Maailmanmuuttajan muistilista

 

 

 

 

Moni meistä haluaa välittää eteenpäin hyvää, auttaa muita ja jollakin tapaa olla tekemässä maailmasta parempaa paikkaa. Parhaimmillaan haluamasi muutos alkaa sinusta ja siitä tavasta, jolla pyrit muutosta edistämään.

Jos haluat ohjata maailmaa ja sen ihmisiä parempaan suuntaan…

…puhu haluamasi asian puolesta, älä keskity ensisijaisesti vastustamaan toista äärilaitaa. Joskus toki on hyvä nostaa epäkohtia esiin, mutta jatkuva kovaääninen vastustus synnyttää usein vain lisää vastustusta. Jos haluat tehdä maailmasta paremman paikan, käytä positiivisia, innostavia, oivaltavia keinoja. Hyvien tapojen tai lain rajalla keikkuvat, pelkästään pelotteluun perustuvat keinot vain lisäävät negatiivisen energian määrää. Kun haluat tehdä hyvää, tee se niin, että hyvä lisääntyy heti siitä alkaen, kun ryhdyt töihin. Anna omasi ja muiden huomion virrata haluttuun suuntaan.

…annostele viestisi oikein, älä kaada sitä rekkakuormalla jokaisen vastaantulijan niskaan. Tarjoile tietoa pieni palanen kerrallaan, tai sen mukaan, mitä ihminen on halukas ottamaan vastaan. Kun olet läsnä ja seuraat toista ihmistä, huomaat kyllä, riittääkö hänen kiinnostuksensa yhteen lauseeseen vai kokonaiseen luentoon. Anna toisen innostua itse ja kysellä, tällöin oppiminen on paljon tehokkaampaa.

…hyväksy se, ettet voi muuttaa muita väkisin. Anna muiden inspiroitua sinusta, koska he itse haluavat, ei siksi, että pakotat tai vaadit. Vapaus on paljon hedelmällisempi lähtökohta muutokselle. Ihminen on niin sanotusti avoinna vain asioille, joista hän on sillä hetkellä kiinnostunut ja jotka mielellään sopivat hänen uskomusjärjestelmäänsä. Aivot pitävät luontaisesti oikeassa olemisesta, ja siksi ihminen ei tyypillisesti halua ottaa vastaan uutta, jos se ei tue hänen olemassa olevia uskomuksiaan. Tieto ei silloin välttämättä mene perille loputtomienkaan toistojen kautta. Muita ohjaavan, neuvovan ja auttavan henkilön (ja maailmanparantajan) onkin olennaista osata joustaa viestinnässään ja tarpeen tullen kääriä sanomaansa erilaisiin paketteihin, jotta erilaisten ihmisten on helpompi se ottaa vastaan.

…ole itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä, kuten Gandhin väitetään sanoneen. Suutarin lapsella ei välttämättä tarvitse olla täydellistä kenkäkokoelmaa, mutta yksi pari olisi syytä olla ainakin tekeillä. Noudata siis omia oppejasi ja anna muiden huomata muutos sinussa – he huomaavat sen kyllä, jos ja kun he ovat siihen valmiita. Valittamisen, mouhoamisen ja saarnaamisen sijaan ole innostava ja rohkaiseva esimerkki, jolta on mielekästä omaksua uusia asioita.

Suojakuori ei estä haavoittumasta

Lapsena minua kiusattiin koulussa, ja koin lukuisia pahan mielen hetkiä. Hetkiä, jolloin itkin, kun toisten sanat satuttivat. Mutta myös hetkiä, jolloin päätin, että minähän en itke.

Päätös tuntui silloin vahvalta ja ainoalta oikealta. Ikään kuin olisin pukenut ylleni panssarin, jota kavereiden sanomiset eivät läpäisseet. Oman sotahaarniskani. Vuosi vuodelta se muuttui vahvemmaksi ja vahvemmaksi.

Tosiasiassa panssari ei estänyt minua haavoittumasta. Se oli kuin puudutusaine, joka esti minua kohtaamasta pahinta tuskaa, mutta haavat syntyivät silti.

Ihmisen mieli pyrkii välttämään kipua. Siksi sillä on monenlaisia suojamekanismeja, jotka auttavat kohti miellyttävämpää tai edes siedettävämpää olotilaa.

Mutta joka kerta, kun päätät olla kohtaamatta jotakin tunnetta, puet yllesi suojakuoren. Se on kuin jähmeästä materiaalista tehty kokovartalohaalari, joka ei todellakaan istu päällä mukavasti, mutta se palvelee siinä hetkessä ja suojaamistarkoituksessa kelvollisesti. Et pääse tuntemaan ihosi pehmeyttä tai kuuntelemaan kehosi viestejä, mutta se ei tunnu silloin olennaiselta. Pääasia, että selviytyy.

Vähitellen haalari alkaa kuitenkin hiertää. Ehkä kerroksia kertyy vähitellen uusia. Joka kerta, kun uskot ulkopuolelta tulevia odotuksia ja yrität sovittautua niihin, puet itsellesi uuden suojakuoren. Joka kerta, kun annat itsesi ymmärtää, että et ole riittävän hyvä sellaisena kuin olet, kiskot taas uutta kerrosta yllesi.

Uudet suojakerrokset vaikeuttavat luontaista liikkumistasi entisestään. Ne estävät sinua näyttämästä mitään itsestäsi ulospäin. Kosketus positiivisiinkin tunteisiin heikkenee: jos et halua kerran tuntea, et sitten tunne enää oikein mitään. Alun perin hyvässä tarkoituksessa käyttöön otettu mekanismi ylenpalttisesti käytettynä tekee pahimmillaan ihmisestä robotin, joka on ohjelmoitu miellyttämään jatkuvasti muita sekä reagoimaan toisten tarpeisiin ja odotuksiin, jotta ei kokisi enää enempää ikävyyttä. Jotta olisi tarpeeksi. Lopulta yhteys omaan sisimpään ja omiin tarpeisiin on kokonaan poikki.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla ikuisesti. Yhteys on sisäisen työn, hoitavien ja rakastavien ihmissuhteiden sekä ehkä myös ulkopuolisen avun kautta palautettavissa. Useimmat haavatkin paranevat, kun niihin vain uskaltaa kurkistaa. Puhdistaminen kirvelee hetken, ja tunteiden kokeminen voi toki olla pelottavaa – mutta niin saakin olla. Pelkokin on vain inhimillistä.

