Aistit ja sydän auki, läsnä tässä ja nyt

Ihminen yleistää asioita mielellään. Ilman erilaisia kategorioita meillä ei voisi olla yhteistä kieltä, mutta luokittelussa on huonotkin puolensa.

Yleistäminen on usein hyvin karkeaa, ja se synnyttää ennakko-oletuksia. Ennakko-oletukset taas luovat usein kapeakatseisuutta. Ne saavat meidät lähestymään asioita tietynlaisten linssien läpi, mikä ratkaisevasti heikentää mahdollisuuksiamme nähdä sellaista, mitä emme olettaneet näkevämme.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että mielestäni elämän eri asioita ja ilmiöitä (fyysisestä treenistä alkaen) olisi hyvä opetella ottamaan pois lokeroista. Omassa elämässäni tämä onkin ollut kesän aikana erityisen selvä teema.

Lukuisat tapahtumat ovat viestittäneet minulle, että älä oleta, älä järkeile, älä edes yritä selittää kaikkea sanoilla. Älä yritä ymmärtää väkisin.

Järkeilyn tilalle enemmän intuition käyttöä, luottamusta tulevaan, herkistymistä kullekin hetkelle ja ilmiölle erikseen. Elämä ohjaa minua nyt, että ole vain aistit ja sydän auki, suhtaudu avoimesti. Aina sanoja ei tarvita – ja ehkä juuri tälle ilmiölle ei edes löydy nimeä.

Välillä olenkin ollut yhtä kysymysmerkkiä. Elämääni lähetetään ihmissuhteita, joita en ollenkaan ymmärrä. Niille ei ole olemassa sanaa siinä sanavarastossa, joka minulla on. Ei selitystä. On vain toinen ihminen sekä joukko tapahtumia ja tunteita, joita en ole aiemmin kokenut. Enkä tiedä, mihin tällainen polku vie.
 Elämän Flow - aistit ja sydän auki
Hämmennyksestä huolimatta juuri nämä kokemukset ovat myös huikean hienoja seikkailuja sekä tietysti parhaita opettajia. Ne ovat auttaneet minua olemaan läsnä hetkessä – vaikka rasittava arkijärkimieleni haluaisikin jo selittää, mihin tämä stoori on menossa. Silloin kun on hyvä hetki, mieleni kirjailee tarinalle onnellista jatko-osaa. Heikommalla hetkellä kirjurimieli dramatisoi käsikirjoitusta oikein huolella. Ja voi kuulkaa miten suurta draamaa silloin syntyykään 😉

Mutta ehkä aina ei tarvitsisikaan kirjoittaa tarinaa valmiiksi. Sisäinen käsikirjoittajani (joka taitaa olla ärsyttävän läheisissä väleissä egoni kanssa, lienevätkö jopa sama tyyppi) voisi hyvin pitää melko pitkän kesäloman. Siitä vain, hus pois töiden äärestä!

Aina ei ole välttämätöntä tietää, mihin olen menossa. Kun en tiedä, mitä odottaa, olen avoimempi näkemään matkalla uutta. Opettelen luottamaan siihen, miltä minusta tuntuu – ja silloin olen varmimmin matkalla oikeaan suuntaan. Ja tämä kaikki tuntuu tekevän seikkailustani päivä päivältä mielenkiintoisemman ja jännittävämmän 🙂

”Tavallinen” vs. ”tavoitteellinen” – ja mihin ryhmään tässä nyt pitäisi kuulua?

Facebookissa kiertää tiheään Väestöliiton blogikirjoitus otsikolla ”Kuulutko sinäkin heihin?”. Siinä seksuaaliterveysklinikan erityisasiantuntija Maaret Kallio kirjoittaa ylistystä tavallisuudelle ja tavallisille ihmisille.

Tuohduin kirjoituksesta aika lailla. Ehkä tuohtumukseni kertoo siitä, että teksti kolahti minulle erityisen arkaan paikkaan. Olihan siinä aikamoista kritiikkiä lempiaihettani (unelmien ja tavoitteiden asettamista ja saavuttamista) kohtaan. Ja superfooditkin mainittiin! Apua! Olen tänä(kin) aamuna laittanut hypertrendikkääseen smoothieeni ainakin yli kymmentä eri superfoodiksi luokiteltavaa ainesosaa. Kylläpä minä olenkin super!

Just.

