


Silloin kun blogissani on hiljaisia jaksoja, se tarkoittaa usein sitä, että elämässäni tapahtuu sitäkin enemmän. Niin tälläkin hetkellä. Se tarkoittaa samalla, että uutta kirjoitettavaa syntyy koko ajan, mutta yleensä kestää hetken aikaa, ennen kuin tunteet, oivallukset ja tapahtumat jäsentyvät mielessäni sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että ne voi muotoilla toisten luettavaksi.
Olen ajatellut eläväni ja eläneeni muutos- ja myllerrysvaihetta jo pitkään. Olen jo jonkin aikaa toivonut, että sisältäni on tullut ulos ja elämästäni on lähtenyt kaikki sellainen, joka ei enää palvele minua, että vanhat asiat on käsitelty, että luopumisen jälkeen ollaan kohta jo uuden rakentamisen vaiheessa.
Väärinpä luulin.
Nyt olen oppinut, että jos haluaa eroon vanhasta rötisköstä, ei riitä, että heivataan menemään seinät, katto ja lattia. Täytyy purkaa aivan kaikki, perustuksia myöten. Ihan jokainen vanha hatara kivi on kaivettava esiin, muuten ei pääse rakentamaan uutta kestävälle pohjalle. Jos rakenteiden murtaminen on tähän asti jonkin verran sattunut, niin perustusten purkaminen vasta sattuukin. Ne istuvat lujassa.
Ja sitten vähän aikaa kuoppa ammottaa tyhjyyttään. Mitä ihmettä sinne laitetaan? Olen yrittänyt pohtia sitä paljon jo etukäteen, mutta ei sitä kannata suunnitella samaan aikaan kun purkaa vanhaa. Luopumisen hetkellä ei vielä ole oikea aika miettiä, mitä tahdon tilalle. Luopumisen tuska on väärä syy toivoa yhtään mitään. En halua, että uusi tulee kiireellä täyttämään vanhan jättämää tilaa vain siksi, etten kestäisi tyhjyyttä.
Täytyy tyytyä tuijottamaan ammottavaa monttua ja olla sinut sen kanssa. Ymmärtää, että vaikka paljon otettu pois, minä olen silti vielä jäljellä. Minä en mennyt niiden elämästäni poistuneiden asioiden asioiden myötä, vaikka egoni niin kuvitteleekin. Minua vain testataan, mihin identiteettini on perustunut ja millaisiin asioihin mieleni on takertunut – ja nyt tiedän, että kamalan moneen asiaan.
Mutta sieluni on edelleen jäljellä. Se on minun.
Ehkäpä yrität arvailla, mitä tämä metafora kuvaa. Voisinpa sanoa, että kyseessä on vain jokin yksittäinen asia – mutta ei, tämä on aika kattava teema elämässäni tällä hetkellä. Istuskelen kuopan reunalla ja ihmettelen, mitä kaikkea siinä oli ja meni. Opettelen päästämään irti siitä odotuksesta, että jotain täytyy tulla tilalle. Olen sentään itse tässä vielä, ja se riittää.