Elämää uupumuksen jälkeen (sitä kutsutaan vuoristoradaksi)

Olen kirjoittanut monta kertaa uupumisesta sekä siihen johtaneista ajatusmalleista. Nyt, pari vuotta uupumushuippuni jälkeen, alan paremmin nähdä metsää puilta ja pystyn hahmottamaan, millaisia vaiheita toipumiseeni on kuulunut.

Tilanteen tunnustaminen ja hyväksyminen alkoi maaliskuulta 2012 hetkestä, josta kirjoitin artikkelissa Mene suoraan hyvinvointiin – kulkematta ojanpohjan kautta. Tuo paniikinomainen tila oli se halko otsaan, joka sai minut tajuamaan tilanteeni. Siitä alkoi kalenterin raivaaminen, tekemisen vähentäminen ja sen oivaltaminen, että NYT täytyy muuttaa jotain, muuten olen kaatopaikkakunnossa. Aloin opetella ein sanomista ja sitä, ettei kaikkeen tarvitse lupautua ja tarjoutua.

Elämän Flow - uupumuksen jälkeenSitten tuntui kuitenkin, että aikoihin ei tapahtunut mitään. Kevensin töitä ja pidin kunnon kesäloman, mutta mitään dramaattista muutosta mielessäni ei tapahtunut. Saatoin hetkittäin tuntea oloni astetta kevyemmäksi ja satunnaisesti saatoin itkeä puhdistavasti, mutta todellisuudessa olin vuosien ylitekemisen jälkeen niin turtunut, että kesti pitkään, että aloin tuntea edes väsymystä, saati mitään muuta.

Ihan niin kuin iso jäämöhkäle tuotaisiin aurinkoon: ei se saman tien muutu vedeksi. Helteessäkin sulaminen vie aikansa – niin myös uupuneen toipumisen alkaminen kuorman kevennyttyä.

Lisäksi elämässäni oli samaan aikaan menossa avioeroprosessi. En edes tajunnut, miten suuri henkinen kuorma se oli. Minähän olin tottunut siihen, että vain konkreettinen tekeminen on ”jotain” – vaikka suurien päätösten tekeminen, asioiden keskeneräisyys ja luopumisen prosessointi voivat olla henkisesti vähintään yhtä väsyttäviä kuin töistä täysi kalenteri. Kuvaavaa oli, että koko tuon ajan nukuin huonosti, heräsin joka yö vähintään pari kertaa, ja heti kun eroasia saatiin päätökseen, aloin välittömästi seuraavasta yöstä alkaen nukkua yöt kunnolla.

No niin, sitten kohti täydellistä tasapainoa? Just joo. Eihän tämä lysti kerralla ihan putkeen mennyt. Seurasi reilun vuoden mittainen vuoristorata.

Kun tulipalo on sammutettu, syntyy helposti harha, että asiat ovat jo hyvin. Niinpä uupumushuipun jälkeenkin onnistuin vielä tekemään pari turhan tiivistä työjaksoa. Niistä jälkimmäinen viime keväänä sai minut jälleen ylikierroksille ja yliväsyneeksi (yhtä aikaa) – ja ihan itse itselleni asettamieni vaatimusten takia. Lisää halkoja otsaan, kun ei muuten tajua… ja taas opeteltiin hiljentämistä. Aloin tulla entistä paremmin tietoiseksi suorittamisen taustalla olevista uskomuksista ja ajatusmalleista.

Mitä uupuminen tekee ihmiselle?

Kun on kerran (tai pari) käynyt väsymyksen pohjalla, stressinsietokyky putoaa dramaattisesti. Aivan kuin olisi silta, jonka päälle on vuosikausia ladattu kuormaa, ja se kestää ja kestää ja kestää, kunnes jonain päivänä rakenteet pettävät – ja kun silta romahtaa, ei ole enää mitään, jonne astua askeltakaan. Uutta siltaa ei rakenneta muutamassa viikossa.

Sitten kun aloin tuntea jotain, huomasin, että en pystynyt enää melkein mihinkään. Se loputtomaksi luulemani kaivo, josta olin ammentanut tahdonvoimaa vuosien ajan, oli totaalisen tyhjä. Pienetkin merkinnät kalenterissa ahdistivat ja kavereiden heittämät ideat tuntuivat vaatimuksilta, jotka saivat minut purskahtamaan itkuun. En aikoihin jaksanut sietää ympäristössäni juurikaan konkreettisia ärsykkeitä, kuten ääniä tai hälinää. Tarvitsin loputtomasti omaa aikaa ja tilaa, ja mukavienkin ihmisten kanssa seurustelu sai minut hetkessä väsyneeksi. Aloin saada inhonväristyksiä sanoista tehokkuus ja tuottavuus. (Saan edelleen.) Tulosten sekä pinnallisen, egopohjaisen toiminnan merkitys oli yhtäkkiä oman hyvinvoinnin menettämisen rinnalla aika lailla toisarvoista.