Ihmettelin kirjoituksesta lukuisia kohtia, muun muassa yleistysten määrää. Jos haluaa saavuttaa tavoitteita, tarkoittaako se heti, että elämässä KAIKEN hääsuunnittelusta lastenhoitoon pitää olla sataprosenttisen huippuunsa viritettyä hifistelyä?

Ei kai.

Minä ja useimmat ystäväni, jotka haluamme kulkea kohti unelmiamme, kasvaa ja kehittyä, olemme yleensä innostuneita JOISTAKIN asioista, yleensä sellaisista, jotka saavat meidät (ja usein myös muut ihmiset) voimaan paremmin. Keskitymme juttuihimme täysillä, välillä turhankin, sitten taas välillä luovumme tavoitteistamme ja innostumme muusta. Kaiken lisäksi opimme yleensä kantapään kautta sen, että kova vauhti ei ole itseisarvo – kuten olen monesti kirjoittanutkin.

Samaan aikaan elämässä voi olla monta monituista asiaa, joihin ei tule panostettua lainkaan. Silloin kun olen keskittynyt vaikkapa yritykseni kehittämiseen, hevosenpitoon ja kirjojen kirjoittamiseen, en todellakaan ole ollut kiinnostunut kotini pintojen kiiltävyydestä, vaatevalikoimani täydellisyydestä tai 35 vuotta eksäni suvussa kiertäneen sohvan vaihtamisesta uudempaan. Enkä ole edelleenkään – vaikka sohvassa on monta suklaatahraa! Kaiken huipuksi muutama viikko sitten kävelin kaupungilla topissa, jota pidin kymmenen vuotta sitten remonttivaatteena.

Miksi meitä pitäisi ylipäätään lokeroida ”tavoitteellisiin” ja ”tavallisiin”? Tosiasiassa useimpien elämästä löytyy varmasti niin tavoitteita kuin tasaisempiakin hetkiä. Yleistäminen on toki ihmisen tapa hahmottaa ja jäsentää maailman valtavaa informaatiomäärää, mutta rajansa kaikella.

Sitä paitsi mikä on tavallista yhdelle, voi olla tosiextremeä toiselle. Meillä kaikilla on omanlaiset karttamme maailmasta. Minulle superfoodsmoothie on arkipäiväinen aamupala. Luonnollinen ratkaisu oli myös se, että vietin juhannuksen koiran kanssa kahdestaan kaupungissa. Enimmäkseen nautin siitä, välillä olo oli tasaisen hyvä tai ”vain” neutraali. En silti ahdistunut. Ei KAIKEN tosiaankaan tarvitse AINA olla YLTIÖonnellista. Olen vain vähitellen opetellut tekemään valintoja, jotka lisäävät hyvinvointiani. Olivat ne sitten valtavirtaa, trendikkäitä, tavallisia, yleisesti hyväksyttyjä, superia tahi eivät.

Valmentajana haluan erityisesti kannustaa siihen, että jokainen voi elää itsensä näköistä elämää. Vapautta rajoittavista uskomuksista, lokeroista, ulkopuolelta tulevista (tai kuvitelluista) odotuksista. Usein ne ”muiden” odotukset ovat oikeastaan meidän omassa päässämme. Vaikka lehdessä olisi juttu maailman terveellisimmästä aamupalasta, ei kukaan odota, että viiden lapsen äiti kokkaisi sitä laumalleen joka aamu. Ja vaikka kokkaisikin, ei se tekisi äidistä yhtään superimpaa äitiä lapsilleen. Mutta ei joka-aamuista kaurapuuroakaan tarvitse muille selitellä.

Oman näköinen elämä voi joskus tarkoittaa suurtenkin unelmien tavoittelua, mutta samaan aikaan läsnäoloa ja tämän hetken hyväksymistä sellaisena kuin se on – likaisine tiskirätteineen ja muine arkisine asioineen. Muistutan valmennettaviani jatkuvasti myös siitä, että omaa onnellisuuttaan ei koskaan kannata sitoa minkään tavoitteen saavuttamiseen. Se on osa vapautta.

Hittoon kriteerit ja odotukset, jokainen saa olla juuri niin (LISÄÄ TÄHÄN OMA NIMESI) kuin haluaa!



Mitä naapuritkin ajattelevat – ja mitä ihmeen väliä sillä on?

Muistan lapsuudesta auktoriteetin, johon vedottiin lasten kasvatuksessa merkittävästi useammin kuin joulupukkiin.

Tuo mainitsemisen arvoinen taho, johon oli olennaista tehdä hyvä vaikutus, oli nimeltään ”naapurit”.

