Mielikuvat vs. tosielämä – pois odotusten ja pettymysten vuoristoradasta

En ole kirjoittanut blogiini viime kuussa kuin kahdesti, tässä kuussa tätä ennen en vielä kertaakaan! VOI EI! Mitä sitten? Teoriassa ei mitään. Olenhan päättänyt suhtautua tähän rennosti ja vapauttanut itseni odotuksista julkaisutahdin suhteen.

Hah. Onko asia käytännössä näin? Ei. Kun viikot vierivät ja kirjoitukset pyörivät epämääräisesti mielessä pääsemättä koskaan tänne asti (tai no, tunnustettakoon että välillä menee muutama viikko niin, etten ajattele blogia lainkaan), salaiset odotuskierrokseni alkavat nousta pintaan. Sisäinen puhe kiihtyy: ”pitäisi, johan tässä nyt olisi jo aika, hei kamoon, mikä nyt maksaa?”. Hauska harrastus, eikö?

Mielemme on taitava rakentamaan odotuksia. Näemme silmiemme edessä mielikuvia tunnelmallisesta joulusta, täydellisistä perhehetkistä, ihanteellisista lomapäivistä, tammikuun toisena päivänä alkavasta uudesta liikuntaharrastuksesta, joka jatkuu säännöllisesti kolme kertaa viikossa koko kevään ja jonka myötä olemme kesäkuussa rantakunnossa – onneksi on upeat rantakelit…

Nämä mielikuvat voivat olla yhtä aikaa houkuttelevia haaveita ja toiveita (”koska olisi ihanaa, jos tästä tulisi totta”), mutta myös paineita siitä, että asioiden kuuluu toteutua tiettyjen ihanteiden mukaisesti. Paineet voivat tuntua näkymättömältä mutta vahvalta energeettiseltä siteeltä, joka tekee olosta kireän ja tukalan. Ne monesti konkretisoituvat kuuluisaan pelottavaan ärsyttävään ahdistavaan sanaan: ”PITÄISI”.

Odotusten taustalta löytyy usein massiivisia uskomusjärjestelmiä:
”Jos en jaksa siivota keittiötä joka ilta, olen huono äiti.”
”Jos mieheni ei ymmärrä ostaa minulle joululahjaksi sitä ihanaa korua, hän ei rakasta minua.”
”Jos aloitan uuden harrastuksen tammikuussa, minun täytyy pystyä harrastamaan sitä kolmesti viikossa koko kevään tai muuten olen epäonnistunut eikä koko liikkumisesta kuitenkaan ole hyötyä, ja tällaiseen en varmaankaan pysty, koska olen niin saamaton ja laiska ja tähänkin asti kaikki liikkumisyritykseni ovat epäonnistuneet joten tämäkään ei varmaan onnistu seliseliseli.”

Näin paitsi rakentelemme uskomuksien avulla itsellemme sekä muille odotuksia ja paineita niiden täyttämisestä, pohjustamme myös samalla tulevia pettymyksen tunteita. Pettymystä ei olisi, jos ei olisi odotusta. (Kuten NLP:n kehittäjä Richard Bandler sanoo: Pettyminen vaatii huolellista suunnittelua.) Sitten kun odotuksia on vielä luotu monelle elämänalueelle, elämä saattaa olla yhtä odotusten ja pettymysten vuoristorataa.

Kaikista maailman odotuksista voi olla vaikea päästä eroon – onhan meillä töitä, perheenjäseniä ja lemmikkejä, jotka oikeasti odottavat meiltä jotain. Olisiko silti aika tunnistaa ne turhat odotukset, joita olemme itse luoneet? Leikata siteet, jotka estävät meitä nauttimasta elämästä sellaisena kuin se on, ilman kiiltokuvamaisia odotuksia? Ihannekuvien on tarkoitus inspiroida, ei ahdistaa. Rutiinien ja hyvien tapojen on tarkoitus auttaa, ei luoda paineita.

Tosielämä on niin kauhean harvoin mielikuvien mukainen. Arki on välillä yhtä kaaosta, eikä siinä välttämättä auta, vaikka olisi kuinka yrittänyt ohjelmoida itselleen joka-aamuisen salitreenin, meditaatiohetken, terveellisen aamupalan ja hymyn joka leviää naapurustoon asti. Mutta samaan aikaan kaaoksessa voi syntyä jotain sellaista, jota emme olisi koskaan keksineet suunnitella ja odottaa. Elämää. ❤

Ps. Hyvässä bloggauksessa on AINA mukana joku tosi hieno, itse otettu ja käsitelty näppärästi aihetta tukeva kuva! No, tässä ei nyt ole. Too bad.

Kuusi uupumista edistävää uskomusta uupumisesta

Tuntuu, että olen jauhanut loppuunpalamisesta enemmän kuin kotitarpeiksi. Aihe tuntuu kuitenkin olevan erittäin ajankohtainen. Siellä täällä tuolla näkee ja kuulee ystävistä, joiden puheenaiheet koostuvat lähinnä kiireestä, työlistoista ja täysin vinoutuneesta työnteon ja lepäämisen suhteesta.

Moni uskaltaa jo myöntää, että väsyttää. Moni ei.

Ovatko läheiset ehkä huomautelleet sinulle, että olisi syytä hiljentää? Oletko joskus lipsauttanut seuraavia vastaväitteitä?

”Kyllä tämä tilanne tästä kohta rauhoittuu.”

Jos se ei ole tähänkään mennessä rauhoittunut itsestään, mikä on todennäköisyys, että näin tapahtuu tulevaisuudessa? Jos vaihtoehdot ovat tilanteen rauhoittaminen omasta vapaasta tahdosta, tai pakon edessä siksi, että keho ja pää eivät kestä enää enempää, kumman valitset? Voin kokemuksesta kertoa, että tilanteissa on eroa.

Hassuinta on, että monen unelmaelämä sisältää paljon vähemmän työntekoa kuin nyt, ehkä paljon vähemmän kuin normaali 40-tuntinen työviikko. Mutta ajatellaan, että unelmaelämää voi alkaa elää vasta sitten, kun jokin tietty piste työelämässä tai omassa yrityksessä on saavutettu. No joo, ehkä taloudellinen tilanne ei vielä mahdollista kaikkien unelmien toteuttamista kerralla, mutta unelmaelämä olisi paljon lähempänä, jos vähentäisi työntekoa jo nyt.