Jossain kohtaa kuitenkin huomaa, että eivät tunteet sittenkään tapa, päinvastoin. Pahan olon vastustaminen ja vahvuuden näytteleminen vievät paljon enemmän energiaa kuin tunteiden hetkellinen kohtaaminen ja hyväksyminen. Itku puhdistaa ja se varmasti loppuu aikanaan.

Toivon, että vielä joskus tunteiden käsittelemisen merkitys ymmärretään tässä maailmassa aivan eri tasolla ja tavalla kuin nyt. Tunteista lähtee aivan kaikki.

Suorittaminen ei lähde suorittamalla

Minulle tuli valmennettavaksi monilla mittareilla menestynyt, kunnianhimoinen ja tunnollinen yrittäjä. Hän oli kuitenkin stressaantunut ja väsynyt. Saadakseen haluttuja tuloksia aikaan hän oli tottunut tekemään paljon asioita nopeassa rytmissä.

Toimintamalleillaan hän oli saavuttanut paljon, mutta samalla tekemisen intensiteetti ja sen taustalla olevat uskomukset olivat saaneet hänet siihen tilaan, että hän oli avun tarpeessa.

Valmennusprosessin alkaessa ymmärsin pian, mistä ongelmat johtuivat. Ylisuorittamisen malli oli saatava lempeästi ohjattua tarkoituksenmukaisempaan suuntaan.

Haaste tuli vastaan, kun aistin, että valmennettavani odotti myös valmennusprosessilta samaa intensiteettiä, johon hän oli muuallakin tottunut. Hänen maailmassaan parhaat tulokset syntyivät tekemällä enemmän, paremmin tai nopeammin. Kun en antanutkaan hänelle liutaa haastavia kotitehtäviä, vaatinut tai puskenut häntä, hän koki alkuun valmennuksen tehottomaksi.

Jo Einstein mainitsi aikoinaan, että ongelma ei lähde samalla ajattelulla, jolla se on syntynyt. Henkilökohtaisessa kehittymisessä se tarkoittaa usein sitä, että jos jokin asia tuntuu mielessäsi tutulta ja helpolta, saat luultavasti aikaan samoja tuloksia kuin ennenkin. Mieli pyrkii löytämään mukavuutta ja välttämään kipua, joten monesti vanha ajatusmalli on mielelle turvallisin, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä parhaita tuloksia tuottaisikaan.

Jos olet tyytyväinen tuloksiin, jatka ihmeessä samalla ladulla kuin tähän asti ja nauti siitä. Jos taas haluaisit saada elämääsi hyödyllisempiä käyttäytymismalleja, miellyttävämpiä tunnetiloja, toimivampia ihmissuhteita tai parempia elinolosuhteita, muutos kannattaa aloittaa omista ajatuksista asti.

Ajatusmallien muuttamista voisi verrata muihin elämäntapakorjauksiin, vaikkapa liikunnan aloittamiseen tai ruokavalion parantamiseen. Ensimmäiset treenit saavat sykkeen korkealle ja lihakset jumiin. Terveellinen ruoka saattaa aluksi laittaa vatsan sekaisin. Mielikin voi reagoida detox-oirein. Terveellisemmät ajatusmallit tuntuvat ehkä aluksi oudoilta yksinkertaisesti siksi, että ne ovat uusia ja vieraita. Saatat ehkä jopa ajatella, että uusi tapa ei ole sinua varten. Mutta kun keho ja mieli tottuvat, ne myös kiittävät.

Ymmärrän valmennettavaani enemmän kuin hyvin. Kun on vuosikausia tai jopa -kymmeniä paahtanut suorittamismoodissa, hidastaminen saattaa konkreettisesti sattua. Vaikka järjen tasolla tietäisi, mikä itselle on hyväksi, tunne kiljuu toista. Keho on tottunut jännittyneisyyteen, mielen rentoutumislihakset eivät ehkä ole saaneet harjoitusta sitten lapsuusvuosien. Kun ne laittaa ensimmäisen kerran hommiin, ne huutavat hoosiannaa. Vieressä säännölliseen treeniin tottuneet kontrolli- ja pyrkimismuskelit ihmettelevät hetkellistä työttömyyttään.

Sama tuska voi koskea vaikkapa sitä hetkeä, kun opettelee vetämään rajoja ja sanoo ensimmäisen kerran EI. Mutta epämukavuuden tunteesta ja sisäisen äänen vastusteluista pääsee yli. Uudet ajatus- ja toimintamallit ovat aikuisenkin opittavissa.

Suorittamista ei voi lopettaa suorittamalla itsensä kehittämistä mahdollisimman tehokkaasti. Kun täydellisyyden tavoittelija haluaa päästä eroon perfektionismista, hänen on opeteltava hyväksymään, että prosessi ei etene täydellisesti. Juju on juuri siinä, että hänen ei tarvitse yrittää noudattaa jokaista saamaansa vinkkiä sataprosenttisen oikein. Monesti tärkein oppiläksy ei olekaan tehtävä, joka sinulle annetaan, vaan se, kuinka suhtaudut itseesi sitä tehdessäsi. Ja kun opit olemaan itsellesi lempeämpi ja hyväksyvämpi suoritustasosta riippumatta, olet jo pitkällä.

Kun haluat tutkiskella ajatuksiasi ja uskomuksiasi kirjoittamalla sekä löytää entistä paremman tasapainon tilan elämääsi, olet tervetullut Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 15.10.2014. Ilmoittautua voi vielä 16.10. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan nyt!

Viisi askelta kohti aitoutta

Blogiuutisia: tämän blogin kirjoitukset (tai ainakin osa niistä) ilmestyvät jatkossa myös suositulla Hidasta elämää -sivustolla! Sieltä löytyy paljon erinomaista luettavaa henkisestä hyvinvoinnista, suosittelen lämpimästi.

*****

Minulla on viime vuosina ollut tapana sanoa, että kun tekee oikeita asioita oikeista syistä, elämä virtaa kuin itsestään oikeaan suuntaan. Voisin lisätä mukaan vielä sanat “oikealla asenteella”. Sen merkitystä en itse vielä joitakin vuosia sitten ymmärtänyt lainkaan.

Olen malliesimerkki siitä, miten tavoitteellinen elämä voi viedä lujaa metsään. Alettuani tutustua itsensä kehittämiseen suunnistin tohkeissani kohti tarkoin viilattuja tavoitteita. Keskityin unelmien toteuttamiseen selvittämättä, miksi ne olivat minulle tärkeitä. En tajunnut, että hyvinvoinnin näkökulmasta tavoitteisiin suhtautumisen tapa on vähintään yhtä tärkeä kuin itse tavoitteet. Niinpä tekemiseni oli väkisin puurtamista ja loputonta täydellisyyteen pyrkimistä ilman lepoa.