Kasvatusmenetelmän ydinviesti voidaan tiivistää lauseeseen: ”Mitähän naapuritkin ajattelevat?”. Lause ilmaistaan painokkaasti, kevyesti syyllistäen ja ehkä häpeillenkin, hieman kysyvästi mutta silti enemmän toteavasti. Ikään kuin naapurien ajatukset olisivat jo tiedossa.

Menetelmä toimi monipuolisesti: sekä kannustimena, jolla saadaan aikaan haluttua toimintaa, että nuhteluna ei-toivottujen tekosten jälkeen.

Sovellus samasta ydinviestistä teini-ikäiselle kuuluu: ”Mitähän pojatkin/tytötkin ajattelevat?”.

(Eikä muuten tarvitse olla enää teinikään – poikien ajatuksiin voi kätevästi vedota vielä yli parikymppisenkin naisen kohdalla hänen pohtiessaan elämänvalintojaan. Ilmeisesti minun olisi pitänyt päätöksenteon yhteydessä muistaa olla huolissani siitä, että vieläkö joku huolii minut sen jälkeen. No, eipä tullut mieleenkään.)

Riittävien toistomäärien jälkeen sitä alkaa kummasti uskoa, että a) naapurien (ja poikien) ajatuksiin voisi ylipäätään jotenkin teoillaan vaikuttaa, ja että b) naapurien (ja poikien) minusta muodostamalla käsityksellä olisi jotakin merkitystä. Lopulta sitä huomaamattaan laskee yhteen, että naapurit + pojat = kaikki ihmiset.

Tottakai toimiva yhteiselo vaatii jonkinlaisia sosiaalisia normeja ja niiden noudattamista. Satakymmenenprosenttinen vapaus ja vallattomuus ei välttämättä onnistuisi. Mutta olen sitä mieltä, että monia normeja voitaisiin väljentää. Tähän ei tarvita kansalaisaloitteita – jokainen voi aloittaa omasta mielestään.

Jos lakkaisimme huolehtimasta, mitä muut meistä ajattelevat, ja vastaavasti lakkaisimme tuomitsemasta muita silloin, kun he poikkeavat asteen tai pari omista ihanteistamme, meiltä vapautuisi käsittämättömät määrät energiaa.

Mitä väljemmät mielikuvat meillä on siitä, miten tätä elämää voi elää, sitä vähemmän kuluu aikaa ja voimia toisten tekemisten ihmettelyyn sekä epäonnistumisen ja muilta tulevien tuomioiden pelkäämiseen.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ajattelevat mitä ajattelevat. Jos he haluavat ajatella minusta hyvää, he löytävät siihen syyn. Jos he haluavat ajatella minusta pahaa, siihenkin varmasti löytyy syy. Kyse ei ole minusta vaan siitä, millaisten linssien läpi toinen haluaa katsella minua ja tekojani.

Hassuinta on, että eiväthän muut edes mieti meitä ollenkaan niin paljon kuin itse luulemme. Pikemminkin he miettivät, että mitä me mietimme heistä… Miten olisi, jos ruvettaisiin kaikki miettimään jotain rennompaa ja hauskempaa?

Terveiset naapureilleni, ja pojille tietty! 😉 Tykkään teistä sellaisena kuin olette. Tai vaikka en tykkäisi, niin ei teidän silti tarvitse tehdä mitään miellyttääksenne minua. Minun ei tarvitse tykätä kaikista, ja se on ihan ok. Sama toisinpäin!



Onko pakko ottaa paineita muiden odotuksista? Ei.

Blogini ensimetrit ovat saaneet erittäin hyvän vastaanoton. Sivunäyttöjä on kertynyt alle kahdessa viikossa reilusti toistatuhatta, ja sana on levinnyt. Postausten jälkeen olen saanut tosi kannustavia viestejä. Kiitos kaikista niistä!

Niinpä sitten onnistuin hetkeksi kasaamaan itselleni paineita, että nyt minun on jatkossakin osattava kirjoittaa jotakin kiinnostavaa, riittävän usein ja – kun kerran on aloitettu – mahdollisimman pitkään. Ettei hyvä alku lopahda kesken!

Ja heti perään suutuin itselleni. EI näin! Minähän lupasin itselleni, että blogi on oma juttuni, jota pidän ensisijaisesti itseäni varten, fiiliksen mukaan, ilman suunnitelmia. (Olisin toki voinut kirjoittaa pelkästään päiväkirjaani, mutta minä nyt halusin tehdä tästä julkisen. Siksi, että ehkäpä Liisan/Katrin seikkailut elämän Ihmemaassa kuitenkin auttavat joskus jotakuta toista askeleen eteenpäin omassa seikkailussaan.)