Lisäksi piti aidosti alkaa keskittyä kehon lempeään ja pitkäjänteiseen huoltamiseen. Henkinen väsymys on fyysisesti kuluttavaa, joten kroppani oli käyttänyt prosessin aikana lähes kaikki mahdolliset tarpeelliset varantonsa loppuun. Näiden vahinkojen korjaaminen (kuten kilpirauhas- ja lisämunuaisongelmat sekä puutostilat) on ollut menossa jo kohta vuoden ja se jatkuu edelleen, ehkä pitkäänkin.

Elämän Flow - uupumuksen jälkeenMutta nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa voiton puolella. Viimesyksyinen irtipäästämisen vaihe auttoi osaltaan tekemään minusta kuin uuden ihmisen. Kun en yrittänyt rutistaa mitään väkisin, aloin muutaman kuukauden päästä löytää taas aitoa innostusta, iloa ja jaksamista sisältäni. Vähitellen pääsin taas kiinni tekemiseen ja ideoiden toteuttamiseen. Innostus on näkynyt myös tuloksissa.

Tekeminen ja oleminen tasapainoon

Nyt opettelen tekemisen ja olemisen tasapainoa lyhyemmällä aikajänteellä kuin ennen. En enää halua, että unohdun suorittamaan tolkuttoman pitkiksi ajoiksi niin, että sen jälkeen on taas pakko levätä kuukausia. Huomaan, että minulla on yhä taipumus uppoutua töihin, kun oikein innostun, ja minusta tuntuu vaikealta jättää mitään kesken.

Tavoitteena on, että minun ei enää tarvitse olla niin pitkää pätkää kummassakaan moodissa, tekemisessä tai olemisessa, vaan voin vaihdella niiden välillä sujuvasti päivän tai viikon aikana. Voin innostua ja päästää irti. Voin saada hetkessä paljon aikaan ja sitten taas relata. Hetkittäin tämä sujuu jo.

Aiemmin reseptini oli ”tavoite – suunnitelma – tekeminen – tulos”. Nyt luotan yhdistelmään ”intuitio – rentous – luovuus – luottamus – tekeminen”. Tästä seuraa tuloksia, jos on seuratakseen. Ensimmäiset kokemukset täysin fiilispohjaisesta etenemisestä myös yrityksessäni ovat tosi lupaavia. Niistä myöhemmin lisää.

Elämän flow - uupumuksen jälkeen

Advertisements

2 thoughts on “Elämää uupumuksen jälkeen (sitä kutsutaan vuoristoradaksi)

  1. Kun huomaat jo puut ja metsät niin edessä on vuoret. Kun olet sammuttanut tulet niin huomioi jälkisammutus. Sinulla on hieno suunta mene sitä eteenpäin. Tee tuloksia.

  2. Luin suurella kiinnostuksella juttusi – kun samoja latuja olen hiihtänyt. Välillä tuli jo epäuskoinen tunne, että minua on haastateltu unissani, niin kävi yksiin nuo vaiheet. Vaikka elämämme eivät yksi yhteen ole niin tuo kaari minkä kuvasit – niin totta. Myös minä muka selätin burn outin aikanaan – vaan eihän se muutaman kuukauden sairaslomalla mihinkään vielä hievahtanut. Halkoja on täälläkin kopissut nuppiin ja rajusti – ja olen huomannut että stressinsietokykyni ei koskaan enää tule palautumaan siihen mitä se joskus oli. Moninaisten vaiheiden ja mielialavaihteluiden kautta olen noin neljän vuoden jälkeen päässyt levolliseen vaiheeseen – ja niin nurinkuriselta kuin tuntuukin, mutta minua tuuppasi kohti parempaa vaihetta syvä koukkaus pohjan kautta (erittäin epäoikeudenmukaiseksi kokemani kohtelu työyhteisössä). Näin brutaalisti voisi sanoa, että giganttimaisen vitutuksen pohjamudista noustessani jätinkin myös vanhat taakat sinne pohjalle. Tuo vaihe olisi voinut kyllä päättyä toisinki ja katkeruus olisi vienyt mennessään. Mutta onneksi ikuisuuksia kestänyt keski-iän kriisini työnsi minua uusiin, positiivisempiin ajatuskuvioihin.

    Tommy Tabermann on kirjoittanut näin:

    Jotta pääsisi perille
    on eksyttävä tieltä
    Joka pääsee perille
    oppii
    että hetken kuluttua
    on taas jatkettava matkaa

    Joka ei koskaan
    putoa raiteilta
    ja mene rikki
    jatkaa aina samaa rataa
    ja on turvassa
    suurelta murheelta
    ja suurelta onnelta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s