Sinullakin on lupa loistaa

Elämän Flow - uskomuksia ulkonäöstä
En ollut koskaan suunnitellut kirjoittavani ulkonäöstä ja sen herättämistä ajatuksista, mutta nähtyäni tämän videon en voinut olla kirjoittamatta. Videon yhteydessä mainittu tieto, että vain neljä prosenttia naisista pitää itseään kauniina, on surullinen, piti se paikkansa tai ei. Kun kuuntelee omaa sisäistä ääntään, se on helppo uskoa todeksi.

Kasvoin jo varhain siihen ajatukseen, että olen ruma ja vastenmielinen. En tosin muista tilannetta, jolloin kukaan olisi sanonut minulle sitä suoraan noilla sanoilla, mutta muistan lukuisia toisten ihmisten sanoja ja tekoja, jotka ovat osaltaan rakentaneet tätä käsitystä. Voi kuulostaa sivuseikalta, mutta esimerkiksi se, etten vanhojenpäivänä saanut käyttää rahaa pukuun tai kampaajalla käyntiin, vahvisti uskomustani siitä, ettei minulla ole lupa loistaa. Monta vuotta koulukiusattuna oltuani olisin tarvinnut oman tähtihetkeni.

Nuorena sitä ei osaa olla kovin tietoinen ajatuksistaan eikä niitä osaa kyseenalaistaa. Teinille kaikki on totisinta totta. Onneksi näin parikymmentä vuotta teini-iän jälkeen olen jo alkanut tiedostaa, että kaikki uskomukseni eivät pidäkään paikkaansa – mutta negatiivisista uskomuksista irti pääseminen ei aina ole helppoa.

Kun jokin uskomus on syntynyt, ihmisellä on taipumus nähdä ympärillään todisteita, jotka tukevat uskomusta. Vielä aikuisiälläkin muiden sanomat mielipiteet (”Sinun kannattaisi laittaa hiuksesi noin, pukeutua näin tai meikata siten ja täten!”) ovat ruokkineet ajatustani, etten kelpaa sellaisena kuin olen.

Kauheasti apua ei ole totuudentorvisukulaisten terävistä havainnoista: ”Olet tainnut pyöristyä” ja ”Hyvä lapsi sentään, sinun pitäisi syödä enemmän!”. Kerrottakoon, että näiden kahden kommentin välillä oli vain viitisen kiloa… En saanut kysytyksi, mikä olisi minulle Se Oikea paino, jossa olisin riittävän hyvä. Epäilen, että sitä ei ole kyseisen katsojan silmässä lainkaan. Kyse on valinnasta, mitä haluat nähdä ympärilläsi (ja mitä päätät sanoa toiselle ääneen).

Pitkien parisuhteiden jälkeen hieman yllättäen alkanut sinkkuelämä ja varsinkin viime vuonna vähän aikaa kokeilemani nettideittailu ovat pakottaneet minut kohtaamaan tämän kysymyksen jälleen kerran. Kun lähetän kuvani ihmiselle, jota en ole koskaan tavannut, reaktiot vaihtelevat laidasta laitaan. Silloin herää kysymys, kuinka paljon annan tuntemattomalle miehelle valtaa päättää siitä, mitä ajattelen itsestäni. Luottaisinko hänen mielipiteeseensä missä tahansa asiassa? En. Miksi siis hän tietäisi minua paremmin, olenko minä kaunis?

Osa ihmisistä muodostaa käsityksensä itsestään ja tekemisistään omien sisäisten standardiensa perusteella. Osa ihmisistä taas tarvitsee ulkopuolista todistusaineistoa tietääkseen, onko onnistunut jossakin asiassa vai ei. NLP:ssä puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta referenssistä. Ne voivat samalla ihmisellä vaihdella eri konteksteissa.

Ulkonäköni suhteen ajattelin pitkään, että minulla on enemmän ulkoinen referenssi, että tarvitsen muiden vakuutteluja uskoakseni, että näytän hyvältä. Jossain kohtaa, kun aloin pikku hiljaa muuttaa uskomustani, että ehkä en olekaan AIVAN niin vastenmielinen kuin olin kuvitellut, aloin kuulla positiivista(kin) palautetta itsestäni – mutta silti en uskonut sitä. Se ei mennyt edelleenkään läpi uskomusjärjestelmästäni. Silloin tajusin, että kyse on myös omista kriteereistäni ulkonäköni suhteen. Kriteerini vain olivat niin kovat, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta vastata niitä.

Mitä liian tiukat kriteerit sitten auttavat – varsinkaan asiassa, johon en voi itse välttämättä vaikuttaa? Miksi en voisi hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on ja keskittyä olennaisempaan?

Elämän Flow - uskomuksia ulkonäöstä 2Kyllä minä voin. Tulen siinä vähitellen paremmaksi. Keskityn siihen, että voin kaikin puolin hyvin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen kiitollinen terveydestäni – jos en esimerkiksi voisi liikuttaa jalkojani, en jaksaisi ehkä kauheasti murehtia selluliitista… Kun olo tuntuu terveeltä ja onnelliselta, näkee peilissäkin kauniimman kuvan. Mitä jos keskittyisimme näkemään myös toisissamme hyvää oloa, aistimaan hyviä tunnetiloja, houkuttelemaan toistemme sisäistä säteilyä esiin?

Ehkä joskus vielä tulee aika, jolloin ala-asteella jätetään muutama äidinkielen-, historian- ja mikä tahansa tunti väliin. Istutaan hetkeksi käsi kädessä ympyrään lattialle, ja jokainen saa katsoa luokkatovereitaan ja sanoa, mitä positiviista heissä on. Ehkä se kasvattaisi lapsia havaitsemaan enemmän kaunista ja hyvää, niin itsessään kuin muissakin.

Kuvat: Janne Viinanen (yllä) ja Sandy Talarmo (alla). 
Mainokset

3 thoughts on “Sinullakin on lupa loistaa

  1. Meillä oli ala-asteella ja riparilla muutaman kerran sellainen systeemi, että luokassa kierrätettiin lappuja, joissa luki oppilaan nimi. Lappuun piti kirjoittaa jokin positiivinen ja kehuva adjektiivi kyseisestä oppilaasta, siis anonyymisti. Lopulta laput palasivat kyseiselle oppilaalle. Tämä on jäänyt mieleeni todella negatiivisena kokemuksena – omassa lapussani oli reilut parikymmentä kertaa kirjoitettu ”ujo”, lapussa vain pari muuta sanaa. Ja kuten kaikki tiedämme, ujoutta tuskin koskaan luonnehditaan positiiviseksi ominaisuudeksi ainakaan peruskouluikäisten keskuudessa. Ihan kiva idea sinänsä, mutta toteuttamisessa parantamisen varaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s