Näin selvisin uupumuksesta

Kolme vuotta sitten huomasin olevani uupunut.

Minulle se tarkoitti tavanomaista syvempää väsymystä ja kroonista stressitilaa, ylikierroksilla käymisen tunnetta, jossa tavanomaiset rutiinit ja velvollisuudet aiheuttivat suunnatonta ahdistusta. Diagnoosi on omani.

Nyt minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Mieli tuntui jo vuosi sitten aiempaa virkeämmältä, lopulta kehokin tuntuu seuranneen perässä.

Millaisia vaiheita kolmeen vuoteen on mahtunut? Sen olen ainakin oppinut, että uupumuksesta toipuminen on prosessi, johon mahtuu monenlaisia vaiheita, edistystä ja takaiskuja.

1. Havahtumisen hetki. Joskus tarvitaan pysäyttävä tapahtuma, joka saa ihmisen huomaamaan tilanteensa. Viesti voi tulla ulkoapäin tai ihmisen sisältä; se voi olla esimerkiksi tapaturma, sairaus, riita tai ero. Itselleni se oli yksi paniikkikohtaus. Olennaisinta on tunnustaa tilanne ja ymmärtää, että samalla tiellä jatkaminen on mahdotonta. Tarvitaan päätös laittaa oma hyvinvointinsa etusijalle.

2. Avun pyytäminen ja delegointi. Alkumetreillä tärkeää on akuutin kuorman purkaminen, jotta taakkaa ei ainakaan kerry enää enempää ja jotta voi alkaa levätä enemmän. Kaikkea ei voi tehdä itse, ainakin minun oli pakko opetella pyytämään apua. Samalla on ehkä tilaisuus tunnustaa toisillekin se, missä on menossa, ja puhua tilanteestaan ääneen muille.

3. Luopuminen. Yleensä uupuneen elämässä on jotakin liikaa. Töitä, harrastuksia, kotitöitä, raskaita ihmissuhteita, lasten tai vanhempien hoitamista, suunnitelmia, menoja kalenterissa. Jostain on opeteltava vähentämään, ja jotta toipuminen pääsee liikkeelle, se kannattaa tehdä mahdollisimman pian. Jos vielä ajattelet, että et voi luopua mistään, koska sinua tarvitaan kaikkialla, olet kohta entistä syvemmällä suossa – ja sitten et ole tekemässä enää mitään. Kyseenalaista omat ajatuksesi, että et voisi luopua jostakin tai jättää jotakin väliin.

4. Elämäntapojen muuttaminen toipumista tukevaksi. Uupumus on vahva viesti siitä, että elimistösi ei voi hyvin. Ensimmäisenä kiinnittäisin huomiota unen laatuun ja määrään, seuraavaksi ravinteikkaaseen ruokaan ja säännölliseen ruokailurytmiin, sitten kehoa kuuntelevaan liikuntaan. Elimistölle stressiä voivat tuottaa yhtä lailla liian rankka treeni kuin myös liikkumattomuus. Yhdelle muutos voi siis tarkoittaa tahdin hiljentämistä ja määrän vähentämistä, toiselle taas lempeän liikunnan aloittamista vaikkapa muutamalla metsäkävelyllä viikossa. Itse jouduin luopumaan salitreenistä, joten keskityin kävelylenkkeihin ja joogaan. Vasta muutama päivä sitten kävin ensimmäistä kertaa salilla uupumuksen jälkeen.

5. Syvällinen itsetutkiskelu. Kun akuutti hätä on hoidettu ja toipuminen on jossain määrin alkanut, on hyvä alkaa tarkastella sisintään. Se voi tapahtua ystävien kanssa keskustelemalla, terapiassa, kirjoittamalla. Itse kirjoitin muistikirjakaupalla ja pohdin, mitä ovat olleet uupumukseen johtaneet ajatus- ja toimintamallit. Mikä elämässäni ja toiminnassani saa minut uupuneeksi? Miksi toimin niin? Mikä minulle on elämässä tärkeintä? Millaisten arvojen mukaan olen todellisuudessa elänyt? Omalla kohdallani ongelma löytyi jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Uskoin, että aina pitää olla hyödyllinen. Uskoin, että vasta saavutusteni myötä olen tarpeeksi.

6. Uusien uskomusten opettelu. Kun uupumuksen ydinsyy on paikallistettu, voit alkaa pohtia, millaisten uskomusten mukaan haluaisit alkaa elää tästä eteenpäin. Millaiset uskomukset tukisivat toipumistasi? ”Minulla on lupa levätä.” ”Olen riittävän hyvä tässä ja tällaisena kuin olen.” Mikä onkaan se sinulle tärkeä uusi uskomus, muistuta itseäsi siitä usein.

7. Uusien toimintamallien opettelu. Uupumusta aiheuttavat uskomukset heijastuvat usein käytännön elämässä toimintamalleina, jotka haittaavat hyvinvointia. Itselläni oli aamuisin niin kiire töiden pariin, etten ”ehtinyt” syödä aamupalaa. Tein töitä niin myöhään, että oli vaikea nukahtaa. Lepäsin niin vähän, että keho ei ehtinyt palautua rasituksista. Kolme vuotta olen nyt opetellut, miten viettää rauhallinen aamupalahetki, sulkea työsähköposti ajoissa tai jättää keskeneräinen työ odottamaan seuraavaa päivää. Usein jo onnistunkin!

8. Stressin aikaansaamien muutosten korjaaminen kehossa. Krooninen stressi vaikuttaa elimistöön monin tavoin. Suosittelen tarvittaessa käyntiä esimerkiksi funktionaalista lääketiedettä harjoittavan lääkärin luona. Itseltäni löytyi stressin jäljiltä muun muassa kilpirauhasen vajaatoiminta ja puutostiloja. Niiden asianmukainen hoito on kohentanut oloa ratkaisevasti.

9. Ylimääräisten asioiden karsiminen elämästä. Akuutissa vaiheessa asioista luopuminen tarkoitti sitä, että jätin ”vähiten pakolliset” hommat pois ja varasin hieman aikaa lepäämiselle. Myöhemmin tilan tarve ja sen luominen elämään ovat jatkuneet sitäkin radikaalimmin. Kun voimat lisääntyivät, aloitin kodin raivauksen. Tavaroista luopuminen on tuottanut valtavasti lisää energiaa. Lakkasin tekemästä lupauksia, jotka eivät tuntuneet oikeilta. Opettelin sanomaan ei. Nykyään pidän kalenterin sen verran väljänä, että sitä katsoessa olo tuntuu hyvältä. En enää haali elämääni asioita, vaan nautin tyhjästä tilasta.

10. Itsensä näkeminen uudella tavalla. Ihminen helposti määrittelee itsensä tekemistensä kautta. Ratkaisevaa toipumisessa onkin se, että opettelee hyväksymään ja arvostamaan itseään muuten kuin suorituksista ja saavutuksista käsin. Olet arvokas yksinkertaisesti siksi, että olet!

 

Mikäli koet haasteita itsesi hyväksymisen ja arvostamisen kanssa, olet tervetullut työstämään asiaa intuitiivisen kirjoittamisen avulla. Neljän viikon kirjoittamishaaste ”Written selfie – kaunein tarina Sinusta” alkaa 21.1.2015. Ilmoittautuminen on käynnissä. Tule mukaan!

