Sinua vai somea varten?

Joitakin viikkoja sitten raivasin työpöytäni tosi siistiksi, mutta en raportoinut asiasta Facebookissa. Mieleeni tuli vanha kiinalainen arvoitus ja filosofinen kysymys: Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole paikalla kuulemassa, kuuluuko puun kaatumisesta ääntä?

Niin, tuliko pöytäni oikeasti siivotuksi lainkaan, kun kukaan muu ei saanut asiasta tietää? (Paitsi tätä kautta – enkä enää voi valokuvata siivottua pöytää, sillä se on jo uudestaan epäjärjestyksessä.) Oliko tuo historiallinen tapahtuma vähemmän merkityksellinen ilman kymmentä peukkua siivouskuvan kulmassa? Riittäisikö, että tykkään siististä pöydästäni ihan itse?

Sosiaalinen media on mainio väline siihen, että voi tuoda itsensä näkyväksi muille. Kutakuinkin jokaisella meistä on tarve olla erityinen ja ainutlaatuinen. Meillä on tarve selviytyä ja pysyä hengissä – mikä varsinkin yrittäjillä tai muuten julkista työtä tekevillä on monesti tekemisten ja niistä kertomisen perimmäinen motiivi. Pohjimmiltaan: kaikki kaipaavat tykkäyksiä. Toivomme tulevamme hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Siksi on melko harmitonta, että postailemme muiden nähtäväksi kauniita auringonlaskuja, varpaita ja skumppalaseja laiturilla, voitettuja skaboja, julkaistuja lehtijuttuja ja juostuja kilometrejä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että omista tekemisistään ja omasta onnellisuudestaan saa olla iloinen ja ylpeä. Vaikeita tai kipeitä asioita voi toki jakaa ihan yhtä lailla. Monet postaukset ovat oikeasti vaikuttavia, ne osaltaan muuttavat maailmaa.

Välillä somea seuratessa herää kuitenkin kysymys: Kumpi tuli ensin, sinä vai some? En voi olla miettimättä, alkaako jatkuva näkyvillä oleminen väistämättä ohjata arkisia valintoja ”yleisesti hyväksyttävämpään” tai ”julkaisukelpoisempaan” suuntaan. Voiko esimerkiksi ravintovalmentaja nauttia avoimesti lounaalla pitsaa mielihalun iskiessä, jos hän on aamulla postannut kuvan viherpirtelöstään? Lähtisitkö sinä tänään lenkille, meditoimaan tai sivistävälle luennolle, jos et voisi raportoida tekemisistäsi kenellekään? Ovatko valintasi lähtöisin aidosti sinusta vai siitä, mikä näyttäisi hyvältä ulospäin?

Vähän aikaa sitten luin, että jotkut nuoret eivät kehtaa kuunnella haluamaansa musiikkia, jos oma musiikkipalvelu on kytkettynä vaikkapa Facebookiin – tällöin muut näkevät, mikä biisi kulloinkin soi. He valitsevat sen sijaan musiikkia, jota ”kuuluu kuunnella”. Monille voi työssään olla tarpeen rakentaa ns. henkilöbrändiä, mutta välillä tuntuu, että käy toisinpäin, brändi alkaakin rakentaa ihmistä. Alamme huomaamattamme muokata itseämme siihen suuntaan, miltä haluamme muiden suuntaan näyttää. Roolien esittäminen on kuitenkin raskasta ja se tulee yleensä ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän.

Yksi mielenkiintoisimmista valmennuskysymyksistä on mielestäni tämä: ”Mitä tavoittelisit elämässäsi tai mitä haluaisit tehdä tai saavuttaa, jos kukaan ei koskaan saisi tietää saavutuksestasi etkä voisi kertoa tekemisistäsi kenellekään?”

Välillä on hyvä pohtia omien tekojensa vaikuttimia. Tulevatko kicksit itse tekemisestä vai siitä, miten muut siihen reagoivat?

Kyllä, aivan mahtavaa on onnistua tekemään jotain, joka auttaa, innostaa, inspiroi ja opettaa muita, jotain josta muut tykkäävät. On huikean hienoa haluta auttaa muita ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa. Yhteisöllisyys tuo moniin asioihin valtavasti nostetta, enkä tarkoita, että meidän pitäisi eristäytyä yksilöinä omiin luoliimme tekemään erakkojuttuja. Haastan vain (myös minut itseni) pohtimaan, kumpuavatko valintasi egosta vai sydämestä. Mitä sinä tekisit seuraavan viikon tai kuukauden, jos some ei saisi tietää? 

(Jutun kuvituksena on käytetty kirjoittajan puhelimesta löytyneitä kuvia yleisesti hyväksytyistä, trendikkäistä ruokalajeista, kuten raakasuklaasta, banaani-protsku-pannarista sekä raakakakuista ja pakuriteestä. Yritin etsiä epäsovinnaisempaa kuvitusta, mutta sellaista ei löytynyt. Some on varmasti ohjannut valokuvaustottumuksiani.)