Vuosien ylisuorittamisen ja sitä seuranneen uupumisen myötä aloin oivaltaa, että hienojenkaan unelmien toteuttaminen ei vielä tarkoittanut, että eläisin oikeasti hyvää elämää. Sen sijaan halusin päästä eteenpäin, koska elämääni hallitsi syvään juurtunut uskomus siitä, etten ollut riittävän hyvä sellaisena kuin olen. Yritin täyttää ulkopuolisten mallien pohjalta muotoilemiani saappaita, joiden reunoja ei kuitenkaan tuntunut tulevan vastaan ollenkaan (koska perfektionistilla ei tule vastaan sitä hetkeä, jolloin hän olisi tyytyväinen nykytilanteeseen).

Kun aloin toipua, tajusin, että ennen matkalipun hankkimista on syytä selvittää, kuka minä matkustajana oikeastaan olen. Oikeat asiat ja erityisesti syyt niiden tekemiseen löytyvät, kun luopuu pakosta saavuttaa asioita ja alkaa ymmärtää, millaiset asiat ovat samalla taajuudella oman sielun kanssa.

Millaisista askelista aidon itsensä löytämisen polku koostuu?

1. Tulet tietoiseksi ajatuksistasi, uskomuksistasi ja toimintamalleistasi. Tämä vaihe jatkuu yleensä jossain mittakaavassa hamaan loppuun. Tietoiseksi tulemisen merkitys koskee erityisesti tiedostamattoman mielemme sisältöä, mutta usein emme ole aidosti tietoisia edes sellaisista uskomuksista, joita toistelemme päivittäin ääneen. Tässä kohtaa siirrät siis huomion ulkoisesta maailmasta sisäiseen ja ryhdyt tarkkailemaan, millaisia ajatuksia pidät totena.

2. Alat tunnistaa, mikä ajatuksissasi ja toiminnassasi on omaa ja mikä muualta opittua. Kysyt itseltäsi, oletko oikeasti samaa mieltä ajatustesi kanssa ja palvelevatko nämä uskomukset ja toimintamallit sinua enää. Alat etsiä motiiveja tekemisen taustalta: mikä saa sinut tekemään sen, mitä olet tekemässä? Entä millainen on “pitäisi tehdä” -listasi? Useimmilla meistä on tunteita, että “pitäisi” tehdä yhtä sun toista, jotta täyttäisi omat tai muiden meihin kohdistamat vaatimukset. Mistä tuo “pitäisi”-tunne tulee – onko se oma valintani vai jonkun toisen minuun kohdistama (tai kuvittelemani) odotus? Pitääkö oikeasti?

3. Olet tullut tienhaaraan, joka tarjoaa mahdollisuuden valita. Haluatko jatkaa vanhalla tavalla vanhoihin ajatuksiin uskoen vai haluatko alkaa purkaa kerroksia ympäriltäsi ja lähteä uuteen suuntaan? Kun päätät haluta muutosta, alat opetella tarpeettomista uskomuksista ja toimintamalleista irtipäästämistä. Tärkeää on sekin, että annat itsellesi ja muille anteeksi. Kaikilla meillä on kuormamme eikä omaa historiaa voi pyyhkiä pois, mutta menneisyytensä kanssa voi oppia olemaan sinut. Kuorma kevenee ratkaisevasti, kun katkot turhat energeettiset siteet, jotka pitävät sinua paikoillaan.

4. Alat kuulla omaa ääntäsi. Kun ylimääräinen painolasti kevenee ja poistuu, sydämestäsi alkaa nousta esiin omimpia ajatuksiasi. Millaisia ne ovat? Mitä oikeasti haluat? Mitkä asiat vetävät sinua puoleensa? Mikä sinulle on tärkeää? Samalla opettelet hyväksymään sen, mitä löydät – ja vähitellen jopa rakastamaan sitä. Pikku hiljaa uudet ajatukset alkavat realisoitua olosuhteiden muutoksina elämässäsi. Opit tekemään sydämesi viestien mukaisia valintoja ja elämään itsesi näköistä elämää.

5. Opit ilmaisemaan tunteitasi ja mielipiteitäsi rakentavalla tavalla, vapaasti ja silti hallitusti. Olen kuullut monta kertaa ja myös itse kokenut samantyyppisen, ristiriitaiseltakin kuulostavan tarinan: ennen tietoisempaa itsetutkiskelun aikaa tuli välillä sanottua muille mitä sattuu. Tunteet tulivat kyllä julki – mutta samaan tapaan kuin olisi kaatanut lokaämpärin toisen niskaan. Silti monissa tilanteissa saattoi olla vaikeaa ilmaista rehellisesti mielipidettään tai pahaa oloaan. Henkisen kehittymisen myötä ymmärrät, mistä tunteet milloinkin kumpuavat ja ennen kaikkea otat niistä itse vastuun. Samaan aikaan uskallat aina vain paremmin ilmaista, mitä mieltä aidosti itse olet, mitä haluat ja missä rajasi menevät.

Nämä askeleet saattavat myös lomittua, eikä prosessi välttämättä pysähdy koskaan. Ajatukset, joita silloinen minäsi joskus piti tuoreina ja vallankumouksellisina, voivatkin myöhemmin tuntua vanhoilta ja kuluneilta – olet kasvanut niistä ohi. Sielusi elää kehittyessään samanlaista jatkuvaa kiertoa kuin luonto kukoistaessaan kesällä, valmistautuessaan talveen sekä herätessään uudelleen kevääseen. Tämä polku matkan varrelle mahtuvine oivalluksineen on aina yhtä ihmeellinen.

Kun haluat tutkiskella ajatuksiasi ja uskomuksiasi kirjoittamalla sekä löytää entistä paremman tasapainon tilan elämääsi, olet tervetullut Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 15.10.2014. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan nyt!

Sinua vai somea varten?

Joitakin viikkoja sitten raivasin työpöytäni tosi siistiksi, mutta en raportoinut asiasta Facebookissa. Mieleeni tuli vanha kiinalainen arvoitus ja filosofinen kysymys: Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole paikalla kuulemassa, kuuluuko puun kaatumisesta ääntä?