Kuvat: 123rf.com

Suorittaminen ei lähde suorittamalla

Minulle tuli valmennettavaksi monilla mittareilla menestynyt, kunnianhimoinen ja tunnollinen yrittäjä. Hän oli kuitenkin stressaantunut ja väsynyt. Saadakseen haluttuja tuloksia aikaan hän oli tottunut tekemään paljon asioita nopeassa rytmissä.

Toimintamalleillaan hän oli saavuttanut paljon, mutta samalla tekemisen intensiteetti ja sen taustalla olevat uskomukset olivat saaneet hänet siihen tilaan, että hän oli avun tarpeessa.

Valmennusprosessin alkaessa ymmärsin pian, mistä ongelmat johtuivat. Ylisuorittamisen malli oli saatava lempeästi ohjattua tarkoituksenmukaisempaan suuntaan.

Haaste tuli vastaan, kun aistin, että valmennettavani odotti myös valmennusprosessilta samaa intensiteettiä, johon hän oli muuallakin tottunut. Hänen maailmassaan parhaat tulokset syntyivät tekemällä enemmän, paremmin tai nopeammin. Kun en antanutkaan hänelle liutaa haastavia kotitehtäviä, vaatinut tai puskenut häntä, hän koki alkuun valmennuksen tehottomaksi.

Jo Einstein mainitsi aikoinaan, että ongelma ei lähde samalla ajattelulla, jolla se on syntynyt. Henkilökohtaisessa kehittymisessä se tarkoittaa usein sitä, että jos jokin asia tuntuu mielessäsi tutulta ja helpolta, saat luultavasti aikaan samoja tuloksia kuin ennenkin. Mieli pyrkii löytämään mukavuutta ja välttämään kipua, joten monesti vanha ajatusmalli on mielelle turvallisin, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä parhaita tuloksia tuottaisikaan.

Jos olet tyytyväinen tuloksiin, jatka ihmeessä samalla ladulla kuin tähän asti ja nauti siitä. Jos taas haluaisit saada elämääsi hyödyllisempiä käyttäytymismalleja, miellyttävämpiä tunnetiloja, toimivampia ihmissuhteita tai parempia elinolosuhteita, muutos kannattaa aloittaa omista ajatuksista asti.

Ajatusmallien muuttamista voisi verrata muihin elämäntapakorjauksiin, vaikkapa liikunnan aloittamiseen tai ruokavalion parantamiseen. Ensimmäiset treenit saavat sykkeen korkealle ja lihakset jumiin. Terveellinen ruoka saattaa aluksi laittaa vatsan sekaisin. Mielikin voi reagoida detox-oirein. Terveellisemmät ajatusmallit tuntuvat ehkä aluksi oudoilta yksinkertaisesti siksi, että ne ovat uusia ja vieraita. Saatat ehkä jopa ajatella, että uusi tapa ei ole sinua varten. Mutta kun keho ja mieli tottuvat, ne myös kiittävät.

Ymmärrän valmennettavaani enemmän kuin hyvin. Kun on vuosikausia tai jopa -kymmeniä paahtanut suorittamismoodissa, hidastaminen saattaa konkreettisesti sattua. Vaikka järjen tasolla tietäisi, mikä itselle on hyväksi, tunne kiljuu toista. Keho on tottunut jännittyneisyyteen, mielen rentoutumislihakset eivät ehkä ole saaneet harjoitusta sitten lapsuusvuosien. Kun ne laittaa ensimmäisen kerran hommiin, ne huutavat hoosiannaa. Vieressä säännölliseen treeniin tottuneet kontrolli- ja pyrkimismuskelit ihmettelevät hetkellistä työttömyyttään.

Sama tuska voi koskea vaikkapa sitä hetkeä, kun opettelee vetämään rajoja ja sanoo ensimmäisen kerran EI. Mutta epämukavuuden tunteesta ja sisäisen äänen vastusteluista pääsee yli. Uudet ajatus- ja toimintamallit ovat aikuisenkin opittavissa.

Suorittamista ei voi lopettaa suorittamalla itsensä kehittämistä mahdollisimman tehokkaasti. Kun täydellisyyden tavoittelija haluaa päästä eroon perfektionismista, hänen on opeteltava hyväksymään, että prosessi ei etene täydellisesti. Juju on juuri siinä, että hänen ei tarvitse yrittää noudattaa jokaista saamaansa vinkkiä sataprosenttisen oikein. Monesti tärkein oppiläksy ei olekaan tehtävä, joka sinulle annetaan, vaan se, kuinka suhtaudut itseesi sitä tehdessäsi. Ja kun opit olemaan itsellesi lempeämpi ja hyväksyvämpi suoritustasosta riippumatta, olet jo pitkällä.

Kun haluat tutkiskella ajatuksiasi ja uskomuksiasi kirjoittamalla sekä löytää entistä paremman tasapainon tilan elämääsi, olet tervetullut Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaasteeseen, joka alkaa 15.10.2014. Ilmoittautua voi vielä 16.10. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan nyt!

Uskomukset unelmaelämän tiellä

Opettelen parhaillaan sitä, miten elää unelmaelämääni.

Tarkemmin sen sisältöä ruotimatta kuvailtakoon yleisesti, että (ainakin juuri tällä hetkellä) unelmaelämäni sisältää mahdollisimman paljon iloa, rentoutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseäni inspiroivia ideoita muiden auttamiseksi, ja mahdollisimman vähän stressiä, sidoksia aikaan tai paikkaan, tai tunnetta siitä, että minun ”pitäisi” tehdä jotakin, mitä en halua. Päällimmäisiä tunteita unelmaelämässäni ovat vapaus, luottamus, tasapaino ja onnellisuus.

Samantapainen tila houkuttelee ehkä muitakin. Ainakin hyvinvoinnista ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneiden piireissä monet ystäväni tekevät jatkuvasti paljon töitä saavuttaakseen tämäntyyppisen elämän.

Olen itse tullut seitsemän yrittäjävuoteni aikana pitkän matkan tätä tilaa kohti. En mielestäni ole ollut ihan vielä ihanteellisessa pisteessä, mutta olen jo merkittävästi lähempänä sitä kuin muutama vuosi sitten.

Viime kuukausien aikana olen oivaltanut, mikä on suurin este lopullisen unelmani saavuttamiselle: oma mieleni. Se ei yksinkertaisesti ole antanut minulle lupaa elää sellaista elämää kuin haluan.

Minulla on jo hyvin usein elämässäni hetkiä, jolloin kaikki unelmani elementit ovat käsissäni. Mutta niinä hetkinä saatanallinen suorittajan mieleni muistuttaa, että voisit varmistella tulevaa hyvinvointia vielä lisää, sisäinen stressaajani huolehtii, riittääköhän tulevaisuudessa kuitenkaan töitä ja syyllistämisen sankariääni päässäni sanoo, että ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että mä nyt vaan alkaisin nauttia.

Unelmaelämäni on siis jo tässä, mutta en yksinkertaisesti osaa elää sitä.

Ei riitä, että puitteet on rakennettu unelmien mukaiseksi. Toivomani tunnetilat syntyvät ulkoisista olosuhteista vain osittain – niihin vaikuttavat ratkaisevasti ajatukseni ja uskomukseni siitä, mikä minulle on sallittua. Ei riitä, että olen tehnyt riittävästi töitä ansaitakseni vapaa-aikaa, vaan minun täytyy myös mielessäni sallia vapaus itselleni. Uskoa aidosti siihen, että olen ansainnut sen.