Tyhjän kuopan reunalla

Silloin kun blogissani on hiljaisia jaksoja, se tarkoittaa usein sitä, että elämässäni tapahtuu sitäkin enemmän. Niin tälläkin hetkellä. Se tarkoittaa samalla, että uutta kirjoitettavaa syntyy koko ajan, mutta yleensä kestää hetken aikaa, ennen kuin tunteet, oivallukset ja tapahtumat jäsentyvät mielessäni sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että ne voi muotoilla toisten luettavaksi.

Olen ajatellut eläväni ja eläneeni muutos- ja myllerrysvaihetta jo pitkään. Olen jo jonkin aikaa toivonut, että sisältäni on tullut ulos ja elämästäni on lähtenyt kaikki sellainen, joka ei enää palvele minua, että vanhat asiat on käsitelty, että luopumisen jälkeen ollaan kohta jo uuden rakentamisen vaiheessa.

Väärinpä luulin.

Nyt olen oppinut, että jos haluaa eroon vanhasta rötisköstä, ei riitä, että heivataan menemään seinät, katto ja lattia. Täytyy purkaa aivan kaikki, perustuksia myöten. Ihan jokainen vanha hatara kivi on kaivettava esiin, muuten ei pääse rakentamaan uutta kestävälle pohjalle. Jos rakenteiden murtaminen on tähän asti jonkin verran sattunut, niin perustusten purkaminen vasta sattuukin. Ne istuvat lujassa.

Ja sitten vähän aikaa kuoppa ammottaa tyhjyyttään. Mitä ihmettä sinne laitetaan? Olen yrittänyt pohtia sitä paljon jo etukäteen, mutta ei sitä kannata suunnitella samaan aikaan kun purkaa vanhaa. Luopumisen hetkellä ei vielä ole oikea aika miettiä, mitä tahdon tilalle. Luopumisen tuska on väärä syy toivoa yhtään mitään. En halua, että uusi tulee kiireellä täyttämään vanhan jättämää tilaa vain siksi, etten kestäisi tyhjyyttä.

Täytyy tyytyä tuijottamaan ammottavaa monttua ja olla sinut sen kanssa. Ymmärtää, että vaikka paljon otettu pois, minä olen silti vielä jäljellä. Minä en mennyt niiden elämästäni poistuneiden asioiden asioiden myötä, vaikka egoni niin kuvitteleekin. Minua vain testataan, mihin identiteettini on perustunut ja millaisiin asioihin mieleni on takertunut – ja nyt tiedän, että kamalan moneen asiaan.

Mutta sieluni on edelleen jäljellä. Se on minun.

Ehkäpä yrität arvailla, mitä tämä metafora kuvaa. Voisinpa sanoa, että kyseessä on vain jokin yksittäinen asia – mutta ei, tämä on aika kattava teema elämässäni tällä hetkellä. Istuskelen kuopan reunalla ja ihmettelen, mitä kaikkea siinä oli ja meni. Opettelen päästämään irti siitä odotuksesta, että jotain täytyy tulla tilalle. Olen sentään itse tässä vielä, ja se riittää.

Mörköanalyysi: elämän pienet ja isot ahdistuksen aiheet

Aiemmasta postauksesta (Mitä möröille tehdään) inspiroituneena jatkan pohdintaa negatiivisista tunnetiloista. Seuraa mörköjen karkea luokittelu kahteen kategoriaan.

Tunteet syntyvät omista ajatuksistamme tai ulkoisista olosuhteista. Suuri osa tunnereaktioistamme on opittuja. Lohdullista on, että opittujen negatiivisten reaktioiden tilalle voi opetella uusia reaktiotapoja.

Mutta milloin kannattaa lähteä vaikuttamaan omiin ajatuksiinsa ja milloin ulkoisiin olosuhteisiin? Joskus on hyödyllisempää riisua möröt aseista omilla ajatuksillaan – mutta joskus on parasta antaa koko otuksen olla ja häipyä itse mahdollisimman kauas.

Elämässä on yhtä sun toista pientä kurjuutta, johon emme sellaisenaan aina voi vaikuttaa. Maailman parhaassa työssä joutuu tekemään tylsiä tehtäviä, kiinnostavalla alalla joutuu opiskelemaan jotain vähemmän ihanaa, välillä sataa juuri vääränä päivänä ja kivaankin porukkaan mahtuu yksi kusipää.

Tällöin on hyödyllistä opetella näkemään asiat uusista näkökulmista ja muuttamaan omia tunnereaktioitaan. Kyllä, se on mahdollista. Pikkumöröstä voi pikkuvaivalla tehdä mielessään kohtuullisen koomisen. Hymy helpottaa 🙂

Mutta sitten on isompia ahdistuksen aiheita. Ne saattavat olla paljon tiiviimmin läsnä elämässämme, ja ne ovat monesti jopa omia valintojamme. Aina emme edes huomaa, että jokin iso asia mättää. Kaamea jättiläismörkö on saattanut hiipiä vuosien aikana selän taakse niin, että syy-seuraus-suhdetta on vaikea tunnistaa.

Tai sitten sitä on vielä vaikeampaa tunnustaa.