”Ei tänne nukkumaan ole tultu – haudassa ehtii sitten levätä.”

Kuinka nopeasti haluat sinne hautaan oikein päästä? Jos meitä ei olisi tehty (myös) nukkumaan, emme tuntisi moista mekanismia lainkaan. Koska tunnemme, sille on oma tarkoituksensa. Unen määrä ei ole se, joka erottaa saamattomat laiskurit onnistujista. Ehkä joskus oli se aika, kun jatkuvia 12–14-tuntisia työpäiviä pidettiin arvostettavina. Toivottavasti ei enää.

”No nyt vähän väsyttää, mutta lepään viikonloppuna/jouluna/kesälomalla.”

Jos arkikuormitus on jatkuvasti enemmän kuin ihminen kestää, nuo tyypilliset vapaat ja lomat eivät yleensä riitä mihinkään. Lisäksi vapaista ja lomista on kauhean paljon kivempi nauttia, kun jaksaa tehdä jotain kivaa, eikä niin, että kaikki aika menee palautumiseen. Lepääminen ja rentoutuminen on  superpaljon hauskempaa silloin, kun ei vielä keiku uupumuksen rajamailla.

”Hiljentää? Päinvastoin, minä haluan mennä vielä kovempaa!”

Tältä minustakin joskus tuntui. Silloin kun kone oli jo menossa ylikierroksilla lepikkoon, minä vielä pohdin, että haluaisin kehittyä, oppia ja saada hommat etenemään PALJON nopeammin. Ihmisen on joskus todella vaikea nähdä metsää puilta. Ei ollut ihan yksinkertaista huomata eikä varsinkaan hyväksyä, millainen oppimisen nopeus sekä saavuttamisen määrä ja laatu on mahdollista ja terveellistä. En tarkoita, etteikö ihminen voisi oppia nopeasti ja saavuttaa isoja juttuja pienessä ajassa. Kyllä voi. Mutta ainakin omalla kohdalla odotukset olivat kohtuuttoman korkealla verrattuna siihen, mikä on hyvinvoinnin ja tasapainoisen elämän kannalta järkevää.

”Hyvinvointi ja tasapaino? Plaah, ihan liian pliisua menestyjälle.”

Saat olla rauhassa tätä mieltä niin kauan kuin haluat. Mutta terveys hyppää yllättävän nopeasti arvoissa kärkipäähän, kun se ei olekaan enää itsestäänselvyys. Sen kyllä sitten huomaa.

”Ei MINULLE tapahdu mitään sellaista.”

Ei minullekaan pitänyt tapahtua. Luultavasti hyvin moni ylisuorittaja ajattelee pystyvänsä ihmeisiin. KUKAAN ei erityisesti suunnittele sitä, että minäpä teen niin paljon töitä ja stressaan niin kauan, että palan loppuun. ”SITKU olen burnoutissa, sitten lepään.”

On poikkeusyksilöitä, jotka lähes kestävät mitä vain. On myös poikkeusyksilöitä, jotka eivät kestä juuri mitään. Suurin osa meistä on keskivertoväkeä, joka kestää pitkään ja paljon (ihminen voi sietää voimakasta stressiä pitkiäkin aikoja) mutta EI loputtomiin.

Jos ei ajattele, että loppuunpalaminen on mahdollista myös minulle ja vastustaa mielessään kaikkea, mitä on tästäkin tekstistä lukenut, joutuu todennäköisesti menemään aika syvälle suohon, ennen kuin tilanteeseensa havahtuu.

Jos taas avaa mielensä sille vaihtoehdolle, että tämä voi sattua myös omalle kohdalle, alkaa ehkä nähdä merkkejä aiemmin. Tällöin myös suunnan muuttaminen ennen pahinta suonsilmäkettä on mahdollista – ja paljon helpompaa.

Pari muutosta peruskoulun oppimäärään, pliis

Viime päivinä Facebookiin postatut ekaluokkalaispotretit toivat elävästi mieleen omat kouluajat. Ei olisi ollut niin väliksi. Ei peruskoulu sentään täyttä painajaista ollut, mutta mielikuvani siitä eivät keskimäärin ole kovin positiivisia. Päällimmäisenä muistona on ahdistus – ja haluaisin muistaa koulusta jotain muuta.

Elämän Flow - parempi peruskouluSen sijaan, että kielissä olisi keskitytty pilkkujen kanssa tuhertamiseen, olisin halunnut oppia, miten puran ajatuksiani kirjoittamalla, kuinka uskallan käyttää vierasta kieltä pelkäämättä virheitä tai toisten reaktioita – ja vaikkapa miten puhun itselleni hyväksyvästi ja rakastavasti.

Sen sijaan, että liikunnassa olisi hiottu hiihtotekniikkaa ja telinevoimistelua, olisin halunnut oppia, miltä tuntuu rentouttaa kehonsa ja miten hauskaa, terveellistä ja vapauttavaa luova liikkuminen voi olla. Vuosittaisten pituushyppykisojen ja juoksutestien sijaan olisin halunnut oppia kuuntelemaan kehoani sekä löytämään itselleni sopivimman liikuntalajin ja liikkumisrytmin. Ehkä tällaisten liikuntatuntien myötä meillä olisi enemmän terveyttä ja työkykyä, vähemmän loppuunpalamisia, jännityksiä ja jumeja.

Kuvaamataidosta muistan kaksi sanaa: laveeraus ja valööri. Muistan myös edelleen, etten osaa piirtää. Paljon mielekkäämpää olisi ollut kehittää vapaata itsensä ilmaisua ja luovuutta tekniikasta välittämättä – olisi nyt paljon helpompaa innovoida ja ideoida. Ehdottaisinkin, että sen sijaan, miltä asiat ulospäin näyttävät, kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, miltä ne mielessämme tuntuvat.

En muista, millaisista aiheista teimme ryhmätöitä, saati sitten mitä niissä opimme. Muistan ahdistuksen siitä, etten kokenut olevani hyväksytty ryhmän jäsen. Ja ahdistuneena, stressaantuneena pysyvän oppimistuloksen saavuttaminen on vaikeaa, suorastaan mahdotonta. Onnelliset lapset oppisivat enemmän ja parempia asioita.