Onnellisuus ja muut positiiviset tunnetilat ovat taitoja, jota kannattaa alkaa opetella heti, eikä SITKU firma tuottaa riittävästi, talo on maksettu, lapset ovat niin ja näin isoja tai vuodesta voi viettää puolet palmun alla.

Jos sidot onnellisuutesi johonkin tulevaan hetkeen, saavutukseen tai muutokseen, opetat vain itsellesi lisää sitku-ajattelua ja vahvistat mielessäsi ajatusmallia, että tarvitaan aina jotakin lisää, ennen kuin voit olla tyytyväinen. Jos päällimmäiset tunnetilasi tällä hetkellä ovat stressi, kiire, kunnianhimo, pakonomainen edistymisen tarve ja turhautuminen, jos et edisty mielestäsi riittävän nopeasti, miten ihmeessä voisit myöhemmin yhtäkkiä tuntea vapautta, luottamusta ja tasapainoa? Et yksinkertaisesti osaa.

Mitä kauemmin sitkuilusta pitää kiinni, sitä vaikeampi siitä on luopua. Ajatusmallit sitkuilun taustalla ovat ja pysyvät, ellei niitä tiedosta ja muuta.

Sitä minä nyt opettelen, vapaana elämistä. Vapautta vanhasta tutusta täytymisen tunteesta. Tajuan, että unelmaelämäni on jo tänään tässä, kun olen saanut herätä ilman herätyskelloa, nauttia koiran kanssa aamuauringosta, valmistautua huomiseen koulutukseen, syödä ystävän kanssa lounasta ja kirjoittaa blogia kahvilassa. Yhteiskunta ja minun firmani näyttävät pyörivän silti!

Elämää uupumuksen jälkeen (sitä kutsutaan vuoristoradaksi)

Olen kirjoittanut monta kertaa uupumisesta sekä siihen johtaneista ajatusmalleista. Nyt, pari vuotta uupumushuippuni jälkeen, alan paremmin nähdä metsää puilta ja pystyn hahmottamaan, millaisia vaiheita toipumiseeni on kuulunut.

Tilanteen tunnustaminen ja hyväksyminen alkoi maaliskuulta 2012 hetkestä, josta kirjoitin artikkelissa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta. Tuo paniikinomainen tila oli se halko otsaan, joka sai minut tajuamaan tilanteeni. Siitä alkoi kalenterin raivaaminen, tekemisen vähentäminen ja sen oivaltaminen, että NYT täytyy muuttaa jotain, muuten olen kaatopaikkakunnossa. Aloin opetella ein sanomista ja sitä, ettei kaikkeen tarvitse lupautua ja tarjoutua.

Sitten tuntui kuitenkin, että aikoihin ei tapahtunut mitään. Kevensin töitä ja pidin kunnon kesäloman, mutta mitään dramaattista muutosta mielessäni ei tapahtunut. Saatoin hetkittäin tuntea oloni astetta kevyemmäksi ja satunnaisesti saatoin itkeä puhdistavasti, mutta todellisuudessa olin vuosien ylitekemisen jälkeen niin turtunut, että kesti pitkään, että aloin tuntea edes väsymystä, saati mitään muuta.

Ihan niin kuin iso jäämöhkäle tuotaisiin aurinkoon: ei se saman tien muutu vedeksi. Helteessäkin sulaminen vie aikansa – niin myös uupuneen toipumisen alkaminen kuorman kevennyttyä.

Lisäksi elämässäni oli samaan aikaan menossa avioeroprosessi. En edes tajunnut, miten suuri henkinen kuorma se oli. Minähän olin tottunut siihen, että vain konkreettinen tekeminen on ”jotain” – vaikka suurien päätösten tekeminen, asioiden keskeneräisyys ja luopumisen prosessointi voivat olla henkisesti vähintään yhtä väsyttäviä kuin töistä täysi kalenteri. Kuvaavaa oli, että koko tuon ajan nukuin huonosti, heräsin joka yö vähintään pari kertaa, ja heti kun eroasia saatiin päätökseen, aloin välittömästi seuraavasta yöstä alkaen nukkua yöt kunnolla.

No niin, sitten kohti täydellistä tasapainoa? Just joo. Eihän tämä lysti kerralla ihan putkeen mennyt. Seurasi reilun vuoden mittainen vuoristorata.

Kun tulipalo on sammutettu, syntyy helposti harha, että asiat ovat jo hyvin. Niinpä uupumushuipun jälkeenkin onnistuin vielä tekemään pari turhan tiivistä työjaksoa. Niistä jälkimmäinen viime keväänä sai minut jälleen ylikierroksille ja yliväsyneeksi (yhtä aikaa) – ja ihan itse itselleni asettamieni vaatimusten takia. Lisää halkoja otsaan, kun ei muuten tajua… ja taas opeteltiin hiljentämistä. Aloin tulla entistä paremmin tietoiseksi suorittamisen taustalla olevista uskomuksista ja ajatusmalleista.

Mitä uupuminen tekee ihmiselle?

Kun on kerran (tai pari) käynyt väsymyksen pohjalla, stressinsietokyky putoaa dramaattisesti. Aivan kuin olisi silta, jonka päälle on vuosikausia ladattu kuormaa, ja se kestää ja kestää ja kestää, kunnes jonain päivänä rakenteet pettävät – ja kun silta romahtaa, ei ole enää mitään, jonne astua askeltakaan. Uutta siltaa ei rakenneta muutamassa viikossa.

Sitten kun aloin tuntea jotain, huomasin, että en pystynyt enää melkein mihinkään. Se loputtomaksi luulemani kaivo, josta olin ammentanut tahdonvoimaa vuosien ajan, oli totaalisen tyhjä. Pienetkin merkinnät kalenterissa ahdistivat ja kavereiden heittämät ideat tuntuivat vaatimuksilta, jotka saivat minut purskahtamaan itkuun. En aikoihin jaksanut sietää ympäristössäni juurikaan konkreettisia ärsykkeitä, kuten ääniä tai hälinää. Tarvitsin loputtomasti omaa aikaa ja tilaa, ja mukavienkin ihmisten kanssa seurustelu sai minut hetkessä väsyneeksi. Aloin saada inhonväristyksiä sanoista tehokkuus ja tuottavuus. (Saan edelleen.) Tulosten sekä pinnallisen, egopohjaisen toiminnan merkitys oli yhtäkkiä oman hyvinvoinnin menettämisen rinnalla aika lailla toisarvoista.

Lisäksi piti aidosti alkaa keskittyä kehon lempeään ja pitkäjänteiseen huoltamiseen. Henkinen väsymys on fyysisesti kuluttavaa, joten kroppani oli käyttänyt prosessin aikana lähes kaikki mahdolliset tarpeelliset varantonsa loppuun. Näiden vahinkojen korjaaminen (kuten kilpirauhas- ja lisämunuaisongelmat sekä puutostilat) on ollut menossa jo kohta vuoden ja se jatkuu edelleen, ehkä pitkäänkin.

Mutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa voiton puolella. Viimesyksyinen irtipäästämisen vaihe auttoi osaltaan tekemään minusta kuin uuden ihmisen. Kun en yrittänyt rutistaa mitään väkisin, aloin muutaman kuukauden päästä löytää taas aitoa innostusta, iloa ja jaksamista sisältäni. Vähitellen pääsin taas kiinni tekemiseen ja ideoiden toteuttamiseen. Innostus on näkynyt myös tuloksissa.

Tekeminen ja oleminen tasapainoon

Nyt opettelen tekemisen ja olemisen tasapainoa lyhyemmällä aikajänteellä kuin ennen. En enää halua, että unohdun suorittamaan tolkuttoman pitkiksi ajoiksi niin, että sen jälkeen on taas pakko levätä kuukausia. Huomaan, että minulla on yhä taipumus uppoutua töihin, kun oikein innostun, ja minusta tuntuu vaikealta jättää mitään kesken.

Tavoitteena on, että minun ei enää tarvitse olla niin pitkää pätkää kummassakaan moodissa, tekemisessä tai olemisessa, vaan voin vaihdella niiden välillä sujuvasti päivän tai viikon aikana. Voin innostua ja päästää irti. Voin saada hetkessä paljon aikaan ja sitten taas relata. Hetkittäin tämä sujuu jo.

Aiemmin reseptini oli ”tavoite – suunnitelma – tekeminen – tulos”. Nyt luotan yhdistelmään ”intuitio – rentous – luovuus – luottamus – tekeminen”. Tästä seuraa tuloksia, jos on seuratakseen. Ensimmäiset kokemukset täysin fiilispohjaisesta etenemisestä myös yrityksessäni ovat tosi lupaavia. Niistä myöhemmin lisää.

Letting go, osa 2 – mistä irtipäästämisessä on kysymys?

Olen jäänyt pohtimaan, mitä irtipäästäminen oikeastaan tarkoittaa. Sanaa on helppo käyttää väljästi, ja vuodenvaihteen tienoilla siellä täällä kannustettiin ”päästämään irti vanhasta”. Päätin, että tänä vuonna en jätä sitä ajatuksen tasolle.

Elämässämme on monenlaisia ajatuksia ja tunteita (ihmisen sisäinen maailma) sekä tekemisiä, toimintamalleja, ympäristöjä ja ihmissuhteita (ulkoiset olosuhteet). Ne kaikki, myös ns. negatiiviset asiat, ovat tulleet meille syystä; niillä on ainakin pohjimmiltaan ollut jokin positiivinen tarkoitus. Emme yleensä koskaan tarkoituksella valitse elämäämme mitään, joka vahingoittaisi meitä.

Joskus positiivinen tarkoitus jää kuitenkin ajatuksen tai toimintamallin negatiivisten sivuvaikutusten varjoon. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa lohtusyöminen, ”seuran vuoksi” aloitettu tupakanpoltto tai ihmissuhde, jossa toinen osapuoli sietää toisen väkivaltaa tai alkoholinkäyttöä saadakseen edes välillä hyväksyntää ja rakkautta. Hyvä tarkoitus saattaa toteutua, mutta kaupan päälle niskaan romahtaa rekkakuormallinen kakkaa.

Voi myös olla, että toimintamallilla ei ensin ole pitkään aikaan ollut ikäviä sivuvaikutuksia, mutta jossain kohtaa positiivinen tarkoitus lakkaa toteutumasta. Ihminen kasvaa ja kehittyy, ajatukset ja olosuhteet muuttuvat. Kun palapelissä muut osat vaihtuvat, täytyy jaksaa ja uskaltaa vaihtaa viimeisetkin, jotta kuva voi taas olla ehjä ja kokonainen.

Aika ajoin onkin hyvä kartoittaa, millaisista ajatuksista ja asioista elämäsi täyttyy. Palvelevatko ne sinua? Tuottavatko ne enemmän hyvää vai pahaa? Vievätkö ne sinne, minne haluat olla menossa? Ovatko ne linjassa sen kanssa, mitä sinä olet nyt?

Mitä enemmän asioita elämässäsi on, sitä enemmän on sidoksia. Kaikki mikä täyttää sisäistä ja ulkoista maailmaasi, vie huomiotasi jollain tavalla. Joistakin asioista saat energiaa, mutta jotkut energeettiset siteet estävät pääsemästä eteenpäin.

Irtipäästämisen hetki tarkoittaa, että on aika alkaa ajatella toisin, tuntea toisin, toimia toisin. Luopua tavasta, tunnetilasta, uskomuksesta, vanhan trauman vatvomisesta, uhrin tai marttyyrin asemasta, harrastuksesta, työstä, ihmissuhteesta, tavarasta – siitä, jonka aika on tullut.

Esteenä voi olla pelko siitä, mitä luopumisen jälkeen tapahtuu, mistä kaikesta luovun, tuleeko uutta tilalle. Totta onkin, että kannattaa olla tarkka, mistä luopuu: positiivinen tarkoitus palaa samassa nuotiossa. Mutta minusta pelottavampaa on jäädä tarpeettomasti kiinni vanhaan. Todennäköisesti sama positiivinen tarkoitus voi toteutua elämässäsi sata kertaa suloisemmalla ja tarkoituksenmukaisemmalla tavalla, kunhan ensin teet tilaa uudelle.

Jos haluat päästää irti esimerkiksi riippuvuutta aiheuttaneesta ajatuksesta, tunnetilasta tai huonosta elämäntavasta, irtipäästämisen yhteydessä on hyvä käyttää aikaa sen pohtimiseen, mitä haluat vanhan tilalle. Visualisoi itsesi toimimassa uudella tavalla. Näe ja koe mielessäsi, miten haluat ajatella tästä eteenpäin ja mitä hyvää siitä elämässäsi seuraa. Ala tietoisesti kiinnittää enemmän huomiota positiiviseen uuteen kuin siihen, mistä päästit irti.

Jos taas luovut ulkoisista olosuhteista, vaikkapa harrastuksesta tai ihmissuhteesta, voi joskus olla hyvä antaa tyhjän tilan hetken aikaa olla. Keskity kuuntelemaan itseäsi ja opettele nauttimaan siitä olotilasta, että ei ole mitään, tai ainakaan niin paljon kuin ennen. Sinun ei tarvitse täyttää tyhjyyttä pakonomaisesti, vain jotta elämässäsi olisi jotain tai että sinä olisit jotain. Voit olla ihan itse, ilman mitään. Uusi kyllä löytää luoksesi ajallaan.

Mitä irtipäästäminen minulle juuri nyt tarkoittaa?

• Selvästi aiempaa vähemmän mielen asettamia, järkeiltyjä tavoitteita. Lempeämpää suhtautumista nykyisiin unelmiin. Näin olen paremmin kiinni tässä hetkessä, koen vähemmän kiireen, kärsimättömyyden tai riittämättömyyden tunnetta.
• Ratkaisevasti vähemmän merkintöjä kalenterissa. Tilalle on tullut sopivasti spontaaneja menoja ja itsensä kuuntelua.
• Uskallusta sanoa EI asioille, jotka eivät tunnu oikeilta.
• Hetkiä, jolloin saan olla ”hyödytön”.
• Tietoisuuden välähdyksiä. Miksi toimin niin kuin toimin? Mitä vanhat tapani ovat minulle tuottaneet? Miksi minun pitäisi juuri nyt avata sähköposti tai Facebook? Voisinko pärjätä hetken ilman?
• Vähemmän tarvetta kontrolloida. Enemmän luottamusta siihen, että kaikki voi sujua hyvin ja paljon paremminkin ilman minun järkeilyäni ja huolehtimistani.
• Luopumista siitä ajatusmallista, että pitäisi olla jotain muuta tai jossain muualla kuin nyt olen. Uutta uskomusta, että olen riittävän hyvä ja arvokas juuri nyt, tällaisena kuin olen.