Niin, tuliko pöytäni oikeasti siivotuksi lainkaan, kun kukaan muu ei saanut asiasta tietää? (Paitsi tätä kautta – enkä enää voi valokuvata siivottua pöytää, sillä se on jo uudestaan epäjärjestyksessä.) Oliko tuo historiallinen tapahtuma vähemmän merkityksellinen ilman kymmentä peukkua siivouskuvan kulmassa? Riittäisikö, että tykkään siististä pöydästäni ihan itse?

Sosiaalinen media on mainio väline siihen, että voi tuoda itsensä näkyväksi muille. Kutakuinkin jokaisella meistä on tarve olla erityinen ja ainutlaatuinen. Meillä on tarve selviytyä ja pysyä hengissä – mikä varsinkin yrittäjillä tai muuten julkista työtä tekevillä on monesti tekemisten ja niistä kertomisen perimmäinen motiivi. Pohjimmiltaan: kaikki kaipaavat tykkäyksiä. Toivomme tulevamme hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Siksi on melko harmitonta, että postailemme muiden nähtäväksi kauniita auringonlaskuja, varpaita ja skumppalaseja laiturilla, voitettuja skaboja, julkaistuja lehtijuttuja ja juostuja kilometrejä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että omista tekemisistään ja omasta onnellisuudestaan saa olla iloinen ja ylpeä. Vaikeita tai kipeitä asioita voi toki jakaa ihan yhtä lailla. Monet postaukset ovat oikeasti vaikuttavia, ne osaltaan muuttavat maailmaa.

Välillä somea seuratessa herää kuitenkin kysymys: Kumpi tuli ensin, sinä vai some? En voi olla miettimättä, alkaako jatkuva näkyvillä oleminen väistämättä ohjata arkisia valintoja ”yleisesti hyväksyttävämpään” tai ”julkaisukelpoisempaan” suuntaan. Voiko esimerkiksi ravintovalmentaja nauttia avoimesti lounaalla pitsaa mielihalun iskiessä, jos hän on aamulla postannut kuvan viherpirtelöstään? Lähtisitkö sinä tänään lenkille, meditoimaan tai sivistävälle luennolle, jos et voisi raportoida tekemisistäsi kenellekään? Ovatko valintasi lähtöisin aidosti sinusta vai siitä, mikä näyttäisi hyvältä ulospäin?

Vähän aikaa sitten luin, että jotkut nuoret eivät kehtaa kuunnella haluamaansa musiikkia, jos oma musiikkipalvelu on kytkettynä vaikkapa Facebookiin – tällöin muut näkevät, mikä biisi kulloinkin soi. He valitsevat sen sijaan musiikkia, jota ”kuuluu kuunnella”. Monille voi työssään olla tarpeen rakentaa ns. henkilöbrändiä, mutta välillä tuntuu, että käy toisinpäin, brändi alkaakin rakentaa ihmistä. Alamme huomaamattamme muokata itseämme siihen suuntaan, miltä haluamme muiden suuntaan näyttää. Roolien esittäminen on kuitenkin raskasta ja se tulee yleensä ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän.

Yksi mielenkiintoisimmista valmennuskysymyksistä on mielestäni tämä: ”Mitä tavoittelisit elämässäsi tai mitä haluaisit tehdä tai saavuttaa, jos kukaan ei koskaan saisi tietää saavutuksestasi etkä voisi kertoa tekemisistäsi kenellekään?”

Välillä on hyvä pohtia omien tekojensa vaikuttimia. Tulevatko kicksit itse tekemisestä vai siitä, miten muut siihen reagoivat?

Kyllä, aivan mahtavaa on onnistua tekemään jotain, joka auttaa, innostaa, inspiroi ja opettaa muita, jotain josta muut tykkäävät. On huikean hienoa haluta auttaa muita ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa. Yhteisöllisyys tuo moniin asioihin valtavasti nostetta, enkä tarkoita, että meidän pitäisi eristäytyä yksilöinä omiin luoliimme tekemään erakkojuttuja. Haastan vain (myös minut itseni) pohtimaan, kumpuavatko valintasi egosta vai sydämestä. Mitä sinä tekisit seuraavan viikon tai kuukauden, jos some ei saisi tietää? 

(Jutun kuvituksena on käytetty kirjoittajan puhelimesta löytyneitä kuvia yleisesti hyväksytyistä, trendikkäistä ruokalajeista, kuten raakasuklaasta, banaani-protsku-pannarista sekä raakakakuista ja pakuriteestä. Yritin etsiä epäsovinnaisempaa kuvitusta, mutta sellaista ei löytynyt. Some on varmasti ohjannut valokuvaustottumuksiani.)

Miksi haastaisin itseni?

Haasteita löytyy itsensä kehittämisen ja hyvinvoinnin saralla moneen makuun. Suosituimmat haasteet, kuten 30 päivän lankkuhaaste, ovat (ainakin Facebookissa) keränneet kymmeniä tuhansia osallistujia.

Osallistuin itse heinäkuussa joogahaasteeseen, jonka tarkoituksena oli joogata 30 päivän ajan joka päivä. Harrastan muutenkin joogaa monta kertaa viikossa, joten mihin tarvitsin haastetta?

Itsensä ajoittaiseen haastamiseen on minusta monta hyvää syytä.

1. Uuden tavan omaksuminen

Jonkin asian päivittäinen toistaminen tietyn ajan auttaa luomaan kyseisestä asiasta tavan. Terveellinen elämäntapa muodostuu lukuisista yksittäisistä, ehkä pienistäkin tavoista ja valinnoista. Kaikkea ei tarvitse eikä aina kannatakaan mullistaa kerralla, mutta jos vaikka vuoden ajan haastat itsesi joka kuukausi omaksumaan jonkin uuden tavan, olet vuoden päästä jo kaksitoista hyvää tapaa pidemmällä terveellisen elämän luomisessa.

Eri lähteiden mukaan uuden tavan luomiseen tarvittava aika vaihtelee kolmesta viikosta kahteen kuukauteen. En lähtisi miettimään turhan tarkasti, mitä tiede asiasta sanoo – tärkeämpää on että valitset jonkin sinulle sopivalta tuntuvan ajanjakson.

2. Intensiivisempi kehittyminen

Monesti päivittäiset toistot nopeuttavat kehitystä ja tulokset tulevat selkeämmin näkyviin. Opittavat tiedot ja taidot eivät ehdi unohtua eikä aina tarvitse aloittaa alusta. Kehittymisen tunne pitää motivaatiota yllä.