Blogit ja muut mediat elävät aikansa, toiset pidemmän ja toiset lyhyemmän aikaa. Viisautta on ymmärtää, että kaikilla asioilla on elinkaarensa. Olen viime aikoina luopunut monesta asiasta ja oppinut, että mistään ei kannata pitää kiinni väkisin, kun tien loppumetrit häämöttävät. Kun esimerkiksi jokin ihmissuhde tai harrastus ei palvele enää tarkoitustaan (vaan alkaa pahimmassa tapauksessa tuottaa positiivisen sijasta jotakin negatiivista), on ehkä parempi antaa tien tulla päätökseensä. Elämässä voi olla monenlaisia vaiheita.

Kaiken lisäksi enhän minä edes tiedä, mitä ihmiset odottavat. Lukijoiden mahdolliset toiveet ovat nyt ajatuksia minun päässäni. Haluan lakata luomasta toisten ihmisten mieleen jotakin, jota siellä ei ehkä edes ole.

Sanoudun nyt irti kaikista (todellisista ja kuvitelluista) odotuksista. Annan itselleni oikeuden lopettaa kirjoittamisen heti, jos siltä tuntuu. En kirjoita ainuttakaan postausta siksi, että ”blogissa on ollut hiljaista, nyt pitäisi jo keksiä jotain”. Miten niin pitäisi? Minä saan kirjoittaa ja minä voin kirjoittaa – mutta voin myös olla kirjoittamatta, jos minulla ei ole asiaa. Ajatus on helpottava.

Olen pohtinut odotuksia ja niiden mukaan elämistä viime aikoina monesta näkökulmasta. Tulen melko todennäköisesti kirjoittamaan niistä myöhemmin lisää. Mutta ei kannata ryhtyä odottamaan, milloin se tapahtuu 😉 Parhaat asiat syntyvät silloin, kun on aidosti niiden aika.


NYTKU mä teen jotain uudella tavalla

Sanoin tällä viikolla kahteen pyyntöön EI. Se oli suuri asia, sillä olisin halunnut vastata molempiin jotain aivan muuta. Ehdottomasti! Siis tottakai!

Toinen pyyntö oli kiinnostava työtarjous – ainoastaan aikataulu oli hankala. Lähes kuuden yrittäjävuoden aikana olen kasvanut ajatukseen, että töistä ei kieltäydytä, ne tehdään oli tilanne mikä tahansa. Nyt olen väsynyt. Liekö näillä kahdella asialla jotain yhteyttä?

Puhelun aikana ehdin käydä monenlaisia ajatuksia läpi. Teoriassa olisin ehtinyt tarttua työhön. Käytännössä kuitenkin luopuisin silloin puolikkaasta vapaapäivästä, jonka tarpeessa olin. Lisäksi olin luvannut itselleni, että ennen kohta alkavaa lomaa en ottaisi uusia töitä vastaan.

Yksinkertainen, mutta pysäyttävä ajatus oli tämä: ”Jos en NYT ala asettaa rajoja töiden ja muun tekemisen määrälle, niin milloin sitten?” Yritin miettiä vastausta, ja päässä löi tyhjää. En keksinyt ainuttakaan sitkua, joka olisi oikeuttanut kyllä-vastauksen toimeksiantajalleni.

Myös ystävän avunpyynnöstä oli vaikea kieltäytyä. Toisen auttamisesta tulee itsellekin valtavan hyvä mieli. Ja ehkäpä toinen puoli minusta miettii, mitä ystäväni minusta ajattelee, jos kieltäydyn.

Mutta ajatteleeko ystäväni minusta hyvää, jos venytän itseni auttamisen takia äärirajoilleni? Tai haluaako kukaan pyytää apua ihmiseltä, jolle auttaminen tuo sillä hetkellä stressiä? En usko.

Yllätyksekseni ystäväni totesi kieltäytymisen jälkeen, että olet muuten ihana. Ein sanominen ei ollutkaan niin vaarallista kuin kuvittelin. Kahden ein jälkeen huokaisin helpotuksesta kuin pikkulapsi, jolle oli asetettu rajat. Kaikkea ei tarvitsekaan tehdä. Kalenterin kaikki tunnit eivät olekaan täyttämistä varten.

Vanhoista tavoista luopuminen on alkanut.