Entä sinulle?

Letting go, osa 1 – milloin on aika päästää irti?

Loppuvuosi oli minulle irtipäästämisen aikaa. Elämässäni konkretisoitui se, mistä olin ajatuksen tasolla halunnut luopua jo pitkään: suorittamisesta eroon pääseminen, lopullisesti. Yhtäkkiä elämä osoitti, että on aika tehdä ajatuksista totta.

Millaisia asioita suorittamiseen on käytännössä kuulunut? Tekemistä saavuttamisen vuoksi, jotta olisin jotakin enemmän kuin nyt. Itseni ja elämän jatkuvaa kontrollointia. Huolta siitä, että en pääse eteenpäin riittävän nopeasti (mutta mihin? Jonnekin, jossa ilmeisesti on parempi kuin tässä ja nyt). Epäluottamusta siitä, että asiat järjestyisivät – itsehän tässä elämässä pitää aina kaikki tehdä, eikö? Ainakin jos haluaa, että asiat tapahtuvat minun standardieni mukaan.

Olin jo luullut oppineeni jotain ja päässeeni eroon tästä kaikesta, kunnes alkusyksystä nyrjäytin nilkkani. Nilkutin paikasta toiseen toivottoman hitaasti ja jouduin lisäksi pyytämään jatkuvasti apua saadakseni esimerkiksi koiran ulkoilutettua.

Muutama viikko portaissa kompuroimisen jälkeen luin kirjaa nimeltä Intuitio – sisäisen tiedon ohjauksessa (Penney Peirce). Siinä esiteltiin ihmisen luovan kierron vaiheet:

1. Oleminen. Tästä alkaa uuden luominen. Ihminen on yhteydessä koko ihmiskunnan kollektiiviseen viisauteen, hän tuntee olonsa innostuneeksi, motivoituneeksi ja uteliaaksi. Uusilla ideoilla on tilaa ilmentyä, ja oivalluksen hetken jälkeen ihminen tekee mielellään päätöksen ryhtyä toteuttamaan ideaansa konkretian tasolla.

2. Tekeminen. Toteuttamisen vaihe. Aktiivista ajatuksen siirtämistä konkreettiseen maailmaan. Energian värähtely hidastuu, kun se vähitellen siirtyy hengeltä saadusta ajatuksesta toteutukseksi fyysisessä maailmassa.

3. Saaminen. Idea on toteutettu, se on ilmentynyt fyysisessä maailmassa. Olemme seuranneet luovaa kiertoa onnistuneesti intuitiomme mukaan tähän asti.

Mitä tapahtuu sen jälkeen? Peirce muistuttaa, että valmiiksi saamisen jälkeen on aika päästää irti ja siirtyä takaisin olemiseen. Tämä on luonnollinen osa luovaa kiertoa. Tällöin ihminen pääsee palautumaan siitä, mitä on tehnyt ja olemaan taas uudella tavalla yhteydessä intuitioonsa. Luontokaan ei yritä kasvattaa uusia lehtiä puihin lokakuussa, heti kun edelliset ovat pudonneet.

Tapahtuuko näin tosielämässä? Ei kovin usein. Itse tunnistan jääneeni pahasti koukkuun kolmosvaiheen aikaansaamaan tyytyväisyyden tunteeseen. Olen pyrkinyt kurvaamaan siitä suoraan takaisin tekemiseen, jotta mahdollisimman pian olisi taas jotakin valmista, johon voisin olla tyytyväinen. Kun mieli oppii saamaan palkkion jostakin, se mieluusti pyrkii vielä kiihdyttää kiertoa, mikäli mahdollista.

Kunnes se ei jossain kohtaa enää ole mahdollista.

Enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Koko yhteiskunnassamme arvostetaan sitä, että touhutaan kauheasti ja saadaan jotain valmista. Tai ainakin touhutaan, ei aina niin väliksi sillä valmiiksi saamisellakaan. Touhutaan edelleen, vaikka jossain kohtaa koko homma alkaa kusta. Ideoiden ja lopputulosten laatu kärsii, ja ihmiset siellä seassa voivat huonosti.

Peirce listaa kirjassaan merkkejä, jotka kertovat, että on aika päästää irti:
– Olet hämmentynyt, masentunut, epätoivoinen, eksyksissä tai uupunut.
– Et tiedä mihin suuntaan mennä, et jaksa innostua, et luota itseesi.
– Sinulla on kiireen tai hädän tuntu, tai vitkastelet, tai olet aina myöhässä.
– Mikään ei kiinnosta. Ajatukset ovat puuroa, elät omissa maailmoissasi.
– Odotat näkeväsi tuloksia liian pian.
– Asiat eivät ole enää hauskoja.
– Sinulla on pakonomaista käyttäytymistä. Alat jäädä riippuvuuksiisi kiinni.
– Painostat muita tai yrität saada jotakin väkisin aikaan.
– Olet varma, että vastaus löytyy siitä, että ajattelet tai teet enemmän aiempaa paremmin tai eri tavoin.
– Koneet reistailevat. Elämä on täynnä onnettomia yhteensattumia. Renkaasi puhkeaa, autosta loppuu bensa, nyrjäytät nilkkasi.

Kuulostaako elämän flow’lta? Ei. Kuulostaako tutulta? Hmm. Viimeistään viimeinen kohta sai minut väkisinkin hereille. Monia itsensä kehittämisestä innostuneita vinkkailisin katsomaan erityisesti toiseksi viimeistä kohtaa.

Ei varmasti ollut sattumaa, että elämä nimenomaan laittoi minut kompuroimaan portaissa ja nyrjäyttämään nilkkani. Muuten en ehkä olisi ymmärtänyt, että tämä kohta kirjasta koskee minuakin. Niinpä aloin oikeasti päästää irti. Annoin deadlineille kyytiä ja päätin antaa asioiden edetä sitä tahtia, kun ne itse haluavat. Aloin oikeasti opetella elämistä luontaisessa virrassa.

Sisäinen suorittajani ehkä salaa odotti, että heti irtipäästämisen jälkeen olisin salaperäisesti täynnä virtaa ja asiat etenisivät valmiiksi itsestään valon nopeudella. Näin ei kuitenkaan käynyt. Silloin minun pitikin opetella hyväksymään, että en juuri nyt saa kovin paljoa aikaiseksi, SEKÄ luottamaan siihen, että tämä ei ole pysyvä olotila.

Irtipäästäminen on helppo jättää muka-tasolle. ”Hei, mä nyt vähän niinku annan asioiden olla, ihan sitä varten että kohta sitten voinkin suorittaa entistä enemmän!” Se on kuitenkin sama kuin päästäisit villin hevosen laitumelle ja heittäisit irti narusta, mutta olisit sitonut pidemmän varaköyden vyötäröösi. Sekunnin murto-osan ajan olisit näennäisesti vapaa, mutta kohta lennätkin kaaressa nurin.

