tuntia päivässä, hurjasti uutta informaatiota. Naurua ja kyyneleitä, hikeä ja onnistumisia samassa paketissa. Palkitsevaa, uuvuttavaa ja oivalluttavaa.
Elämän Flow 