Opin kyllä ahtautumaan haluttuun muottiin ja tavoittelemaan toivottua lopputulosta. Numeroni olivat huippuluokkaa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että valtaosa tankatusta tiedosta on jäänyt matkan varrelle.

Olennaisempaa olisi ollut oppia, että meitä ei laiteta järjestykseen kapeiden ihanteiden mukaisten teknisten taitojen ja tietojen perusteella, vaan että jokainen on arvokas sellaisenaan. Myös minä. 

Olisin halunnut, että me kaikki olisimme opetelleet sanomaan positiivisia asioita toisistamme, toisillemme. Sotien ja rauhojen vuosiluvut tai matematiikan kaavat voi aina tarkistaa jostakin, jos niitä tarvitsee tietää. Suvaitsevaa, rakastavaa suhtautumista itseensä ja muihin ei löydy Wikipediasta (vaikka tajuaisi etsiäkin).

Monelle olisi hyötyä oppitunnista, miten paljon itselleen ja elämälleen voi tehdä, kun katsoo tulevaisuuteen valoisasti ja ottaa tekemisistään vastuun – eikä odota sitä, että yhteiskunta tai Joku Muu hoitaa kaiken puolestasi.

Noh, omista peruskouluajoistani on vierähtänyt muutama vuosi. Huhut kuitenkin kertovat, että näiden asioiden suhteen olisi edelleen parantamisen varaa. Ehkäpä joskus vielä peruskoulun oppimäärään tehdään pari pienenpientä muutosta, nimenomaan asennepuolella.

Toki tämän kaiken oppiminen onnistuu aikuisenakin. Lapsen avoimella mielellä se vain olisi ratkaisevasti nopeampaa ja helpompaa kuin ei-toivottujen ajatusmallien muokkaaminen myöhemmillä vuosikymmenillä, kun maailmaa katsotaan kaventuneen putken läpi. Siksi näen optimistisesti unta Paljon Paremmasta Peruskoulusta.


”Tavallinen” vs. ”tavoitteellinen” – ja mihin ryhmään tässä nyt pitäisi kuulua?

Facebookissa kiertää tiheään Väestöliiton blogikirjoitus otsikolla ”Kuulutko sinäkin heihin?”. Siinä seksuaaliterveysklinikan erityisasiantuntija Maaret Kallio kirjoittaa ylistystä tavallisuudelle ja tavallisille ihmisille.

Tuohduin kirjoituksesta aika lailla. Ehkä tuohtumukseni kertoo siitä, että teksti kolahti minulle erityisen arkaan paikkaan. Olihan siinä aikamoista kritiikkiä lempiaihettani (unelmien ja tavoitteiden asettamista ja saavuttamista) kohtaan. Ja superfooditkin mainittiin! Apua! Olen tänä(kin) aamuna laittanut hypertrendikkääseen smoothieeni ainakin yli kymmentä eri superfoodiksi luokiteltavaa ainesosaa. Kylläpä minä olenkin super!

Just.

Ihmettelin kirjoituksesta lukuisia kohtia, muun muassa yleistysten määrää. Jos haluaa saavuttaa tavoitteita, tarkoittaako se heti, että elämässä KAIKEN hääsuunnittelusta lastenhoitoon pitää olla sataprosenttisen huippuunsa viritettyä hifistelyä?

Ei kai.

Minä ja useimmat ystäväni, jotka haluamme kulkea kohti unelmiamme, kasvaa ja kehittyä, olemme yleensä innostuneita JOISTAKIN asioista, yleensä sellaisista, jotka saavat meidät (ja usein myös muut ihmiset) voimaan paremmin. Keskitymme juttuihimme täysillä, välillä turhankin, sitten taas välillä luovumme tavoitteistamme ja innostumme muusta. Kaiken lisäksi opimme yleensä kantapään kautta sen, että kova vauhti ei ole itseisarvo – kuten olen monesti kirjoittanutkin.

Samaan aikaan elämässä voi olla monta monituista asiaa, joihin ei tule panostettua lainkaan. Silloin kun olen keskittynyt vaikkapa yritykseni kehittämiseen, hevosenpitoon ja kirjojen kirjoittamiseen, en todellakaan ole ollut kiinnostunut kotini pintojen kiiltävyydestä, vaatevalikoimani täydellisyydestä tai 35 vuotta eksäni suvussa kiertäneen sohvan vaihtamisesta uudempaan. Enkä ole edelleenkään – vaikka sohvassa on monta suklaatahraa! Kaiken huipuksi muutama viikko sitten kävelin kaupungilla topissa, jota pidin kymmenen vuotta sitten remonttivaatteena.

Miksi meitä pitäisi ylipäätään lokeroida ”tavoitteellisiin” ja ”tavallisiin”? Tosiasiassa useimpien elämästä löytyy varmasti niin tavoitteita kuin tasaisempiakin hetkiä. Yleistäminen on toki ihmisen tapa hahmottaa ja jäsentää maailman valtavaa informaatiomäärää, mutta rajansa kaikella.

Sitä paitsi mikä on tavallista yhdelle, voi olla tosiextremeä toiselle. Meillä kaikilla on omanlaiset karttamme maailmasta. Minulle superfoodsmoothie on arkipäiväinen aamupala. Luonnollinen ratkaisu oli myös se, että vietin juhannuksen koiran kanssa kahdestaan kaupungissa. Enimmäkseen nautin siitä, välillä olo oli tasaisen hyvä tai ”vain” neutraali. En silti ahdistunut. Ei KAIKEN tosiaankaan tarvitse AINA olla YLTIÖonnellista. Olen vain vähitellen opetellut tekemään valintoja, jotka lisäävät hyvinvointiani. Olivat ne sitten valtavirtaa, trendikkäitä, tavallisia, yleisesti hyväksyttyjä, superia tahi eivät.

Valmentajana haluan erityisesti kannustaa siihen, että jokainen voi elää itsensä näköistä elämää. Vapautta rajoittavista uskomuksista, lokeroista, ulkopuolelta tulevista (tai kuvitelluista) odotuksista. Usein ne ”muiden” odotukset ovat oikeastaan meidän omassa päässämme. Vaikka lehdessä olisi juttu maailman terveellisimmästä aamupalasta, ei kukaan odota, että viiden lapsen äiti kokkaisi sitä laumalleen joka aamu. Ja vaikka kokkaisikin, ei se tekisi äidistä yhtään superimpaa äitiä lapsilleen. Mutta ei joka-aamuista kaurapuuroakaan tarvitse muille selitellä.