Samaan aikaan ei voi päästää irti ja pitää kiinni. Väkisin kiinni pitäminen synnyttää vastustusta ja vie runsaasti energiaa. Aito irtipäästäminen edellyttää luottamusta siihen, että asiat, joiden on tarkoitus palata luoksesi, tulevat taas, kun aika on oikea. Se minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu aikanaan. Se idea, jonka on tarkoitus toteutua, kutsuu oikealla hetkellä niin paljon, ettet voi olla toteuttamatta sitä. Ja sen varman, vapautuneen, luottavaisen olon kyllä tunnistaa.

Jatkuu: Letting go, osa 2 – mistä irtipäästämisessä on kysymys?

 

Kuusi uupumista edistävää uskomusta uupumisesta

Tuntuu, että olen jauhanut loppuunpalamisesta enemmän kuin kotitarpeiksi. Aihe tuntuu kuitenkin olevan erittäin ajankohtainen. Siellä täällä tuolla näkee ja kuulee ystävistä, joiden puheenaiheet koostuvat lähinnä kiireestä, työlistoista ja täysin vinoutuneesta työnteon ja lepäämisen suhteesta.

Moni uskaltaa jo myöntää, että väsyttää. Moni ei.

Ovatko läheiset ehkä huomautelleet sinulle, että olisi syytä hiljentää? Oletko joskus lipsauttanut seuraavia vastaväitteitä?

”Kyllä tämä tilanne tästä kohta rauhoittuu.”

Jos se ei ole tähänkään mennessä rauhoittunut itsestään, mikä on todennäköisyys, että näin tapahtuu tulevaisuudessa? Jos vaihtoehdot ovat tilanteen rauhoittaminen omasta vapaasta tahdosta, tai pakon edessä siksi, että keho ja pää eivät kestä enää enempää, kumman valitset? Voin kokemuksesta kertoa, että tilanteissa on eroa.

Hassuinta on, että monen unelmaelämä sisältää paljon vähemmän työntekoa kuin nyt, ehkä paljon vähemmän kuin normaali 40-tuntinen työviikko. Mutta ajatellaan, että unelmaelämää voi alkaa elää vasta sitten, kun jokin tietty piste työelämässä tai omassa yrityksessä on saavutettu. No joo, ehkä taloudellinen tilanne ei vielä mahdollista kaikkien unelmien toteuttamista kerralla, mutta unelmaelämä olisi paljon lähempänä, jos vähentäisi työntekoa jo nyt.

”Ei tänne nukkumaan ole tultu – haudassa ehtii sitten levätä.”

Kuinka nopeasti haluat sinne hautaan oikein päästä? Jos meitä ei olisi tehty (myös) nukkumaan, emme tuntisi moista mekanismia lainkaan. Koska tunnemme, sille on oma tarkoituksensa. Unen määrä ei ole se, joka erottaa saamattomat laiskurit onnistujista. Ehkä joskus oli se aika, kun jatkuvia 12–14-tuntisia työpäiviä pidettiin arvostettavina. Toivottavasti ei enää.

”No nyt vähän väsyttää, mutta lepään viikonloppuna/jouluna/kesälomalla.”

Jos arkikuormitus on jatkuvasti enemmän kuin ihminen kestää, nuo tyypilliset vapaat ja lomat eivät yleensä riitä mihinkään. Lisäksi vapaista ja lomista on kauhean paljon kivempi nauttia, kun jaksaa tehdä jotain kivaa, eikä niin, että kaikki aika menee palautumiseen. Lepääminen ja rentoutuminen on  superpaljon hauskempaa silloin, kun ei vielä keiku uupumuksen rajamailla.

”Hiljentää? Päinvastoin, minä haluan mennä vielä kovempaa!”

Tältä minustakin joskus tuntui. Silloin kun kone oli jo menossa ylikierroksilla lepikkoon, minä vielä pohdin, että haluaisin kehittyä, oppia ja saada hommat etenemään PALJON nopeammin. Ihmisen on joskus todella vaikea nähdä metsää puilta. Ei ollut ihan yksinkertaista huomata eikä varsinkaan hyväksyä, millainen oppimisen nopeus sekä saavuttamisen määrä ja laatu on mahdollista ja terveellistä. En tarkoita, etteikö ihminen voisi oppia nopeasti ja saavuttaa isoja juttuja pienessä ajassa. Kyllä voi. Mutta ainakin omalla kohdalla odotukset olivat kohtuuttoman korkealla verrattuna siihen, mikä on hyvinvoinnin ja tasapainoisen elämän kannalta järkevää.

”Hyvinvointi ja tasapaino? Plaah, ihan liian pliisua menestyjälle.”

Saat olla rauhassa tätä mieltä niin kauan kuin haluat. Mutta terveys hyppää yllättävän nopeasti arvoissa kärkipäähän, kun se ei olekaan enää itsestäänselvyys. Sen kyllä sitten huomaa.

”Ei MINULLE tapahdu mitään sellaista.”

Ei minullekaan pitänyt tapahtua. Luultavasti hyvin moni ylisuorittaja ajattelee pystyvänsä ihmeisiin. KUKAAN ei erityisesti suunnittele sitä, että minäpä teen niin paljon töitä ja stressaan niin kauan, että palan loppuun. ”SITKU olen burnoutissa, sitten lepään.”

On poikkeusyksilöitä, jotka lähes kestävät mitä vain. On myös poikkeusyksilöitä, jotka eivät kestä juuri mitään. Suurin osa meistä on keskivertoväkeä, joka kestää pitkään ja paljon (ihminen voi sietää voimakasta stressiä pitkiäkin aikoja) mutta EI loputtomiin.

Jos ei ajattele, että loppuunpalaminen on mahdollista myös minulle ja vastustaa mielessään kaikkea, mitä on tästäkin tekstistä lukenut, joutuu todennäköisesti menemään aika syvälle suohon, ennen kuin tilanteeseensa havahtuu.

Jos taas avaa mielensä sille vaihtoehdolle, että tämä voi sattua myös omalle kohdalle, alkaa ehkä nähdä merkkejä aiemmin. Tällöin myös suunnan muuttaminen ennen pahinta suonsilmäkettä on mahdollista – ja paljon helpompaa.

Tavoite + tunne = Goal with Soul

Vaikka opetan jatkuvasti muille tavoitteiden asettamista ja pidän siitä, huomasin äskettäin, että olin onnistunut kehittämään itselleni tavoitekammon. Kun olin vuosia asettanut tavoitteita, saavuttanut niitä ja lopulta päätynyt yliväsymyksen tilaan, kuvittelin ehkä alitajuisesti, että syy oli tavoitteiden.

Yllättäen syyllinen löytyy kuitenkin peilistä.

Voisi tietysti todeta, etten osannut elää niin kuin opetan, mutta en sano. Uskon ihmisten yleensä tekevän asiat parhaan tahtonsa ja tietämyksensä mukaisesti, joten sanon vain, että elin oppieni mukaan niin hyvin kuin osasin ja siten kuin niitä silloin tulkitsin. Nyt, kantapääakatemian tenttien myötä, katson asioita erilaisesta perspektiivistä ja painotan eri asioita.