Uuden terveellisen, puhdistavan tai kehittävän tavan aloittamiseen saattaa liittyä erilaisia muutosoireita, kuten lihaskipuja, detox-oireita tai tukahdutettujen tunteiden purkautumista. Siksi alku ei aina olekaan helppoa – monesti parhaat tulokset tulevat vasta, kun uutta tapaa on jaksanut pitää yllä säännöllisesti jonkin aikaa. Parhaimmillaan haaste auttaakin jaksamaan tuon alkuvaiheen yli, euforiavaiheeseen asti.

3. Mukavuusalueelta poistuminen ja itsensä ylittäminen

Mittakaavaltaan oikein määritelty haaste ohjaa sinua poistumaan sopivassa määrin mukavuusalueeltasi ja venyttämään rajojasi. Nämä kokemukset pakottavat kohtaamaan ja hyväksymään monenlaisia tunteita ja opettavat siten joka kerta uutta itsestäsi.

Rajojensa koetteleminen tuo väistämättä tullessaan myös palkitsevia itsensä ylittämisen kokemuksia sekä mahdollisuuksia muuttaa omia uskomuksiaan. Kun selätät yhden haasteen, huomaat, että minähän pystyin tähän! Se taas herättää usein kysymyksen, mihinköhän muuhun minä vielä voisin pystyä… Prosessia kutsutaan kasvamiseksi 😉

 Joogahaaste oli erittäin onnistunut kokemus. Se muistutti minulle, että joka päivä ON ainakin viisi minuuttia aikaa mennä matolle ja tehdä edes vähän jotakin! Sain huomata taas kerran, että viisi minuuttiakin liikkumista on hyvinvoinnin kannalta parempi kuin ei mitään. Lyhytkin harjoitus tuotti aina jotakin hyvää.

Lisäksi haaste opetti lisää kehoni kuuntelemista. Kilpirauhas- ja uupumustoipilaana en pysty urheilemaan kovin rankasti ja väsyn treeneistä välillä kovastikin. Aiemmin suurimpina väsymyksen päivinä olen jättänyt harjoittelun väliin kokonaan, mutta nyt oli pakko käyttää mielikuvitusta ja muotoilla itselleen kyseiseen jaksamisen tilaan sopiva harjoitus.

Haaste päättyi heinäkuun lopussa, mutta päivittäinen joogani on yhtä välipäivää lukuunottamatta jatkunut. Tapa on siis erinomaisella alulla!

Joogahaasteen lisäksi olen osallistunut muun muassa selfdev-sektorilla laajalti tunnettuun 21 päivän valittamattomuushaasteeseen (http://www.acomplaintfreeworld.org), joka oli varsin tehokas väline omien ajatusmallien ja ääneen lausumieni asioiden tiedostamiseen. Sääntöihin kuuluu, että jos valittaa ilman, että esittää rakentavaa kehitysehdotusta, joutuu aloittamaan kolmen viikon jakson jälleen alusta. Ei haittaisi, vaikka kyseisen haasteen tekisi joskus uusiksikin… Olen myös haastanut itseni olemaan puoli vuotta ilman sokeria (tässä saldo). Molempia voin suositella lämpimästi!

Olennaisinta haasteeseen ryhtymisessä mielestäni on, että muotoilet haasteen itsellesi ja elämääsi sopivaksi: niin että se todella kannustaa ja motivoi juuri sinua, mutta ei vaadi noutamaan kuuta taivaalta jokaikinen päivä. Aseta säännöt, jotka haastavat jossain määrin venyttämään rajojasi ja muuttamaan tähänastisia tapojasi, mutta älä ruoski itseäsi mahdottomuuksiin (paitsi tietysti jos mahdottomuudet motivoivat sinua eniten!). Paras haaste palvelee itsesi kehittämistä, eikä aiheuta ylimääräistä ahdistusta.

Mihin sinä voisit haastaa itsesi seuraavaksi?

Kun haluat kokeilla, miten monella tapaa päivittäinen kirjoittaminen edistää henkistä hyvinvointiasi, kannattaa tutustua kahden viikon kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 1.9.2014. Ilmoittautuminen on jo käynnissä! 

 

Joogahaasteesta voit puolestaan lukea lisää täältä: Yogobe. Vinkki: kampanjakoodilla JOOGA pääset kokeilemaan Yogobea 10 päivää ilmaiseksi! Palvelusta löytyy kymmeniä suomenkielisiä joogaharjoitusvideoita, joista olen ainakin itse tykännyt kovasti. 

(Kuvat: Matti Lahtinen)

Kauneus on mielentila

Välillä on aika palata pintaan. Vuoden tauon jälkeen jatkan ulkonäköaiheesta: itsensä hyväksymisestä ja ehkä jopa rakastamisesta.

Olin jo ehtinyt kuvitella, että olen kaiken kasvamisen lomassa hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se on. Mutta niin se joskus menee, että juuri kun luulee oppineensa jotain, elämä alkaa osoitella sormella kipupisteitä, joita ei tiennyt enää olevankaan…

Osallistuin viime viikonloppuna ystäväni Kirsi Salon järjestämään ”Kaunis totuus sinusta” -työpajaan, jonka tavoitteena oli oppia katsomaan itseään uudella tavalla ja ajattelemaan kehostaan kauniimmin. Workshop alkoi meditaatiolla, jossa jokainen kävi mielessään läpi kehonsa osia ja ajatuksia, joita ne herättivät. Mitä mietit hiuksistasi, nenästäsi, rinnoistasi, vatsastasi, jaloistasi? Erilaiset tuntemukset saivat meditaation aikana vapaasti nousta mieleen.

En yllättynyt siitä, että minulla oli vielä negatiivisia ajatuksia kehostani, mutta yllätyin siitä, miten paljon niitä oli. Kehossani ei ollut montakaan kohtaa, joiden kohdalla en olisi tuntenut tyytymättömyyttä. Osaan liittyi suorastaan häpeää. Silloin iski viimeinkin ajatus, että nyt riittää. En halua elää loppuelämääni niin, että näen peilissä ainoastaan vikoja. Tyytymättömyys ja häpeä ovat kuluttavia tunteita. Elämä on oikeasti tarkoitettu johonkin paljon hauskempaan ja nautinnollisempaan!

Seuraavan puolentoista tunnin aikana jotain muuttui. Isosti. Opettelimme vastaanottamaan ihailevia ja rakastavia havaintoja sekä kosketuksia muilta, ja yllätyin jälleen: tällä kertaa siitä, mitä kaikkea kaunista toiset kehostani löysivät. Enkä ollut ainoa. Lopussa pitkälti yli sadan naisen voimakkaat avautumisen, vapautumisen ja riemastumisen tunteet ryöppysivät ilmaan. Hei, me ollaan ihan oikeasti tosi kauniita!