Oman näköinen elämä voi joskus tarkoittaa suurtenkin unelmien tavoittelua, mutta samaan aikaan läsnäoloa ja tämän hetken hyväksymistä sellaisena kuin se on – likaisine tiskirätteineen ja muine arkisine asioineen. Muistutan valmennettaviani jatkuvasti myös siitä, että omaa onnellisuuttaan ei koskaan kannata sitoa minkään tavoitteen saavuttamiseen. Se on osa vapautta.

Hittoon kriteerit ja odotukset, jokainen saa olla juuri niin (LISÄÄ TÄHÄN OMA NIMESI) kuin haluaa!



Suorittaminen – oleminen 6–0 (mutta onko oleminen saanut edes mahdollisuutta?)

Elämän Flow - suorittaminen vs. oleminen
Olen viime vuosina käyttänyt pääosan ajastani sellaisten asioiden tekemiseen, joista pidän hurjan paljon. Mutta tarinan MUTTA tulee heti tässä kohtaa.

Saan kicksini nimenomaan TEKEMISESTÄ. Siitä että olen aktiivinen ja tehokas. Olennainen lisäpotku tulee siitä, että saan jotain aikaan – eli SUORITTAMISESTA. (Tekeminen ilman järkevää ja hyödyllistä lopputulostahan on ihan yhtä tyhjän kanssa, duh.)

Kirsikka oravanpyöräkakkusen päällä on tietysti se, että edes valmiiksi saaminen ei riitä, vaan lopputuloksen olisi myös syytä olla erittäin hyvä ellei TÄYDELLINEN. Muu nyt ei vaan käy.

Se nyt on jo kuitenkin tiedossa, mitä tästä lystistä pidemmän päälle seuraa. Oli tekeminen kivaa tai superkivaa, liika on silti aina liikaa.

Olen pitkään purkanut mieleni kiemuroista suorittamiseen kannustavia tai käskeviä ajatusmalleja ja uskomuksia. Taustalta on löytynyt yleistä riittämättömyyden tunnetta sekä (taloudellista) turvattomuutta ja epäluottamusta.

Ehkä haitallisimpia päätelmiä ovat vastaavuussuhde ”minä = tekemiseni” sekä syy-seuraus-suhde ”en tee mitään > en ole mitään”.

Ikään kuin ihminen olisi vain titteli, tutkinto, valmistunut projekti, innovaatio, urheilutulos tai muu saavutus. Jepjep.

Aloin purkaa uskomustani kysymällä, arvotanko minä itse läheisiäni heidän ulkoisten saavutustensa perusteella. Enpä juuri. Kyllä olennaisemmiksi kriteereiksi nousevat ns. sisäiset saavutukset: kun ihminen on onnellinen, tasapainoinen ja linjassa itsensä kanssa, hän välittää hyvää oloa myös lähiympäristöönsä.

Kun olen käynyt ystäväni kanssa teellä, en luultavasti muista tapaamisesta hänen supersankaritekojaan työrintamalla, mutta muistan, miten hyvä olo minulle jäi hänen kanssaan vietetystä ajasta. Tärkeämpää on se, mitä hän minulle ON ja mitä minä voin OLLA hänelle. Ei se, mitä hän saa TEHTYÄ ja SUORITETTUA.

Ehkä voisin suhtautua itseeni samalla tavoin…

Moni kaltaiseni suorittaja sanoo, ettei viihdy paikallaan tai että ”pelkkä oleminen sovi minulle”. Samaan aikaan monet suorittavat itsensä sairaiksi asti.

Ilmeisesti sairastaminen sopii paremmin kuin pelkkä oleminen. Vapaa-aikanakin päivät ovat aamusta iltaan asti ohjelmoituja. Häpeällisin mahdollinen vastaus tiedusteluun ”Mitäs olet tehnyt tänä viikonloppuna?” on ”En yhtään mitään”.

Seuraava kysymys (myös itselleni) on tässä kohtaa se, että mitä kamalaa paikallaan ollessa tapahtuu.

Tulee levoton olo? Varmasti. Ei ihme, jos keho ja mieli ovat tottuneet johonkin aivan muuhun kuin olemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se ”muu” olisi niille hyvästä. Tuleehan tupakoitsijallekin vieroitusoireita, kun tupakoinnin lopettaa.

Tulee ikäviä ajatuksia ja fiiliksiä? Jos näin käy, olisikohan silloin hyödyllisempää kohdata ja käsitellä ne kuin paeta niitä jatkuvaan suorittamiseen? Ehkä olemista kannattaa joskus kokeilla sen verran kauan, että suorittamisen jälkeiset vieroitusoireet ehtivät mennä ohi.

Tuli nyt vain mieleen.

Nyt on kesä, työkiireeni ovat helpottaneet, jatkan olemisharjoituksia.

Heti kun olen saanut tämän blogipostauksen julkaistua.


Little less hesitation a little more action

Blogi on viettänyt viime viikkoina tahatonta hiljaiseloa. Blogin pitäjä sen sijaan ei.

Sen jälkeen kun monena vuonna työskentelin itseni aivan piippuun, ja kun talvella palmun alla vannoin, että tästä eteenpäin otan rennommin, siihen perään olikin loogista tehdä oikein kunnon työrypistys. Sellainen, joka samaan aikaan innostaa tolkuttomasti, mutta joka vie viikkokausilta yöunet ja saa välillä itkupotkun partaalle asti.

Mitä ihmettä tapahtui ja miten näin pääsi käymään? Enkö ole oppinut mitään?

Olen.

Elämän Flow - verkkokurssiTosiasiassa tapahtui se, että minä nimenomaan kuuntelin itseäni. Kun minulle esitettiin idea verkkovalmennusprojektista, ääni sisälläni ei pelkästään sanonut vaan suorastaan huusi, että tämä on Se Juttu! Ja jos jotain olen oppinut, niin luottamaan intuitiooni.

(Olen rationaalisen yrittäjän irvikuva: teen satunnaisesti jonkinasteista strategista suunnittelua, mutta minulla ei ole mitään ongelmaa muuttaa suuntaa, jos jokin asia alkaa tuntua väärältä. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, jos se ei enää tunnu täysin oikealta. Tuhatkertainen tunne korvaa loputtomat laskelmat. En mainosta tätä ihanteena, mutta minulle se on oikea tapa toimia.)