Mikä sitten meni pieleen? Tässä kuopat, joihin putosin:

1) Pakonomainen tarve saavuttaa tavoite ja tehdä töitä sen eteen. Olin niin kunnianhimoinen, että ajattelin tavoitteitani kutakuinkin 24/7. En antanut itselleni hetkenkään rauhaa, vaan minulla oli meneillään jotain (jonkin) tavoitteen saavuttamiseen liittyvää koko valveillaoloajan. Tätä jatkui vuosia. Vaikka matkanteko olisi kuinka hauskaa, tuskin lienee tarpeen selittää, miksi jossain kohtaa alkoi väsyttää. Vuosien koiraharrastuksen onnistuin tuhoamaan itseltäni toistaiseksi, kun pakonomainen tekeminen eteni treeniburnoutiksi. Että kyllä kannatti.

Joskus. Pitää. Päästää. Irti.

Relata.

Kunnianhimo on eri asia kuin pakkomielle.

2) Liian tiukka aikataulu. Emme voi koskaan tietää, kuinka kauan jonkin asian kehittämiseen, tekemiseen, oppimiseen tai saavuttamiseen todellisuudessa menee aikaa. Mieli on kuitenkin hyvä kehittelemään odotuksia ja toiveita. Jouluun mennessä sitä, ensi vuoden loppuun mennessä tätä.

Tavoiteaikataulu ei välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin mielen keksintöön, milloin joku ”olisi kiva” tai ”pitäisi” saada valmiiksi. Lisäksi mielemme saattaa vielä rakentaa odotuksensa niin, että matkalle ei ole laskettu juurikaan varaa vastoinkäymisiin – vaikka niitä yleensä tulee kuitenkin. Ja sitten mieli ahdistuu, kun ON AIKATAULU JOSSA PITÄISI SAADA VALMISTA!

Oh no.

3) Tavoitteita oli liian monta yhtä aikaa. Pari kolme työtavoitetta akuutisti päällä, lisäksi muutama pitkän tähtäimen tavoite. Ratsastustavoite välitavoitteineen (ja kyseessä on siis harrastus, joka alhaisellakin kilpatasolla vie sujuvasti 3-5 tuntia joka päivä. Plus kisaviikonloput.) Samaan aikaan harrastin jonkin verran golfia ja mietin, että siinäkin olisi kiva olla joku tavoite, eihän sitä nyt vaan voi huvikseen pelailla! Juu ei tietenkään.

Elämässä on hyvä olla meneillään asioita, jotka ovat ihan vaan hauskoja, kaikessa turhuudessaan ja hyödyttömyydessään. Asioita, joissa ei tarvitse saada mitään aikaan. Siis niin kuin harrastuksia, ei projekteja. Ja välillä olisi hyvä olla meneillään ei yhtään mitään.

4) Valitsin tavoitteen vääristä syistä. Kun olin jo tiedostanut kaikki yllämainitut ongelmat ja melkeinpä päässyt niistä eroon, piti käydä kp-akatemiassa vielä yhdessä tentissä. Eli huomasin jo tavoitetta asettaessani, että tämä ei ole se juttu, joka aidosti tuntuu omalta, mutku… Tavoitteen taustalta löytyy nyt jälkikäteen miettiessäni pelko ja epävarmuus. Aito halu ja innostus ovat paljon parempia lähtökohtia kuin alitajuinen pakko ja ongelmien välttäminen.

Tämän kaiken jälkeen ei ehkä ihme, että kammotutti. Meni jonkin aikaa, että en uskaltanut enkä halunnut asettaa itselleni mitään tavoitteita, koska mielessäni liitin koko sanaan epätervettä venymistä ja pakonomaista suorittamista. Puhuinkin omassa elämässäni mieluummin unelmista ja haaveista, ja tavoitteiden sijaan asetin itselleni lempeitä intentioita.

Äskettäin vedin flow-koulutusta, jonka osana osallistujat muotoilivat itselleen tavoitteen ja laativat suunnitelman sen saavuttamiseksi. Koulutuksen innostamana päätin rohkaistua ja konkretisoida erään epämääräisen ”unelmani”. Ja aah, tavoitetta ja suunnitelmaa pähkiessäni oivalsin vihdoin sen, mitä oikeasti tarkoittaa se, että tavoitteen täytyy tuntuu omalta, houkuttelevalta ja suorastaan vastustamattomalta.

Aiemmin tavoitteeni olivat pikemminkin tietoisen mielen järkeilemiä konkreettisia tapahtumia ja lukemia (”Julkaisen kirjan vuonna 2009”, ”Kilpailen kansallisella tasolla 2010”). Vaikka asiat olivatkin minusta aivan ihania, en silti ollut tavoitteissani ottanut huomioon Sitä Oikeaa Fiilistä. Suunnitelmista puuttuivat lempeys, rentous, joustavuus, hyväksyntä ja ennen kaikkea sen varmistaminen, että matkanteko on nautinnollista ja hauskaa.

Eipä puutu enää. Nyt uusi päämääräni on muotoiltu! On siinä mukana lukemiakin, mutta huomattavasti tärkeämpiä ovat sen sisältämät sanat ihana, houkutteleva, elämyksellinen ja intuitiivinen. Se on luonteeltaan lempeä ja joustava – hyväksyn, että kaikki ei ole minun harteillani, vaan päinvastoin: annan oikeille asioille aikaa ja tilaa tapahtua, ja nautin matkasta ja elämästä joka tapauksessa, saavutin tavoitteeni tai en.

Kyseessä ei ole ainoastaan tavoite. Se ei ole haave, unelma eikä intentio. Sanoisin sen suomeksi, mutta kun englanniksi se nyt vain rimmaa niin täydellisesti! Kyseessä on Goal with Soul.

Kuvissa esiintyvät tavoitteet liittyvät (kaikesta ihanuudestaan huolimatta) ratkaisevasti juttuun.

Vähemmän on aivan helkkarin paljon enemmän

Kuulin sanonnan ”Vähemmän on enemmän” jo kauan sitten. Vuosikausiin en vain sisäistänyt sitä ollenkaan. Suorastaan ihmettelin, että mitä hittoa, eihän se voi edes olla mahdollista. Olin oppinut, että kun tekee enemmän töitä, saavuttaa enemmän, ja kun tekee vielä enemmän töitä, saavuttaa vieläkin enemmän. Loogista.

Se olisi loogista, jos asiat olisivat loogisia. Mutta ne eivät aina ole. Ainakaan sen järjen mukaan, jonka perusteella olemme tottuneet toimimaan. Suurin osa mielestämme ei kuitenkaan ole tietoista mieltä, vaan tiedostamatonta. Sen valjastaminen käyttöön vaatii jotain muuta kuin enemmän työtä.

Kuten jo kerroin (Omaa tarkoitusta toteuttamassa), muutin lomani jälkeen kokonaan asennoitumiseni ”työhöni”. Pyrin jatkuvasti keskittymään siihen, mikä kulloinkin tuntuu aidosti oikeimmalta ja hauskimmalta.

Olen pitänyt aikatauluni väljänä, ja usein työpäiväni eivät muistuta perinteistä työpäivää ollenkaan, päinvastoin. Olen istunut pitkiä aikoja takapihallani, kahviloissa, Pyynikin rantakallioilla ja Koskipuistossa. Mukana on muistikirja ja sekä kirjoja, joita olen lukemassa, joskus läppärikin ja usein myös joogamatto.