Oma elämäni on muuttunut monta astetta helpommaksi sen jälkeen, kun aloin ymmärtää, että kaikki asiat, ihmiset ja ympäristöt eivät ole minulle energeettisesti oikeita. Kaikki tekemiset ja olemisen tavat eivät sovi jokaisen elämään, ainakaan joka hetki. (Tilanteet voivat toki muuttua). Jokainen tietää sen tunteen, kun jossakin paikassa ja jonkun ihmisen kanssa on erityisen hyvä olla – ja jossain toisaalla taas huono. Vaikkei yhtään osaisi sanoa miksi.

Järjellä, kulisseilla, uskomuksilla ja ihanteellisilla arvoilla voi tietysti selittää, miksi pitää kiinni nykyisistä olosuhteista, kuten tietystä ihmissuhteesta, työpaikasta tai asuinympäristöstä. Mutta väkisin ajatuksiinsa vaikuttamalla ei voi muuttaa mustaa vaaleanpunaiseksi. Vähemmän tarkoituksenmukaisista valinnoista ei ole hyvä pitää väkisin kiinni, jos sydän todellisuudessa huutaa jotakin muuta.

Myöntämisen hetki saattaa sattua. Ehkäpä ego saa kolauksen, ehkä joutuu julkisesti kääntämään takkinsa tai tekemään yleistä ihmetystä aiheuttavia ratkaisuja. Valinnat joskus riipaisevat tai satuttavat muitakin. Mutta pidemmän päälle oman hyvinvoinnin valitseminen on palvelus kaikille.

Kun suuret möröt on poistettu elämästä ja olo helpottuu, yhtäkkiä pieniäkään mörköjä ei enää huomaa joka käänteessä. Piilevä ahdistus saattoi aiemmin purkautua jatkuvana pahana olona pikkuasioiden yhteydessä. Jos siis vähän väliä pienet asiat ärsyttävät, voi olla hyvä miettiä, onko elämäänsä kokonaisuutena tyytyväinen. Parasta mitä ihminen voi itselleen ja ympäristölleen tehdä, on elää linjassa itsensä kanssa.

Egohälytys! – Aitoja ajatuksia pingottavan PR-osaston tilalle

Kun haluaa olla rehellisesti Oma Itsensä, yksi tärkeimmistä tehtävistä on alkaa tunnistaa egosta lähtöisin olevia ajatuksia ja luopua niistä.

Ego on ihmisen mielessä se osa, joka saa aikaan erillisyyden tunteen muista ihmisistä. Kielteiset kokemukset saattavat rakentaa hyvinkin vahvan keinotekoisen minän aidon sisimmän ympärille. Kaiken muun turhan säätämisen ohella ego toimii ikään kuin mielen PR-yksikkönä – se vastaa maineesta ja kunniasta. Ego on huolissaan siitä, miltä minä ja tekoni näytämme, ja peittää siten aitouden tehokkaasti alleen.

Ego on kuin valheellinen viestintästrategia, jolla rakennetaan yrityksen todellisesta toiminnasta poikkeavaa julkisuuskuvaa.

Minä haluaisin kuitenkin olla aidosti Minä – viis siitä, mitä muiden mielessä liikkuu.

Niinpä rakensin lomani alkumetreillä mieleeni varoitusnappulan, jonka nimesin egohälytykseksi. Siihen ei tarvittu kummempia NLP-tekniikoita, hieman vain sisäisen puheensa tiedostamista ja hallintaa. Käytännössä aloin aina egolähtöisen ajatukseni bongatessani sanoa mielessäni sanan ”egohälytys!”.

”Vähänkö olisi hienoa, jos tuossa asemassa oleva mies olisi kiinnostunut minusta.” EGOHÄLYTYS.

”Olisi kiva pukeutua tänään vähän eri tavalla kuin yleensä, mutta mitäköhän ystäväni siitä sanovat?” EGOHÄLYTYS.

”Wau, tästä saa hyvän Facebook-päivityksen.”

MAJOR-LUOKAN EGOHÄLYTYS.

(Kamalaa tunnustaa, mutta päässäni liikkuu joskus tällaisia asioita.)

Aluksi tunnistin egon naurettavia kommentteja silloin tällöin. Vähitellen nappula alkoi herkistyä, ja se huusi vähän väliä 🙂 Ja kun olen alkanut valita tilalle todellisesta minästäni lähtöisin olevia ajatuksia, hälytysmekanismi on taas vähitellen joutunut töihin harvemmin.

Mitä siis teen hälytystilanteessa? Totean tyynesti itselleni, että tämä ei ole todellista minua – ja se riittää: päästän ajatuksesta irti ja mietin, mikä on minulle tilanteessa oikeasti olennaista. Olen yhä useammin osannut tehdä valintoja, jotka ovat Aidosti Minun.

Egoni on kylläkin saanut kovan kolauksen 😉

Ps. Päätin kokeilla samaa tekniikkaa myös sisäisen suorittajani viimeisten rippeiden tuhoamiseen. ”Suorittajahälytys” toimii sekin! Testaa sinäkin tätä tai kehitä jokin oma sovellus, jos haluat muuttaa ajatusmallejasi.