Tässä kohtaa moni miettii, että eikö kuitenkin esimerkiksi fyysiseen hyvinvointiin vaikuttavalle ylipainolle kannattaisi tehdä jotakin eikä vain keskittyä vatsamakkaroiden ihasteluun. Hyvä kysymys.

Valmentajana minulle lähtökohta on se, että ihminen voi samaan aikaan olla onnellinen nykytilanteessa ja silti haaveilla vieläkin paremmasta tulevaisuudesta – ei tarvitse valita joko tai. Tämä koskee myös terveyttä ja elämäntapoja.

Olen samaa mieltä siinä, että jos jokin piirre kehossa aiheuttaa terveydellisiä haittoja, silloin voi olla hyvä tavoitella hyvinvointia edistäviä elämäntapamuutoksia ja optimaalisempaa terveyttä. Mutta mielestäni siihen ei kannata tähdätä itseinhosta ja häpeästä käsin. Toki tyytymättömyys voi tsempata jotakuta muutokseen, mutta itse uskon, että matka on paljon miellyttävämpi, kun sen lähtökohtana on hyväksyvä asenne itseä kohtaan. Kun välittää kehostaan, on helpompi alkaa tehdä sitä kohtaan rakastavia ja hoitavia elämäntapavalintoja. Silloin haluat itsellesi aidosti hyvää.

Ja kyllä, itseään SAA pitää kauniina! Muistan itsellänikin vielä viime ajoilta uskomuksia, että hyväksyvät puheet itsestä ovat jotenkin tuomittavia ja niitä pitää varoa. Koska sitten muut voivat ajatella, että mitähän tuokin itsestään kuvittelee… No, nyt olen sitä mieltä, että muiden ajatukset eivät kuulu minulle 🙂

Workshopin jälkeen Kirsi herätti vielä keskustelua Facebookissa ja haastoi naiset julkaisemaan itsestään käsittelemättömän kuvan, jossa esiinnyt meikkaamattomana. Tässä kohtaa minulla ei ollut enää juurikaan kynnystä vastata haasteeseen. Viikko sitten olisi ollut ehkä vaikeampaa, vaikken ole runsasta meikkaamista koskaan harrastanutkaan (itsekritiikkiä ja perfektionismia sitäkin enemmän). Postasin kuvan julkisena seinälleni, heitin haasteen eteenpäin kaikille naisille ja heitän sen nyt myös sinulle, sisko. Ei siihen kuole, päinvastoin, se on tosi vapauttavaa!

Sanoisin, että sata prosenttia ulkonäkökriiseistä ei johdu siitä ulkoisesta omien standardien vastaisesta piirteestä, jota niin mielellään jää fanaattisesti tuijottamaan peilistä. Kriisin syy on yksinomaan pään sisällä ja se on se uskomus, että tuo piirre on jotenkin ongelmallinen. Ajatus puolestaan tuottaa negatiivisia tunteita, jotka myös näkyvät siinä, miten kannat kehosi.

Vastaavasti rakkaus ja hyväksyntä itseä kohtaan heijastuvat koko olemukseen niin suuressa mittakaavassa, että sitä on vaikea käsittää. Meidät on niin ohjelmoitu ajattelemaan kauneutta tiettyjen ulkoisten ihanteiden kautta, ettemme edes muista, miten kaunista aitous, rohkeus ja vapautuneisuus ovat. Kokeillaanko tänä kesänä oikein porukalla?

Olin suunnitellut ottavani kesälomaa varten kestovärin ripsiin, mutta muutin suunnitelmaani. Päätin vain alkaa hymyillä entistä enemmän 🙂

 

Edellinen ulkonäköpostaus löytyy täältä: Sinullakin on lupa loistaa.
Lisää Kirsistä: www.kirsisalo.fi

 

”Kyllä minä kestän” – ja muita tapoja turruttaa tunteensa

Ensin on pieni, viaton lapsi. Hän on aidosti avoin kaikelle, uskaltaa tuntea ja näyttää tunteensa avoimesti.

Harmin aiheita lapsosella riittää, mutta jossain kohtaa tulee isä tai äiti, joka muistuttaa, etteivät isot pojat/tytöt itke. Siinä vaiheessa lapsi, jolle isän tai äidin mielipiteellä on planeetan kokoinen merkitys, haluaa miellyttää. Vanhempi on tyytyväinen, kun itku loppuu. Ja kukapa nyt haluaisi olla pikkulapsi, jos voi olla iso poika tai tyttö? Ensimmäinen kuori viattoman, pienen lapsen ympärille on syntynyt.

Sitten tulevat kaverit, jotka ehkä kiusaavat lasta jostakin. Lihavuudesta, laihuudesta, vääränmerkkisistä vaatteista, liian siitä tästä ja tuosta, jollain tavalla joukkoon kuulumattomuudesta.

Ensimmäisellä kerralla lasta harmittaa paljon. Sanat sattuvat sydämeen, kipu konkreettisesti koskee. Tilanteiden toistuessa lapsi haluaa alkaa välttää kipua. Jos kiusaamista ei voi paeta, kipua ainakin voi juosta karkuun. Lapsi lupaa mielessään, että hän ei enää itke, hän kyllä kestää. Jokainen tilanne kasvattaa uuden, puuduttavan kerroksen lapsen sisimmän ympärille.

Ihminen kestää pakon alla mitä suurimpia kauheuksia. Selviytymismekanismimme ovat hämmästyttäviä – ja maailman mahdollisten koettelemusten hirveyteen nähden onneksi ovat. Mutta selviytymismekanismia koettelevat sotien, väkivaltaisuuksien ja muiden traumatisoivien tapahtumien ohella myös monet pienet arkiset asiat: se, miten meidät ympärillämme nähdään ja koetaan, ja millaista palautetta muilta ihmisiltä itsestämme saamme.