Osasin kuunnella itseäni myös projektin aikana. Kuvausaikoja siirrettiin, jos tunsin itseni liian väsyneeksi. Lepäsin välillä silloinkin, kun se tuntui aikataulujen kannalta kaikkein hassuimmalta. Tosin aivan viime metreillä myönnän puskeneeni itseäni läpi harmaan kiven ja muutaman kallionkin. Mutta koska olen nykyään armollisempi itselleni kuin ennen, annan sen anteeksi. Katri, se on ihan ok.

Yksi tärkeimmistä muutoksista entiseen oli se, että ryhdyin kerrankin tekemään heti.

Viisi vuotta vanha minä olisi pohtinut, epäröinyt ja todennut, että eeeeiiii, en minä tiedä verkkovalmennuksista mitään, en minä videokameran edessäkään osaa olla eikä tästä nyt varmaan muutenkaan mitään tule, miksi tulisi? Jos olisinkin uskaltanut aloittaa, olisin tarvinnut vuoden pari suunnitteluaikaa, siis ihan vain sitä varten, että lopputulos olisi täydellinen.

Nykyinen minä aloitti työt välittömästi. Pari kuukautta myöhemmin käynnistyivät videokuvaukset ja äänitteiden nauhoitukset. 110 päivää idean syttymisestä kurssi oli valmiina julkaistuna verkossa. Ei se täydellinen ole, mutta niin hyvä, että entinen perfektionisti on tyytyväinen.

Kun kolmisen vuotta sitten NLP-valmentajakurssilla kävimme läpi arvojamme, lisäsin arvoihini uutena kohtana rohkeuden. Näyttää siltä, että nyt korjataan tuon lisäyksen todellista satoa. Ja jos tämä on mahdollista, niin mikä muu on mahdollista?

Melkein mikä tahansa. Sinullekin.

Ps. Verkkovalmennus auttaa ratsastajia pääsemään eroon kilpailujännityksestä. Blogini lukijana saat nyt koodilla ELAMANFLOW kurssista 50 euron alennuksen. Voit tutustua kurssiin täällä: http://www.ridingflow.fi/eroon-kilpailujannityksesta/



Sinullakin on lupa loistaa

Elämän Flow - uskomuksia ulkonäöstä
En ollut koskaan suunnitellut kirjoittavani ulkonäöstä ja sen herättämistä ajatuksista, mutta nähtyäni tämän videon en voinut olla kirjoittamatta. Videon yhteydessä mainittu tieto, että vain neljä prosenttia naisista pitää itseään kauniina, on surullinen, piti se paikkansa tai ei. Kun kuuntelee omaa sisäistä ääntään, se on helppo uskoa todeksi.

Kasvoin jo varhain siihen ajatukseen, että olen ruma ja vastenmielinen. En tosin muista tilannetta, jolloin kukaan olisi sanonut minulle sitä suoraan noilla sanoilla, mutta muistan lukuisia toisten ihmisten sanoja ja tekoja, jotka ovat osaltaan rakentaneet tätä käsitystä. Voi kuulostaa sivuseikalta, mutta esimerkiksi se, etten vanhojenpäivänä saanut käyttää rahaa pukuun tai kampaajalla käyntiin, vahvisti uskomustani siitä, ettei minulla ole lupa loistaa. Monta vuotta koulukiusattuna oltuani olisin tarvinnut oman tähtihetkeni.

Nuorena sitä ei osaa olla kovin tietoinen ajatuksistaan eikä niitä osaa kyseenalaistaa. Teinille kaikki on totisinta totta. Onneksi näin parikymmentä vuotta teini-iän jälkeen olen jo alkanut tiedostaa, että kaikki uskomukseni eivät pidäkään paikkaansa – mutta negatiivisista uskomuksista irti pääseminen ei aina ole helppoa.

Kun jokin uskomus on syntynyt, ihmisellä on taipumus nähdä ympärillään todisteita, jotka tukevat uskomusta. Vielä aikuisiälläkin muiden sanomat mielipiteet (”Sinun kannattaisi laittaa hiuksesi noin, pukeutua näin tai meikata siten ja täten!”) ovat ruokkineet ajatustani, etten kelpaa sellaisena kuin olen.

Kauheasti apua ei ole totuudentorvisukulaisten terävistä havainnoista: ”Olet tainnut pyöristyä” ja ”Hyvä lapsi sentään, sinun pitäisi syödä enemmän!”. Kerrottakoon, että näiden kahden kommentin välillä oli vain viitisen kiloa… En saanut kysytyksi, mikä olisi minulle Se Oikea paino, jossa olisin riittävän hyvä. Epäilen, että sitä ei ole kyseisen katsojan silmässä lainkaan. Kyse on valinnasta, mitä haluat nähdä ympärilläsi (ja mitä päätät sanoa toiselle ääneen).

Pitkien parisuhteiden jälkeen hieman yllättäen alkanut sinkkuelämä ja varsinkin viime vuonna vähän aikaa kokeilemani nettideittailu ovat pakottaneet minut kohtaamaan tämän kysymyksen jälleen kerran. Kun lähetän kuvani ihmiselle, jota en ole koskaan tavannut, reaktiot vaihtelevat laidasta laitaan. Silloin herää kysymys, kuinka paljon annan tuntemattomalle miehelle valtaa päättää siitä, mitä ajattelen itsestäni. Luottaisinko hänen mielipiteeseensä missä tahansa asiassa? En. Miksi siis hän tietäisi minua paremmin, olenko minä kaunis?

Osa ihmisistä muodostaa käsityksensä itsestään ja tekemisistään omien sisäisten standardiensa perusteella. Osa ihmisistä taas tarvitsee ulkopuolista todistusaineistoa tietääkseen, onko onnistunut jossakin asiassa vai ei. NLP:ssä puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta referenssistä. Ne voivat samalla ihmisellä vaihdella eri konteksteissa.