Käytän paljon aikaa olemiseen, tietoiseen hengittämiseen, maisemien katseluun ja positiivisiin ajatuksiin, hetkittäin lukemiseenkin. En välttämättä lue järjestelmällisesti, ellei siltä tunnu, vaan haen ajatuksen sieltä ja toisen täältä. Ne saavat ruokkia ajatusprosessejani sitä tahtia kuin haluavat. Oppiminen on sujuvinta ja tehokkainta silloin, kun vain antaa sen tapahtua, eikä pidä itseään kirjassa tai läppärin ruudulla kiinni väkisin. Välillä olen kyllä ahminut koko kirjan muutamassa päivässä, koska olen aidosti halunnut sitä. Siis kaiken hyvinvoimisen lomassa.

Vanha suorittajaminäni välillä herää ja kyseenalaistaa, että eihän näin ole lupa olla. Työn kuuluu olla kiireistä ja stressaavaa, raskastakin. Eihän se muuten ole työtä vaan silkkaa laiskuutta! Kaikenlaisia uskomuksia sitä onkin elämänsä aikana oppinut.

Mutta suorittajaminäkin on havahtunut siinä vaiheessa, kun aletaan katsoa lopputulosten määrää, laatua ja niihin johtaneiden prosessien tuottamaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tällainen työ- tai olemisen tavan muutos on tuonut minulle jotain aivan huikeaa. Olen saanut ratkaisevasti vähemmällä vääntämisellä valmista enemmän, nopeammin ja helpommin kuin ennen. Ja paljon hienompia juttuja!

Rentoutumisen lomassa saatan yhtäkkiä napata muistikirjan käteen tai loikata läppärin ääreen ja tehdä tuossa tuokiossa valmiiksi jotakin, jonka olemassaolosta en hetki sitten tiennyt mitään. Uudet koulutukset, valmennustehtävät, kurssi-ideat ja blogipostaukset pulppuilevat ilmoille, ja ne ovat jo syntyessään lähestulkoon valmiita – mitään ei tarvitse veivata väkisin.

Kun tiedostamaton mieleni on saanut tilaisuuden, se on voinut työskennellä rauhassa puolestani. Ja voi miten upealla tavalla se onkaan sen tehnyt!

Kun kalenteri ei ole täynnä tekemistä, asioiden välille jää aikaa ja tilaa. Mieli on rento, tasapainoinen ja samaan aikaan kaikesta uudesta ihanan lapsellisen innostunut. Se taas tarkoittaa, että sitten kun tartun tekemiseen, olen äärimmäisen luova ja tehokas – ja lisäksi minulla on mielettömän hauskaa 🙂 Työpäivän jälkeen ei tunnu lainkaan siltä, että olisin tehnyt töitä. Olen paremmin läsnä hetkessä ja nautin olostani hurjasti.

Suosittelen kokeilemaan, ainakin jossain mittakaavassa. Jos mielesi sanoo, että ei tuollainen ole minulle mahdollista, kannattaa miettiä, mitä pitäisi tapahtua, että olisi.

Kun annat itsellesi luvan ja mahdollisuuden vähempään, saatat yhtäkkiä paitsi saada enemmän, ehkäpä saavuttaa myös jotain sellaista, josta et olisi osannut edes unelmoida. Minulle se on tämä tasapainon, rentouden, innostuksen ja luovuuden tila. Voi olla, että kiireisimpiä vaiheita taas joskus tulee, mutta nyt osaan pitää aiempaa paremmin puoleni, ja tiedän, mitä hyvää siitä seuraa, kun uskallan niin tehdä. Tiedostamaton mieli on voimavara, jota ei kannata jättää hyödyntämättä.

Ps. Tässä yksi luovien prosessieni tuloksista: Intuitiivinen kirjoittaminen. Käy tykkäämässä, jos tykätyttää 🙂

Ensimmäiset savumerkit ennen loppuunpalamista

Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, millaisia oireita koin, ennen kuin tajusin, että olen menossa kohti uupumusta.

(Uusille lukijoille tiedoksi, että kävin liiallisen työnteon aiheuttamassa väsymyksen pohjapisteessä 1,5 vuotta sitten. Lisää postauksessa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta.)

Hiton hyvä kysymys. Muistan seuraavanlaisia oireita, joita alkoi esiintyä kutakuinkin tässä järjestyksessä:

1) Jatkuva huoli ja pelko siitä, että en tee joka hetki jotain hyödyllistä ja tuottavaa. Koska ”menestyksen eteen täytyy tehdä paljon töitä ja AINA voi tehdä vielä enemmän”, eikö niin? Jos jouduin tekemään jotain, mikä ei edistänyt senhetkisiä tavoitteitani, ahdistuin.

2) Jatkuva huoli ja pelko siitä, että sairastun. Koska olen yrittäjä, ja minulla ei ole sijaista, ja olen siten korvaamaton, ja maailma luonnollisestikin lakkaa pyörimästä, jos en ole pariin päivään työkykyinen.

3) Unihäröt. Aloin heräillä aamuöisin. Valvoin tunnin puolitoista miettien jotain mitättömän pientä työasiaa, sitten nukahdin taas ja heräsin kellonsoittoon aivan tokkurassa. Tai sitten en pystynyt aamulla nukkumaan tiettyä kellonaikaa myöhempään riippumatta siitä, miten myöhään olin illalla valvonut. Stressin vaikutukset uneen eivät välttämättä tarkoita nukahtamisvaikeuksia. Ei minulla ollut mitään vaikeuksia nukahtaa illalla.

4) Alkavan flunssan oireet. Tunsin usein, että olen varmaan kohta tulossa kipeäksi. En yleensä tullut, mutta pelkkä huoli riitti lisäämään stressikierroksia entisestään (ks. kohta 2.). Nyt arvaan, että elimistöni yritti vain kertoa, että mitä jos lepäisit, etkä TAAS menisi iltayhdeksäksi ratsastamaan 12 tunnin työpäivän jälkeen, kuten jo neljänä iltana tällä viikolla. (Tämä on toki vain arvailua.)

5) Satunnaiset itkupotkukohtaukset. Vastoinkäymisten kohdalla saatoin reagoida rajusti. Tuntui siltä, että nyt romahdan. En yleensä raivonnut, itkin vain tolkuttomasti ja epätoivoisesti. Tääkinvielä! Mäenvaanmilläänkestäbyäääh! (Sympatiat lähipiirille, lav juu!)

6) Asiat alkoivat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Pienet asiat muuttuivat yhtäkkiä vuoren kokoisiksi. Pystyin sujuvasti viimeistelemään kirjaa ja perustamaan uutta yritystä, mutta siinä ohessa muun muassa ruokakaupassa käynti sai minut hyvin ahdistuneeksi. Suoriuduin kauppaan aina ennemmin tai myöhemmin, mutta se tuntui käsittämättömän vaikealta.

Yksittäisinä ilmiöinä nämä eivät silloin tuntuneet vielä maailmanlopulta, mutta nyt tajuan, millainen oireiden vyyhti kyseessä on ollut. Näiden kautta päädyttiin hetkeen, jolloin oikeasti romahdin. Kokemuksiin palaaminen ei suoraan sanoen tee oloani kovin hyväksi. Ajattelin kuitenkin, että ehkä joku tunnistaa oireita omalla kohdallaan ja osaa painaa jarrua sekä kääntää kurssia ennen kuin putoaa ojaan.

Mutta nyt keitän kupin teetä ja ajattelen menneiden mörköjen sijaan paaaljon parempia, miellyttävämpiä ja rennompia ajatuksia 🙂