Kuorta kasvattavat kokemukset, kuten säännöllinen kiusatuksi tuleminen, ja niistä seuraava itsensä mitättömäksi tai arvottomaksi kokeminen sekä puutteellisuuden tai riittämättömyyden tunne, eivät ole maailman mittakaavassa merkittäviä asioita eivätkä tilanteet ehkä reaalimaailmassa näytä pahoilta. (Satuttavinta saattaakin olla piilotettu mitätöinti ja kiusaaminen, johon on vaikea edes puuttua – ratkaisevaa eivät ole ääneen lausutut sanat, vaan äänensävyt, merkitsevät katseet ja pienet manipuloivat teot, jotka antavat ymmärtää, että sinä et kelpaa. Ja tämä ei todellakaan koske pelkästään lapsia…)

Yksittäisen ihmisen elämässä ne ovat suuria tapahtumia. Yksi kerrallaan ne väistämättä pakottavat turruttamaan ikävät tunteet syvälle sisimpään, muuten kipu kasvaisi kestämättömäksi. Aito ihminen katoaa jonnekin, josta häntä on vaikea löytää, ja tilalle tulee tunnoton robotti, joka pyrkii ohjelmoimaan itseään eri tilanteissa niin, että hän miellyttäisi, olisi hyväksytty. Kun puudutuslääke alkaa tehota, se tappaa samalla myös positiiviset tunteet: ilon, riemun, onnellisuuden, rakkauden.

Muistan lapsuudesta ja vielä aikuisiältäkin eri ympäristöistä lukuisia tilanteita, jotka kasvattivat kerroksia minun ympärilleni. Ärsyttävintä on se, että kuori on ensin pitkään itselle näkymätön, sen olemassaoloa ei edes tajua. Sitten kun sen aistii, kerrosten purkaminen ei tapahdu ollenkaan niin nopeasti kuin haluaisi – ja toisaalta purkuhommia haluaisi välttää, koska sitten sattuu taas…

Pelottavinta on oman haavoittuvuutensa tunnustaminen. Kun on vuosia tai vuosikymmeniä esittänyt vahvan roolia, ei ole helppoa myöntää, että edelleen pieni sisäinen lapseni haluaisi välillä itkeä pipiä ja toivoa, että joku ottaisi syliin ja puhaltaisi pipin pois. Toisaalta surullista ja silti samaan aikaan lohdullista on se, että työni puolesta näen näitä pipejä lähes kaikkialla. Harva meistä on rautaa, yleensä meidät on tehty paljon heikommista materiaaleista. Me kaikki tunnemme, monenlaisia tunteita, kaipaamme samanlaisia asioita. Ja silti esitämme, kaikki yhdessä. Melkoinen näytelmä tämä.

Toivottavasti vielä jonain päivänä ulkoinen materiaalinen maailmamme ja ihmisten sisäinen maailma lähestyvät toisiaan niin, että vahvan rooli ei ole ainoa oikea eikä edes tarpeellinen valinta. Vielä parempi olisi, että mitään rooleja ei tarvita. Haavojen, heikkouksien ja huonon olon tunnistaminen ja tunnustaminen on alku niiden paranemiselle sekä todelliselle vahvuudelle, joka perustuu oman itsensä rohkeaan paljastamiseen ja alttiiksi laittamiseen. Maailma, jossa jokainen voisi, saisi ja uskaltaisi olla oma itsensä, ilman kuorta, voisi ratkaisevasti nykyistä paremmin.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu vapauteen valita

Olen ollut tähänastisen elämäni aikana kolmessa parisuhteessa. Kaikilla on ollut jokin tietty nimilappu; eri vaiheissaan suhteet ovat kuuluneet mikä mihinkin ihmissuhdekategoriaan.

Ensin ehkä vapaamuotoisesti tapaillaan. Sitten sovitaan, ettei tavata muita, eli seurustellaan. Jossain vaiheessa seurustelu saattaa edetä avoliitoksi, lopulta ehkä kihlaukseksi ja avioliitoksi asti.

Nimilappujen antaminen tapahtumille ja ilmiöille antaa ihmiselle mahdollisuuden jäsentää maailmaa mielessään ja säästää siten aivokapasiteettiaan. Siksi kahden ihmisen yhteisestä polusta tulee ’parisuhde’ ja jaetusta kodista ’avoliitto’. Nimen myötä kustakin ainutlaatuisesta ilmiöstä tulee tuttu, ymmärretty, ja tiedämme, miten siihen suhtautua, eikö?

Nimilaput tuottavat kuitenkin myös ongelmia. Kun ihmissuhde on luokiteltu, sitä aletaan katsoa tietynlaisten lasien lävitse. Tapailulle on omat linssinsä, avioliitolle taas toisenlaiset. Tässä tapauksessa lasit eivät kirkastakaan maisemaa vaan pikemminkin sumentavat, sillä ne sisältävät kaikenlaista roskaa, jota kyseiseen ilmiöön liitämme: uskomuksia ja odotuksia, pelkoja ja toiveita, tarinoita siitä, miten kyseisen suhteen meidän mielestämme kuuluu toimia.

Lasit rajaavat ratkaisevasti sitä, mitä me todellisuudesta havaitsemme. Ne estävät meitä näkemästä ihmissuhdetta sellaisena kuin se on ja luovat kuilua odotusten ja todellisuuden välille. Todellisuuden sijaan näemme sitä mitä haluamme nähdä tai sitä mitä eniten pelkäämme. Ihastumme odotuksilla täydennettyihin mielikuviin ja romanttiseen tarinaan, jonka käänteiden toivomme muistuttavan erehdyttävästi teatteria, elokuvia ja romaaneja – niissähän on luotu stereotyyppinen käsitys ihanteellisen suhteen draaman kaaresta. Tai sitten vihastumme pienistäkin asioista, jos niillä on omassa uskomusjärjestelmässämme merkitystä. (”Hän ei tuonut minulle kukkia syntymäpäivänä = hän ei siis rakasta minua.” Jos ajattelet näin, asiahan on tietysti totta, vai mitä?)

Kaiken huipuksi ei ole olemassa yleisiä laseja, jotka sopisivat kaikille, vaan JOKAINEN meistä katsoo JOKAISTA kategoriaa omien ainutlaatuisten lasiensa läpi. Muun muassa siitä syntyvät mahdolliset ristiriidat puolisoiden välillä.

Ulkoa opitut uskomukset tuovat ihmeellisiä sääntöjä (ja taas siten lisää pelkoja, epäröintiä ja ei-ehkä-mihinkään perustuvia toiveita) suhteiden etenemiselle. Kannattaako ensimmäisillä treffeillä mennä sänkyyn? Milloin on sopivaa muuttaa yhteen? Vaikka naistenlehdet sanoisivat mitä, väitän, ettei kukaan osaa vastata oikein. Eivät edes asianosaiset itse, muuten kuin tekemällä ratkaisuja, jotka perustuvat aitoihin tunteisiin ja rehellisyyteen. Suhteen kestävyyden kannalta sekään ole vielä tae mistään. Missään ei ole luvattu, että tiettyä tunnetta odottamalla tai seuraamalla pääset sateenkaaren päähän. Minun uskomukseni on, että läheskään kaikkia hyviäkään suhteita ei ole tarkoitettu kestäväksi lopun ikää. Eikä se tee suhteesta yhtään huonompaa. Kaikella on aikansa.