Ulkonäköni suhteen ajattelin pitkään, että minulla on enemmän ulkoinen referenssi, että tarvitsen muiden vakuutteluja uskoakseni, että näytän hyvältä. Jossain kohtaa, kun aloin pikku hiljaa muuttaa uskomustani, että ehkä en olekaan AIVAN niin vastenmielinen kuin olin kuvitellut, aloin kuulla positiivista(kin) palautetta itsestäni – mutta silti en uskonut sitä. Se ei mennyt edelleenkään läpi uskomusjärjestelmästäni. Silloin tajusin, että kyse on myös omista kriteereistäni ulkonäköni suhteen. Kriteerini vain olivat niin kovat, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta vastata niitä.

Mitä liian tiukat kriteerit sitten auttavat – varsinkaan asiassa, johon en voi itse välttämättä vaikuttaa? Miksi en voisi hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on ja keskittyä olennaisempaan?

Elämän Flow - uskomuksia ulkonäöstä 2Kyllä minä voin. Tulen siinä vähitellen paremmaksi. Keskityn siihen, että voin kaikin puolin hyvin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen kiitollinen terveydestäni – jos en esimerkiksi voisi liikuttaa jalkojani, en jaksaisi ehkä kauheasti murehtia selluliitista… Kun olo tuntuu terveeltä ja onnelliselta, näkee peilissäkin kauniimman kuvan. Mitä jos keskittyisimme näkemään myös toisissamme hyvää oloa, aistimaan hyviä tunnetiloja, houkuttelemaan toistemme sisäistä säteilyä esiin?

Ehkä joskus vielä tulee aika, jolloin ala-asteella jätetään muutama äidinkielen-, historian- ja mikä tahansa tunti väliin. Istutaan hetkeksi käsi kädessä ympyrään lattialle, ja jokainen saa katsoa luokkatovereitaan ja sanoa, mitä positiviista heissä on. Ehkä se kasvattaisi lapsia havaitsemaan enemmän kaunista ja hyvää, niin itsessään kuin muissakin.

Kuvat: Janne Viinanen (yllä) ja Sandy Talarmo (alla). 

Mikä estää sinua ottamasta ratkaisevaa askelta?

IMG_9782
Saan blogin ja FB-päivitysteni vuoksi jonkin verran viestejä ja avunpyyntöjä. Yhteydenotoissa on usein yhteinen teema: ihmiset kaipaavat rohkeutta tehdä muutoksia elämäänsä.

Moni on tilanteeseensa tyytymätön, mutta tarvitsee jonkun pitämään kädestä kiinni uskaltaakseen lähteä lentoon. Ojennan mieluusti käteni, mutta jatkossa lähetän ensin linkin tähän postaukseen 😉 Ehkä nämä kysymykset antavat uusia näkökulmia muillekin.

Askel 1. Onkohan joku pielessä?

Ihmiset elävät usein ikään kuin automaattiohjauksella. Valinnat tehdään ns. järjellä, ulkopuolisten odotusten mukaan, ilman kyseenalaistamista. Kunnes jossain kohtaa huomataan, että joku mättää. Aluksi voi kestää hetken aikaa tajuta olevansa suossa vyötäröä myöten. Mutta sitten on hyvä kysyä itseltään, onko täällä pakko rypeä. Yleensä ei. Tämä tekisi mieleni vääntää rautalangasta monille: Ei ole pakko voida huonosti.

Itse olin aikoinani ns. unelmatyöpaikassani. Vähitellen huomasin, ettei se ihan niin unelmaa ollutkaan – mutta ajattelin, että täällä on järkevää olla jonkin aikaa, näyttää sitten cv:ssä fiksummalta. Kunnes lomien jälkeen itkin, etten halua mennä takaisin töihin. Yhtäkkiä cv:llä ei ollutkaan enää niin väliä.

Se kuuluisa järkiratkaisu ei loppujen lopuksi aina ole järkevä. Työn, parisuhteen, harrastuksen tai asuinympäristön EI ole tarkoitus viedä sinusta kaikkia mehuja, puuduttaa tai sairastuttaa. Päinvastoin, parhaimmillaan ne tuovat energiaa ja hyvää oloa. Siihen on sinullakin oikeus.

Askel 2. Mitä haluat tilalle? 

Anna ajatustesi lentää. Jos saisit vapaasti päättää, mitä tekisit lopun ikääsi, mitä se olisi? Jos voittaisit lotossa, miten kuluttaisit aikasi?

En väitä, että aivan kaikki olisi mahdollista. (Ei minusta enää tulisi ammattibalettitanssijaa, vaikka kuinka sattuisin haluamaan.) Mutta väitän, että huomattavasti useammat asiat ovat mahdollisia kuin kuvittelemme. Uskomuksemme rajoittavat meitä enemmän kuin reaalimaailma. Mieti, mitä pitäisi tapahtua, jotta haluamasi asia olisi mahdollinen.

Prosessi saattaa viedä aikansa. Itse hoksasin jo kahdeksan vuotta sitten, että työni ei tuottanut minulle toivomaani merkityksen tunnetta, ja aloin tutkailla opiskelumahdollisuuksia. Vuosia pohdin enemmän tai vähemmän tietoisesti, mitä oikeastaan haluan tehdä. Välillä olin turhautunut ja kärsimätön (onneksi en enää nykyään ole :D).

Luotin kuitenkin siihen, että kaikki askeleet vievät oikeaan suuntaan ja ovat välttämättömiä oikean vaihtoehdon löytämiseksi… ja näin kävikin. Niin kuin Steve Jobs asian ilmaisi:

“You can’t connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards. So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something – your gut, destiny, life, karma, whatever. Because believing that the dots will connect down the road will give you the confidence to follow your heart even when it leads you off the well worn path; and that will make all the difference.”

IMG_9785Tämä polku ei pääty koskaan. Nautin suunnattomasti kaikesta siitä, mitä nyt teen. Siitä huolimatta tiedän, että tulevaisuudessa häämöttää vielä paljon uutta ja toistaiseksi tuntematonta. Maailma on oikeasti juuri niin auki kuin haluankin sen olevan!

Askel 3. Mikä estää?

Kun mielikuva paremmasta vaihtoehdosta hahmottuu mielessäsi, kysy itseltäsi, mikä estää sinua lähtemästä haluamaasi suuntaan. Ovatko esteet todellisia vai ovatko ne uskomuksia? ”No kun ei se nyt multa varmaan vain onnistu.” ”Mä nyt oon vähän tällainen arka.”

Muista, että ajatuksesi eivät ole aina totta. Uskomusten muuttamiseen löytyy kyllä välineitä.

Voit myös tehdä pienimuotoista riskianalyysia. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Jos se tapahtuisi, olisiko se sittenkään niin kauhean paha? Yrittäjäksi siirtyessäni kysyin itseltäni nämä kysymykset. Vastaukseni oli, että jos minulla ei ole yhtään asiakasta, ei ole varaa lyhentää lainaa, täytyy myydä asunto ja muuttaa vuokralle. Se ei lopulta tuntunutkaan maailman suurimmalle katastrofille. Voitettavaa oli paljon enemmän – ehkä sinullakin?

Kannattaa muistaa, että harvat ratkaisut ovat lopullisia. Muutosta, kuten vaikkapa alanvaihtoa, ei ole pakko tehdä kertarysäyksellä. Ensin voi maistella ja haistella, kuulostella ja totutella – ja tarvittaessa kääntyä taas uuteen suuntaan. Mutta sitten kun on tehnyt yhden muutoksen, seuraavien tekemiseen on jo paljon pienempi kynnys – jos sitä on enää lainkaan.

Jos muut ihmettelevät, antaa heidän ihmetellä. Tee sinä, mitä tykkäät. Elämä on sitä varten!

IMG_3244

Eroon vanhasta – tilaa uudelle energialle

Tässä elämäni melko suuressa myllerrysvaiheessa yksi tärkeä teema on luopuminen ja puhdistautuminen, niin mieltä haittaavista ajatusmalleista ja toimintatavoista kuin kehoa kiusaavista myrkyistäkin. Osana emotionaalisen kuorman purkamista haluan puhdistaa kotiympäristöni ja luopua energiaa vievistä tavaramääristä.

Oikeastaan minulla on jo kymmenen vuoden ajan ollut menossa enemmän tai vähemmän jatkuva kodin raivaaminen rojusta. Olen myynyt tavaraa kirpputoreilla, välttänyt uuden ostamista (jos ei lasketa heikkouttani, kirjoja!) ja keskittynyt käyttämään vanhaa. Nyt olen kuitenkin alkanut kaivata ympärilleni erityisen paljon tilaa ja uutta energiaa, joten olen aloittanut perusteellisen raivauksen.

Päätin antaa itselleni projektiin kunnolla aikaa – loppuelämän. Tämän ei tarvitse tulla valmiiksi. Riittää että muutan ympäristöä pienin askelin paremmaksi. Siivoan hyllyn tai kaapin silloin tällöin.

Elämän Flow - kodin raivaus 3Aloitin keittiöstä. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia vaikka mitä. (Muutakin kuin että mistä helkkarista minulle on tullut tällaisia kultakristallihärpäkekynttilänjalkoja!)

Periaatteessahan siivoaminen on helppoa. ”Tarvitsenko tätä?” ”Kyllä, säilytän sen” tai ”En, heitän pois”. Mutta käytännössä se ei ole.

Tavara ei ole vain tavara, vaan paljon muutakin. Ihmismielen kanssa työskentelevänä minua kiinnostaa erityisesti tavaroihin kytkeytyvä energia. Mitä se on? Miksi kaapissa odottava kynttilänjalka vaikuttaisi minuun millään tavalla?

Tavara on ehkä saatu joltakin lahjaksi. Lahjan näkeminen voi herättää sen antajaan liittyvät tunteet. Sinun on ehkä toivottu käyttävän esinettä – mutta et välttämättä olekaan täyttänyt antajan odotuksia. Lahjasta luopuminen voi tuntua henkilökohtaiselta loukkaukselta sen antajaa kohtaan. Entä jos tavaraan ei suhtautuisikaan symbolina kyseisestä ihmissuhteesta vaan pelkkänä tavarana?

(Onneksi en edes muista, mistä kynttilänjalat ovat peräisin. Epäilen hieman vanhempaa polvea. Jos nuo miellyttävät silmääsi, niin ota yhteyttä. Hinnasta VARMASTI päästään sopimukseen.)

Tavaroihin voi liittyä (muun muassa mainoksista opittuja) uskomuksia: ”Kun haluat pitää huolta kunnostasi, omistat kaapillisen liikuntavarusteita.” Jos tiedostamattomassa mielessäsi on tällainen ajatus, et tietenkään voi luopua sykemittarista tai tasapainolaudasta, joita et ole käyttänyt vuosiin – vaikka oikeasti liikkuisit mieluummin ilman mitään vimpaimia.

Elämän Flow - kodin raivausKun löysin kaapista kuplamuovikirjekuoria vuodelta 2003, huomasin, että uskomukset voivat liittyä myös tavaroiden säilyttämiseen. Supersäästäväiset sukupolvet ovat opettaneet, että mitään ehkäjoskustarpeellista ei ikinäkoskaanmilloinkaan voi heittää pois. Sen vuoksi postipakettien ympärillä olleita kääreitä säilötään – kuten minä olen näköjään tehnyt kymmenen vuotta. Samalla energiaa sitoutuu paitsi tavaraan, myös muualta omaksuttuun ajatusmalliin, joka estää minua toimimasta niin kuin itsestäni tuntuisi hyvältä. Lopulta heitin pakkausmateriaaleja pois viisi kassillista, säästin kolme 🙂

Vaikeinta luopuminen voi olla, jos tavara liittyy ihmisen identiteettiin. Vaikka ei juuri nyt tarvitsisi jotakin, omistaminen voi olla signaali siitä, että on tietynlainen ihminen. Itse en esimerkiksi antaisi nyt pois kouluratsastussilinteriäni, vaikka en tällä hetkellä edes käy säännöllisesti ratsastamassa. Silinteri on kytköksissä sisäiseen kilparatsastajaani ja odottaa hetkeä, jolloin käyttäjä hankkii uuden hevosen. En tiedä tuleeko sitä, mutta luvattakoon tässä, että jos en ole kol… viit… kymmeneen vuoteen palannut radoille, myyn silinterin pois 🙂

Vanhasta kiinni pitäminen voi antaa potkua tulevaisuuden haaveille. Monella lienee kaapissa tavoitefarkkuja, joihin mahtuu parin kolmen kilon päästä 😉 Eri asia on, antaako tällainen tavoite energiaa vai viekö se sitä. Joskus on vapauttavaa päättää, että nämä vaatteet ja haaveet ovat mennyttä – nyt tehdään jotain muuta, jotain uutta. Katsotaan siis, luovunko jossain kohtaa silinteristä. Ehkä vaihdan sen lännenratsastajan stetsoniin tai maastoilijan megatalvihaalariin…