Pohdiskelen parhaillaan, millainen on se uuden ajan ihmissuhde, jonka nykyinen minäni haluaa. Ainakaan se ei perustu yksinolemisen tai hylätyksi tulemisen pelkoon eikä takertumisen tarpeeseen. Se ei perustu yksinomaan samaan osoitteeseen, yhteiseen sukunimeen, tietyissä piireissä näyttäytymiseen tai muuhunkaan ulkoiseen seikkaan. Niitä voi joskus tulla, mutta niitä ei suhteen kannattelemiseen tarvita.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu vapauteen viettää aikaa toisen kanssa, koska molemmat haluavat niin. Valinnan mahdollisuus on voimassa joka päivä uudestaan ja uudestaan – koska ulkoiset raamit eivät muodosta pakkoa yhdessäololle.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu toisen kohtaamiseen ilman ”Unelmien prinssi/prinsessa”-laseja, aitouteen sekä täyteen rehellisyyteen omista tarpeista, toiveista ja tunteista. Ensin rehellisyyteen itselle, sitten myös toiselle.

Uuden ajan ihmissuhde perustuu avoimeen ja kärsivälliseen suhtautumiseen ilman tarvetta tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se tarkoittaa ruusuisista odotuksista irtipäästämistä ja luottamusta siihen, että asiat etenevät juuri niin kuin niiden tässä suhteessa kuuluu edetä.

Uuden ajan ihmissuhteessa ollaan läsnä tässä ja nyt, ja nautitaan siitä, mitä on. Huomisesta ei muutenkaan koskaan tiedä, joten saman tien voin lakata suunnittelemasta, toivomasta ja pelkäämästä, ja keskittyä olemaan kiitollinen.

(Kuva: Matti Lahtinen)

***

Heti tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen kävin rakkausvalmentaja Jenni Emilia Kauppilan luennolla, joka perustui hänen vasta julkaistuun kirjaansa ”Rakastan, siis olen”. Jenni sivusi samoja teemoja ja puhui muutenkin samantyyppisistä aiheista kuin minä blogissani. Kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta, suosittelen lämpimästi!

 

 

Ei tässä täydelliseksi pyritä, mutta jos edes keskitielle…?

Alkuvuodesta bongasin erään keskusteluohjelman esittelystä kysymyksen ”Milloin terveydestä tuli itse tarkoitus?”. Se nousi uudestaan mieleeni eilen, kun luin Imagen sivuilta Heikki Valkaman kirjoituksen Kohti täydellistä ihmistä.

Juttu oli varmaan koottu täyteen kärjistyksiä, jotta me ”ruokavalio- ja terveysfanaatikot” näkisimme punaista. Olen kuitenkin aamuisen meditaationi jäljiltä sen verran zen-tilassa, etten jaksa kiihtyä. Muutama ajatus aiheesta nousee silti mieleen.

Jos jostain olisin tässä maailmassa huolissani, en ainakaan siitä, että ”Kuntoilu ja terveelliset elämäntavat ovat megatrendi”. Kun WHO:n tuoreen raportin mukaan ylipaino surmaa jo enemmän ihmisiä kuin ruuan puute, niin kaukana ollaan vielä huolestuttavista massoista kuntosalilla (ihmis- tai lihasmassoista). Sanoisin pikemminkin, että aiheeseen aletaan vasta vähitellen herätä.

Totta on, että usein kun joku jostain innostuu, homma saattaa aluksi lähteä käsistä. Tolkuttomalla treenillä tai tiukalla ruokavaliolla VOI saada itsensä sairaaksi. Sitten paikalle rynnistää media, joka tykkää nostaa esiin räikeimmät esimerkit, koska ne saavat aikaan enemmän klikkejä nettisivuilla kuin tasapaksut ohjeet, joka useimmilla ihmisillä johtaisivat hyvään terveyteen. Mieluummin tuodaan esiin eksoottisia extremedieettejä tai treeniohjelmia, jotka joko tekevät superterveeksi tai tappavat (usein ne ovat samoja, lopputulos vain vaihtuu parin viikon välein).

Tosielämässä äärimmäisyydet ovatkin kuitenkin suhteellisen harvassa. Terveyttä ihannoivallakaan tavoitteena ei tarvitse olla mikään ääripää. Mutta ihmisen on mahdotonta jakaa yhteisössään mitään hyvää eteenpäin, ellei sitä ole ensin itsellä. Siksi terveys on oikeasti aika hyvä ”itse tarkoitus”, jos se nyt jonkun elämässä sellaiseksi nousee. (Useimmille terveys lienee kuitenkin väline johonkin muuhun.)

Itsensä saa sujuvasti sairaaksi myös mitensattuu-syömisellä ja liikkumattomuudella – tai millä tahansa itselleen sopimattomilla elintavoilla. Sitten onkin hyvä herätä syyttämään ”järjestelmää”, jos joko vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan lilluu itse sen kannateltavana.

En ole purkamassa systeemiä enkä heittämässä heitteille lapsia, vanhuksia tai sairaita, mutta kysyn silti:

Entäpä jos koko järjestelmää (tai ainakin sosiaali- ja terveystoimea) tarvittaisiin huomattavasti vähemmän, kun jokainen terve aikuinen oppisi ymmärtämään elämäntapavalintojensa ratkaisevan vaikutuksen sekä hyvinvointiinsa että suorituskykyynsä ja suostuisi ottamaan vastuun niistä? Mitä tapahtuisi jatkossa, kun sama opetettaisiin myös tuleville polville?

Entäpä jos koko yhteiskunnan rattaat pyörisivät huomattavasti sujuvammin, kun siellä toimisi enemmän aidosti terveitä, tasapainoisia ihmisiä? Kuten Valkamakin myöntää: ”Kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella.” Olisiko siinä riittävästi syytä antaa tämän ”megatrendin” kasvaa oikeasti megaluokkaan ihan rauhassa?

Entäpä jos ”terveysfanaatikoiden” tavoitteena ei olekaan ”fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen” vaan yksinkertaisesti hyvä, terve, pitkä onnellinen elämä?

Jos WHO joskus raportoi, että kuntoilu ja terveelliset elämäntavat tappavat enemmän kuin ylipaino ja ruuan puute, lupaan kääntää kelkkani.