Elämäänsä sopivien tavaroiden valitseminen ja säilyttäminen tarkoituksenmukaisella tavalla edellyttää joskus suunnittelua ja luovia ideoita. Oma elämäntyyli saattaa vaatia jotakin erityistä, mihin säilytystilamme eivät välttämättä veny. Oma akuutti säilytyspulmani koskee tyhjentyneitä lähdevesipulloja. Haen juomaveteni lähteestä, ja sitä mukaa kun vettä kuluu, tyhjät pullot lojuvat tiskipöydällä niin kauan, että haen uuden satsin vettä ja pullot siirtyvät täysinä jääkaappiin. Mutta nyt alkaneen raivauksen myötä niillekin varmasti löytyy paikkansa!

Lupaan raportoida myöhemmin, miten projektini etenee.

Ps. Parit tosi kivat farkut etsivät kotia!


Jos kodin järjestäminen kiinnostaa enemmänkin, niin ihana ystäväni ja taitava ammattijärjestäjä Sandy Talarmo kirjoittaa aiheesta huomattavasti minua monipuolisemmin sivuillaan http://www.sandytalarmo.fi. Mutta minunkin piti näköjään saada avautua asiasta 😉


Elämän Flow - kodin raivaus 2
Huomasin siivouksen lomassa, miten uskomukset hidastavat ongelmanratkaisua. Olen tuskaillut, että minulta usein loppuvat haarukat ja lusikat ennen kuin pyöräytän tiskikoneen. Samaan aikaan olen miettinyt, että kaapissa lojuvat mummolta saadut hopea-aterimet voisi laittaa kiertoon, kun niitä on käytetty kymmenen vuoden aikana vain kerran. Lopulta tajusin laskea yhteen 1+1 ja totesin, että juhlaversiot VOI ottaa päivittäiseen käyttöön. Mitä sitten vaikka ovat kultareunuksiset, ne ovat oikeastaan aika hauskat. Ja näin on kaksi ongelmaa ratkaistu kerralla…



Elämässä(ni) on oikeastaan kyse…

Eräänä aamupäivänä retriittimatkani loppupuolella istuin naapuriresortin terassilla, lipitin limemehua ja söin tonnikalasalaattia. Yhtäkkiä mielessäni kirkastui, mikä minulle elämässä on olennaista – kaksi tärkeää asiaa.

(Oivaltaminen on ehkä yksi maailman parhaita asioita. Vaikka oivaltaisikin jotain tosi simppeliä, kuten minä nyt… mutta usein parhaat asiat ovat yksinkertaisia. Blondin elämä on helppoa ;))

Mitkä ne kaksi olennaista asiaa sitten ovat?

Ensinnäkin haluan löytää omimman energiani. Mikä minä olen, mitä haluan, miksi olen olemassa?

Tämä on mielenkiintoinen mutta kiperä haaste. Meidät on kyllästetty tehokkaasti uskomuksilla siitä, mikä meille on mahdollista, mikä on hyväksyttävää ja mikä on yleisesti tavoiteltavaa. Kotona, koulussa ja mediassa on opetettu, miten asiat ”oikeasti ovat”, vaikka tosiasiassa ne eivät usein ole siellä päinkään.

Sen sijaan missään ei ole opetettu itseensä tutustumista – that really, really, really sucks! Päinvastoin, usein vielä aikuisiälläkin ympäristö jatkuvasti kertoo meidän puolestamme kaiken sen, mitä me olemme ja mistä meidän olisi syytä pitää.

Ystäväni mainitsi tässä yhteydessä tunnetun kuvanveistovertauksen: kun Michelangelolta oli aikoinaan kysytty, miten hän osasi veistää patsaasta vaikkapa hevosen näköisen, hän oli sanonut vain ottavansa pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Tämä pätee myös itseensä tutustumiseen! Aivan samalla tavalla minä haluan veistää itsestäni kaiken sen, mikä ei minuun kuulu. Lohduttava ajatus on, että se todellinen minä on jo olemassa 🙂 Jokaisen pois hakatun rajoittavan uskomuksen ja tarkoituksenmukaisempaan vaihdetun ajatusmallin jälkeen olen lähempänä sitä, mitä haluan olla.

Toiseksi haluan löytää elämääni (lisää) ihmisiä, asioita, paikkoja ja tekemisiä, jotka ovat energiani kanssa samalla taajuudella. Niiden tunnistaminen on jo mielestäni helpompaa: riittää, että kuuntelen itseäni.

Sydämeni kyllä kertoo, olenko minulle oikeiden ihmisten kanssa, oikeassa ympäristössä, tekemässä minulle parhaiten sopivia asioita. Oikeisiin asioihin liittyvät mielikuvat ovat kirkkaita ja valoisia, niitä ajatellessa ja tehdessä olo tuntuu kevyeltä ja energiseltä, sisäinen ääneni sanoo, että juuri tätä minun kuuluu tehdä.

Oikeastaan elämän tiivistämisessä näihin kahteen kohtaan ei ollut mitään maata mullistavaa – ja minun maailmassani kuitenkin oli. Olin tästä kirkkauden hetkestä onnellinen. Oivallus on ihanan ympäripyöreä mutta helpottava: minulla on elämääni ohjenuora, joka samaan aikaan on silkkaa vapautta.

Nämä kaksi vaihetta eivät ole perättäisiä, vaan molemmat ovat meneillään limittäin ja lomittain jatkuvasti. Elämä ei ole yksisuuntainen tie ”loogisesta askeleesta” toiseen, vaan voin kulkea erilaisia polkuja tuntemusteni mukaan. Jos ja kun muutun, voin valita elämääni uusia asioita, jotka tuntuvat kulloinkin parhailta.

Tästä minun matkassani on kysymys.

Elämän Flow oivalluksia elämästä
Retriittiretkeni ja valitsemani matkakohde veivät minua ison askeleen eteenpäin. Kohtasin monenlaisia ihmisiä ja tunnelmia, herkistyin selvästi huomaamaan, milloin minulla oli hyvä olla – ja opettelin sanomaan muille asioille EI.